Vorbis
istuutui paikalleen.
”Mitä te oikein pelkäätte?” hän kysyi. ”Täällä
aavikolla, niiden... jumalienne kanssa? Eikö asia olekin niin, että syvällä
sielujenne sisimmässä tiedätte, että jumalanne ovat yhtä muuttuvaisia kuin
erämanne hiekka?”
”Juuri niin”, Tyranni sanoi. ”Sen me
tiedämme. Se hyvä puoli heissä on aina ollut. Me tunnemme hiekan tavat. Teidän
jumalanne on kalliota – ja me tunnemme kallionkin tavat.”
Brutha
on nuori munkkinoviisi, kuuliainen, sangen hyvämuistinen ja sellaisella
hyväntahtoisella tavalla hitusen naiivi tapaus. Sitten käy niin, että hän
kohtaa pienen kilpikonnanmuotoisen jumalan
Omin, jota koko Omnian valtakunta hartaasti palvoo. Miksi ihmeessä juuri
Brutha sai kunnian kohdata suuren jumalan, ja miksi muut eivät tunnu ymmärtävän
jumalan puhetta, vaan mieluummin pistäisivät sen pataan porisemaan
(kilpikonnathan ovat tunnetusti sangen hyvänmakuisia)? Brutha ajautuu osalliseksi
kahden valtakunnan, Omnian ja Efeben, välisiä valtataisteluita rääväsuinen
jumala kainalossaan. Efebessä hän tutustuu vieraaseen (antiikin Välimeren
kulttuuria muistuttavaan) kulttuuripiiriin, sen filosofeihin, keksintöihin ja
jumaliin, ja alkaa oppia kyseenalaistamaan vanhoja tottumuksiaan.
Tämä on minun ensimmäinen Terry
Pratchettini, ja ensikosketukseni hänen luomaan fantasiamaailmaansa
Kiekkomaailmaan. Kiekkomaailma on paikka, joka ei ole pallonmuotoinen, vaan
ajelehtii maailmankaikkeudessa suuren kilpikonnan päällä. Sellaiseen maailmaan
sopinee ihan hyvin sijoittaa myös perin eriskummallisia jumalia, joita tämä
teos tutkailee. Jumalat saavat elinvoimansa ihmisten uskosta, ja suurimmilla
jumalilla on kannattajia tuhatmäärin. Suurien jumalien lisäksi on säälittäviä,
aavikolla ajelehtivia ja uskovaisia janoavia pieniä jumalia. Idea on hauska ja
sujuvasti toteutettu. Kirja tuntuu hyvin suunnitellulta alusta loppuun ja
naurattaa aidosti. Mutta todellisuudessa kirja sisältää myös tarkkanäköistä
yhteiskuntakritiikkiä ja hyviä teemoja: mitä uskonnot esimerkiksi merkitsevät
yksilölle ja mikä niiden asema esimerkiksi eettisten ohjeiden jakajana on
yhteiskunnassa? Voivatko dogmit vanheta?
Pienet jumalat sisältää runsaasti viittauksia uskontoihin, filosofiaan
ja historiaan – ne naurattavat, jos ne ymmärtää. Kirja tarjosi myös
toisenlaisen, yleisiä käsityksiä lempeästi parodioivan näkemyksen filosofiasta
ja filosofeista verraten äsken lukemaani Sofian maailmaan:
”Uskokaa
nyt kun minä kerran sanon, että asia on niin, että rajallinen äly,
ymmärrättekö, ei voi käsittää asioiden absoluuttista totuutta vertailun
keinoin, koska luonnoltaan jakamattomana totuus sulkee sellaiset käsitteet pois
kuin ’enemmän’ ja ’vähemmän’, joten totuuden täsmällisenä mittapuuna ei voi
käyttää mitään muuta kuin itseään totuutta. Senkin paskiaiset”, hän lisäsi.
-
-
”Jep”,
Om totesi. ”Tuo on selvästi filosofiaa.”
”Mutta hehän tappelevat!”
”Avointa ja vapaata mielipiteitten
vaihtoa, aivan oikein.”
Pratchettin tyyli ei olekaan missään
vaiheessa saarnaava. On taito osata kritisoida asioita vertauskuvallisesti ja
huumorilla, osoittelematta syyllisiä.
Ensiksi tuntui hiukan työläältä tarttua
tähän kirjaan ja samalla koko kirjailijan rakentamaan fantasiamaailmaan, mutta
turhaan. Ainakaan tämän kyseisen teoksen lukeminen ei mielestäni tuntunut
vaativan pohjatietoa aikaisemmista kirjoista, vaan tempaisi mukaansa ja oli täysin
ymmärrettävä itsenäisenäkin kappaleena. Seuraavaksi aion ehkä kuitenkin lukea
Pratchettilta Kiekkomaailma-sarjan ensimmäisen osan… Magian värin?
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti