Aleksander Melli: Lapsihallitus

PERUSLAKI

A §

Äärisaari on peruslaille uskollisten lasten hallitsema saari.

B §

Meillä on oltava mukavaa.

Lapsihallitus on mahtava romaani lapsuudesta ja politiikasta. Ei vain sitä mutta myös sitä.

     Fyysisesti Lapsihallitus on kuusisataasivuinen, mutta erittäin nopealukuinen paketti. Sisältö on kuitenkin enemmän. Melli kertoo norjalaisen Max Bergin tarinan, luotaa läpi pienen mutta merkityksellisen palan hänen lapsuuttaan ja lopuksi silmäisee vielä hieman pidemmälle. Luin tämän nyt toiseen kertaan ja kirja nököttää omassa hyllyssäni, ehkäpä se kertoo omiaan teoksen mahtavuudesta.

Norjalaisten lasten postiluukkuihin alkaa eräästä varsin uskottavasta päivästä lähtien tipahdella eriskummallisia, vihreitä ja kiinnostavia muovikortteja. ”Tosi todellisuus tulee pian”, lukee Max Bergin, riitaisan perheen kuopuksen ja uutisnörtin pojan ensimmäisessä kappaleessa. Kortit paljastuvat televisiofirma TV7:n mainostempuksi: syksyllä televisioihin ilmestyisi uusi poliittinen tosi-TV-sarja Lapsihallitus, jossa lapset elävät kesän ajan eristyksissä Äärisaaressa leikkimässä poliittista peliä, muodostamassa puolueita ja pitämässä hauskaa.

     Max ja tämän paras kaveri Egil hakevat sarjaan ja pääsevät mukaan. Jo laivamatkalla Äärisaareen muista lapsista paljastuu kirjo kaikkia mahdollisia persoonallisuuksia: julkisuudenjanoisia, ujoja, hyökkääviä, hauskoja, vakavia, pelottavia, itsevarmoja ja epävarmoja. Äärisaari osoittautuu liki epätodellisen kauniiksi pienoismaailmaksi, ja ensimmäisenä päivänä elo viihtyvyysvalvojien, L-jengin ja mystisen rajavartija Esmeralda Neilikan hoteissa tuntuu lastenleikiltä. Päivien mittaan kuitenkin tosi-tv:n ja demokratian säännöt ja seuraukset venyvät yhä absurdimmiksi.

     Ja kuka kumma on Bob Toivo, toivoton valtakunnanjulkimo, taiteilija, maailman lasten oikeuksien ja ympäristöasioiden peräänkuuluttaja, Lapsihallituksen ideoija ja ehta sekopää?

On ovelaa kirjoittaa poliittinen kirja keskiössään ja hahmoinaan lapset. Lasten suuhun voi huoletta kirjoittaa kärkeviä tai naiiveja kommentteja ilman huolta siitä että antaisi koko hahmosta hölmön kuvan. Lasten ei aina tarvitse olla vakavia ja johdonmukaisia, jolloin lapsista voi tehdä aikuisten karikatyyrejä ja kertoa rehellisesti millaisia me joskus olemme.

     Erilaisia persoonia seikkailee Äärisaaressa laidasta laitaan, mutta millaiset henkilöhahmot vetoavat ruutujen takana lapsia seuraavaan pienkansaan, joka äänestää säännöllisin väliajoin saarelle uuden pääministerin? Lapsihallitus käsittelee lukuisia ajankohtaisia ongelmia: demokratiaa ja sitä millaiset henkilöt saavat astua vallan kahvaan (onko merkittävää karisma vai aatemaailma?), vaikutusvallan etäisyyttä, maailman polttavimpia ympäristöongelmia; ilmastonmuutosta ja biodiversiteetin hälyttävää hupenemista, kehitysmaiden nälänhätää ja köyhyyttä, ihmisten oikeuksia lähtökohtien tasa-arvoon ympäri maailman. Mikä hurja litania niin tärkeitä asioita.

     Melli ei anna mitään suoria toimintamalleja, joita noudattamalla edellä mainitut kriisit saataisiin suitsait kuriin. Tärkeämpi opetus, jota sitäkään ei saarnata lukijalle mutta osoitetaan erityisesti kirjan viimeisessä osiossa melko suoraa, on uutisten seuraamisen, ajankohtaisten asioiden ymmärtämisen ja omassa lähipiirissään vaikuttamisen merkitys (vaikkakin Irene ehkä olisi kanssani eri mieltä). Toisaalta Lapsihallitus kysyy myös missä kulkevat televisioviihteen ja kansan huiputtamisen rajat (tämänkin voi yhdistää politiikkaan).

      Välillä maailmaa tuntuvat pyörittävän hämmentävän todentuntuiset, mutta törkeän valheelliset kulissit.

Kirjan päällyspaperin sisäliepeessä esiteltiin kirjailija Aleksander Melli lyhyesti, ja verrattiin tätä hänen tuotostaan Harry Pottereihin ja Sofian maailmaan. Edeltävään en keksi tältä istumalta mitään järkeenkäyviä yhteyksiä (lukuun ottamatta silmälasipäisiä päähenkilöitä), mutta jälkimmäiseen joitakin. Molemmat ovat norjalaisia, kyllä, paksuhkoja ja kohderyhmältään hämmentäviä. Molemmissa juoni käy loppua kohden yhä absurdimmaksi, ja molemmissa loppu… no, sanotaanko että loppu sisältää merkittävän yllätyksen. Toinen hyvä verrokki voisi olla William Goldingin klassikko Kärpästen herra.

Indigo