Jhumpa Lahiri: Kaima

Hänellä on aikaa tällaiseen nyt kun hän on yksin. Nyt kun ei ole ketään ruokittavana eikä viihdytettävänä, ei ole viikkokausiin ketään kenelle puhua. Neljänkymmenenkahdeksan ikäisenä hän on saanut kokea yksinäisyyden, jonka hänen miehensä, poikansa ja tyttärensä jo tuntevat ja joka ei kuulemma häiritse heitä. ”Ei se ole mikään iso asia”, hänen lapsensa sanovat hänelle. ”Jokaisen pitäisi joskus asua yksin.” Mutta Ashima kokee olevansa liian vanha oppimaan sellaista taitoa. Hänestä on murheellista palata illalla pimeään tyhjään taloon, nukahtaa vuoteen toisella puolella ja herätä toisella.

Kaima on kertomus Ashima ja Ashoke Gangulista, jotka muuttavat Intiasta Yhdysvaltoihin Ashoken töiden perässä. Vaikka Ashokelle muutos on helppo, Ashima kaipaa kotikaupunkiinsa Kalkuttaan. Sitten he saavat pienen pojan, joka ikään kuin vahingossa nimetään isä Ashoken mielikirjailijan, venäläisen Nikolai Gogolin, mukaan Gogoliksi. Kaima kertoo Gogolin tarinan. Tarinan siitä miten pieni poika elää kahden kulttuurin välillä, vastentahtoisesti osallistuen äitinsä yrityksiin tutustuttaa lasta intialaiseen puoleensa. Tarinan siitä miten Gogol kasvaa amerikkalaisena, opiskelee, muuttaa, tapaa naisia. Tarinaan punoutuu alituiseen heräävä muistutus Gogolin erityisestä nimestä, jonka tulkitsen vertaukseksi koko hänen identiteetistään.

Kaima oli aluksi mielenkiintoinen teos, jonka kirjaston hyllystä napatessani ajattelin pitävän sisällään perinpohjaisia kuvauksia Intiasta ja intialaisesta elämäntavasta – jos sellaisesta voi puhuakaan. Pohdintaa oman identiteetin rakentumisesta ja rakentamisesta, elämästä odotusten ja omien toiveiden ristiaallokossa. Noh, vaikka kirjassa olikin paljon hyvää, päällimmäiseksi tunteeksi jäi semmoinen pieni ja tylsä ”nojaa” -fiilis. Verrattavissa makunsa menettäneeseen purukumiin: sitä jauhaa ja jauhaa etsien aiempaa elämystä, mutta koko klöntti vain takertuu kitalakeen ja kitisee jähmeästi poskihampaissa.

     Lahiri kirjoittaa Gogolin ja hänen läheistensä elämästä minun makuuni liian pinnallisesti. Aluksi se tuntui kiehtovan karkealta tyyliseikalta, että pintapuolisten yksityiskohtien kuvaaminen kertoisi mielenkiintoisen vertauskuvallisella tavalla henkilöhahmojen syvemmistä tunnoista. Mutta kun sama jatkuu sivutolkulla, lukeminen käy melkoiseksi jyystämiseksi (etenkin kun juontakaan ei sen kummemmin ole – ei sillä että sitä aina pitäisikään olla, mutta tässä tapauksessa juonettomuus vain korostaa kerronnan tylsyyttä). Gogol kävi koulua, Gogol tapasi tällaisen naisen, Gogol erosi, Gogolin läheinen kuoli. Päähenkilö ei tunnu kasvavan henkisesti kirjan mittaan, mikä on erityisen mainittava heikkous. Henkilöiden kehitys olisi niitä asioita, joista yleensä nautin kirjoissa eniten, jotka saavat samaistumaan hahmoihin ja ymmärtämään mitä sanottavaa kirjailijalla lukijalle on.

     Alkupuolen jaksaa lukea vielä suhteellisen tyytyväisenä, mutta minuun Lahirin penseä raportointi ja etäiset henkilöhahmot (saatikka se iänikuinen tuotemerkkien luettelointi) eivät juuri iskeneet. Liian moni asia tuntui jäävän vaille varsinaista päätöstä. Toki kirjalla oli tarjottavana myös joitakin hyviä oivalluksia esimerkiksi lasten ja vanhempien välisistä suhteista, mutta uskon kuitenkin että tämän kirjailijan tuotokset olisivat parhaiten edukseen lyhyemmässä muodossa, vaikkapa esseinä ja novelleina.

Indigo