Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

Sitten pääsen kotiin ja Mary Elizabeth soittaa minulle saman tien ja kysyy ”miten menee?” Enkä tiedä mitä sanoa, koska ainoa uusi asia elämässäni on kävely kotiin, mikä ei ole paljon. Mutta kuvailen kävelyn joka tapauksessa. Ja sitten hän rupeaa puhumaan eikä lopeta pitkään aikaan. Sitä hän on tehnyt koko viikon. Sitä ja nöyhdän nyppimistä vaatteistani.

Charlie on aloittamassa lukion (ilmeisesti amerikkalaisittain high schoolin, mikä ei ole aivan sama asia kuin lukio). Hän on ujo, varovainen ihminen, tarkkailija. Hän menestyy koulussa hyvin, rakastaa lukemista ja saakin pian yksityistehtäviä suoritettavaksi äidinkielenopettajaltaan. High schoolissa Charlie joutuu avautumaan kuorestaan ja tutustumaan ihmisiin, ottamaan kontakteja. Opettajan hänelle antamat romaanit ovat kasvutarinoita, peilattavissa päähenkilön omaan elämään.

     Charlie tutustuu pian itseään vanhempiin serkuksiin Patrickiin ja Samiin sekä muihin uusiin ihmisiin. Hänen perhettään ravistelevat sekä pienemmät että hieman suuremmatkin tragediat. Charlien tarina on kirjeromaanin muotoon puettu kuvaus nuoren elämästä, johon (hieman tylsän stereotyyppisesti) kuuluvat niin huumeet ja muut päihteet, rakkaus, perheongelmat kuin ystävyyskin.

Elämäni seinäruusuna on tarkoitettu kasvutarinaksi, jossa on samastumispintaa herkälle, ujolle ja älykkäälle nuorelle. Okei. Charlie on herkkä poika ainakin sillä perusteella, että hän puhkeaa tuon tuosta itkemään. Itkeminen on ok, mutta se ei ole ainut herkkyyden merkki (pisteet kuitenkin yrityksestä luoda herkkä miespuolinen protagonisti). Ja se älykkyys. Ei ole mitään yhtä latteaa tapaa osoittaa että hahmo on tarkoitettu neroksi, kuin sen kirjoittaminen suurin piirtein suoraa paperille. Ja miksi ihmeessä Charlieta väitetään fiksuksi, kun hänen kirjoitustapansa on lapsellinen ja useasti käytöskin kaukana kypsästä? Kyseessä on siis kirjeromaani, joten lukija saakin ”nauttia” infantiilista tyylittelystä aina kannesta kanteen. Aijai.

     En todellakaan ymmärrä miksi tämä kirja on noussut niin nopeasti nuorten suosioon (onko se parempi englanniksi?) Minä odotin teosta, joka on toteutettu kuten kirjeromaani pitääkin: kirjoitettu paitsi uskottavasti, myös sujuvalla kielellä ja intiimisti (sillä tämäntyyppisistä päiväkirjamaisista kirjeistä tulisi oikein huutaa läheisyys; lukijan pitäisi tuntea oikeasti rikkovansa yksityisyyttä ja avaavansa jonkun nuoren kirjeet…)

 
Kirja on lyhyt, helppolukuinen, rasittavan naiivisti ja mukahauskasti (ks. lainaus yllä) kirjoitettu. Ehkäpä suosiota selittää se, että nykysukupolvi vain kaipaa kipeästi jotakin kulttikirjaa, jossa tiivistyvät nykyaikaisemmat samastumiskohteet: LGBT-teema, huumeet, musiikki, mielenterveysongelmat jne. Minä olisin ikäni puolesta kaiketi melko sopivaa tämän kirjan kohderyhmää, mutta ei vain pure minuun. Enkä ymmärrä miksei tämä ollut nuortenhyllyllä.

Tässä kuitenkin yksi helmi:

”Kaikilla ei ole nyyhkytarinaa, Charlie, ja vaikka olisikin, se ei ole mikään syy.”

Indigo