Walter Moers: Huviretki hukkateille, seikkailu Zamoniassa

Walter Moers on yksi minun kaikkien aikojen suosikki fantasiakirjailijoitani. Hän käyttää rohkeasti mielikuvitustaan, luo ihmeellisiä otuksia ja hauskoja, hengästyttäviä juonenkäänteitä. Aikaisemmin olen lukenut häneltä jo omaan kirjahyllyyni vielä joskus (rahatilanteen sen salliessa) päätyvän teoksen Uinuvien kirjojen kaupunki. Tämä kirja oli yhtä hilpeä ja mukaansatempaava kuin tuo, ja mitä pidemmälle luin, sitä tiukemmin juoneen tarrauduin. Ei kannata huolestua jos ei pääse kärryille heti ensisivuilla, tai jos seikkailu tuntuu alkuunsa hieman jähmeältä. Kyllä se siitä, usko pois.

Ensel ja Krete ovat kaukkangerilaiskaksoset, jotka lähtevät perinteiselle lomaretkelle Zamonian Suuren metsän Puustolaan vanhempiensa kanssa. Puustola on kirjokarhujen melkein militaarisella tarkkuudella suojelema turistirysä, jonka rajojen ulkopuolella levittäytyy tutkimaton ja ulkopuolisilta ankarasti kielletty muu metsänosa. Sanotaanpa metsässä asuvan noidankin, vaikka eihän moinen voisi elellä niin lähellä turvallista Puustolaa…

     Ensel ja Krete livistävät metsään etsimään sopivanlaista kiipeilypuuta ja, kuten arvattavaa on, he eksyvät. Pikkuhiljaa tunnelma tihenee ja vastaan tulee toinen toistaan kummallisempia otuksia; millainen on esimerkiksi lehtisusi? Onko kuilutrolliin luottaminen? Mitä kaikkea voi meteoriitti olla nähnyt maailmankaikkeudesta? Ja millainen on noita?

Kun kerran ryhdytään kirjoittamaan fantasiakirjallisuutta, niin miksipä ei tehtäisi sitä kerralla kunnolla. Kirjan kertojana toimii sen kuvitteellinen kirjoittaja Hildegunst von Mythenmetz (hänen tarinansa alkaa nimenomaan kirjasta Uinuvien kirjojen kaupunki!), joka aina toisinaan puuttuu peliin –

Nimeni on Hildegunst von Mythenmetz, se lienee sinulle tuttu entuudestaan. Todennäköisesti olet joutunut pänttäämään jo esikoulussa minun Sysivuortenmatoani ja lienet tankannut sitä jo niin kauan, että kuppisi keitti reilusti yli. Kun kuuluu kirjailijana olentoihin, jotka saattavat hyvässä lykyssä elää vaikka tuhatkin vuotta, niin se haitta siinä on, että joutuu kokemaan kuinka tullaan klassikoksi. Samanlaiselta varmaan tuntuu kun madot syövät sinut elävältä. Mutta ei puhuta menestyskirjailijan ongelmista.

Siis tarkoitukseni oli sanoa että aina välillä tuo kuvitteellinen kirjailija von Mythenmetz puuttuu sadun kulkuun lisäilemällä väliin omia huomioitaan käyttämällä –

- - täysin uudenlaista kirjoittamistyyliä, jota minä kutsun nimellä Mythenmetzin harhautustekniikka.

     Sitä käyttäessään kirjoittaja voi puuttua oman teoksensa kulkuun milloin tahansa, hän voi mielihalujensa mukaan kommentoida teostaan, opettaa lukijaa, tuskitella, lyhyesti sanottuna: johtaa lukijan harhapoluille.

Koko teos ei ole pelkkää harhautusta, ja vain yhdessä kohtaa tunsin harhautuksen katkaisevan juonenkulun huonosta kohdasta. Harhautukset sisältävät hyvää, paikoin hieman kypsempää huumoria (tämäkään ei nimittäin ole ihan täysin lastensatu, vaikka pohjautuukin Hannuun ja Kerttuun ja vaikka kirjan voikin bongata lasten fantasiahyllyiltä kirjastosta). Harhautukset ovat iloista, mielivaltaista irrottelua kirjallisten keinojen tarjoamien mahdollisuuksien rajattomuudella. Niitä on vaikea selittää, on parempi ottaa kirja itse kauniiseen käteen ja katsoa mitä mieltä niistä on.

Välillä tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen lapsena leikityt leikit, joissa tarina kehittyi sitä mukaan kuin asioita päähän pälkähti. Lopulta leikin juoni oli oikea hallittu kaaos. Näin minä tiivistäisin myös Moersin teoksen: hallittu kaaos.


Indigo