Ruotsissa
minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen oven aukeavat
sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää
hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa
pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee
jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.
Mikko
Virtanen on suomalaisuuttaan vihaava mies, ”kansallisuustransu”,
joka haaveilee paremmasta elämästä Ruotsissa, Olof Palmen sosiaalidemokratialla
rakentamassa kansankodissa. Thaimaassa hän asentaa kuuntelulaitteet tuttujen
ruotsalaisperheidensä bungaloweihin ja tutkii ruotsalaisuutta. Kotona hänellä
on Ruotsille ja ruotsalaisuudelle omistettu alttari. Hän on valmis tekemään
mitä hyvänsä päästäkseen ruotsalaiseksi.
Mikko Virtanen ottaa töistään lopputilin ja muuttaa Ruotsiin.
Vietettyään jonkinnäköistä ruotsalaista joulua, hän tapaa baarissa entisen,
itsetuhoisen historianopettajan Mikael
Anderssonin. Kohtaamisesta alkaa intensiivinen opiskelu ruotsalaiseksi.
Olen kuullut hurjasti hyvää Nousiaisen
kirjoista, erityisesti tästä nimenomaisesta esikoisteoksesta. Olenkin vainunnut
jo muutaman vuoden ajan kirjaston n-alkuisia hyllyjä ja nyt sain tämän vihdoin
käsiini ja luettua. Enkä pettynyt, vaikkakin yllätyin. Vadelmavenepakolainen
edustaa lähinnä hilpeän humoristista (ja yhteiskuntakriittistä) kirjallisuutta,
mutta välillä päähenkilön sekopäisyys lipsahtaa niin vakavaksi, että tuntuisi
omituiselta hekotella. Toiseksi, kirjailija itse on demari, mutta se miten hän
sosiaalidemokratiaa tässä käsittelee, ei minusta tunnu ihmeen mairittelevalta;
hän esimerkiksi venyttää yhdessä päättämisen arvon kolmituntiseksi
keskusteluksi ruohonleikkurin terän vaihtamisesta. No, hyvä se kai vain on että
omaakin arvomaailmaansa osaa kritisoida.
Virtasen pohtiessa kansallista identiteettiään, kirjassa esiintyvät
tutut stereotypiat suomalaisista ja ruotsalaisista. Suomalaiset ovat töykeää,
vähäpuheista, viinaanmenevää kansaa. Ruotsalaiset taas ovat yhteisöllisiä ja
suvaitsevia. Suora (ei-satiirinen) kriittisyys ruotsalaisuutta kohtaan herää
vasta kirjan lopussa, Virtasen epäillessä kansallisuustransuuttaan. Nousiainen
kertoo stereotypioista kuitenkin virkistävän uusilla humoristisilla keinoilla;
koskaan ei mennä varsinaisiin loukkauksiin (tai tämä riippunee lukijasta). Ihan
mielenkiintoista myös oli, miten kirjassa kansallisuus rankataan suureksi
ihmisen identiteettiä ja persoonallisuutta määrittäväksi asiaksi; harvempi
tuskin kuitenkaan ainakaan enää juuri ajattelee ensisijaisesti olevansa
suomalainen tai ruotsalainen tai mikä lie. Ennen kansallisuutta tulee ikä,
koulutus, hiusten väri, sukupuoli, vasenkätisyys, kissaihmisyys… Ja minusta
Virtanenkin himosi ennemmin sosiaalidemokratiaa (sellaisena kuin hän sen
käsitti) kuin jotakin epämääräistä, tuskin mitään konkreettisia määritteitä
sisällään pitävää ruotsalaisuutta.
Kirjan lopetus on kunniallinen: ei se suomalaisuus ihmisestä mihinkään
mene, eikä se suomalaisuus niin pahakaan asia ole. Hohhoijaa. Ja muuten
kolminkertainen hohhoijaa sille iänikuiselle ”ennen oli kaikki paremmin” -ajatukselle,
jolle ehkä vähän naureskeltiin ja silti se pääsi ärsyttämään.
Kuulostin taas kyllästyneeltä, mutta
todellisuudessa Vadelmavenepakolainen on erinomainen kirja. Siinä yhdistyvät
tärkeät ja mielenkiintoiset teemat niin yhteiskuntatasolla (politiikka,
sosiaaliset ongelmat kuten syrjäytyminen ja alkoholismi) kuin
henkilökohtaisellakin tasolla (mistä identiteetti koostuu, mitä kansallisuus
merkitsee ja miksi kanssaihmisiä ei kannata sulloa kaivoon).
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti