Te nauratte sydämenne pohjasta Tsitsikoville, kenties vielä kiitätte tekijääkin: ”On se sentään tehnyt joitakin hauskoja havaintoja, varmaan on luonteeltaan hupaisa ihminen.” Ja näiden sanojen jälkeen te käännytte kaksin verroin ylpeämpinä omaan itseenne, omahyväinen hymy ilmestyy kasvoillenne ja te lisäätte: ”Täytyy todellakin myöntää että kummallista ja naurettavaa väkeä on monessa maakunnassa, ja vielä aikamoisia roistoja.” Mutta kuka teistä, suuressa kristillisessä nöyryydessä, ei julkisesti, vaan hiljaisuudessa yksinäisyyden hetkinä oman itsensä kanssa, kohdistaa sielunsa syvyyksiin tämän painavan kysymyksen: ”Olisikohan minussakin jokin osa Tsitsikovia?”
Enpä ole paljoa tullut näitä venäläisiä
klassikoita lukeneeksi, mikä on nolo aukko kirjallisessa sivistyksessäni. Tältä
istumalta muistan vain Vladimir Nabokovin Lolitan, en muuta. On aika ottaa siis
härkää sarvista.
Miellyttävästi käyttäytyvä herra Pavel Ivanovits Tsitsikov saapuu muuan
venäläiseen pikkukaupunkiin eräänä päivänä, ja alkaa heti tehdä tuttavuutta
paikallisen silmäätekevän väen kanssa. Hän juttelee kaunopuheisesti tai
toverillisesti, jopa hieman karkeasti aina seuralaisensa luonteenlaadun mukaan,
ja onnistuu näin voittamaan heidän suosionsa puolelleen. Tämän jälkeen onkin
siis erinomaista siirtyä hieromaan kauppoja, mutta kauppatavara ei olekaan
millään muotoa tavanomainen; Tsitsikov on saapunut ostamaan kuolleita sieluja,
maaorjia joita ei heidän kuoltuaan ole poistettu rekisteristä. Eikä touhu tietenkään
onnistukaan täysin ongelmitta…
Gogol on taitava kertoja. Hän on
samanaikaisesti hauska ja tarkkanäköinen, osaa kuvailla Venäjää, ajan arkisia
tapahtumia ja ympäristöä miellyttävästi ja tekee hyviä karikatyyrisiä hahmoja,
joista jokaisessa on annos jotakin hyvää ja toisaalta omat huonotkin puolensa,
kuten kunnon hahmoissa pitää. Näistä asioista minä nautin, mutta heikkouksiakin
on. Gogolin taiturimaisuus kertojana ei nimittäin anna anteeksi mielestäni
hiukan löyhää ja paikoin pitkäveteistä juonta (tai sitten vain kuulun siihen
lukijakuntaan, joka rakastaa lukea liioiteltua jännityksen ilotulitusta
ensivirkkeiltä takakanteen…). Ennestään tunnelmaa latisti minun painoksessani
vasta sivulta 308 löytynyt suomentajan huomio, jossa paljastettiin että Gogolin
oli tarkoitus alun perin tehdä Kuolleista sieluista trilogia! Kyllähän pistää
pännimään tämä tämmöinen, että luin läpi vain ensimmäisen osan, joka ei voi
olla kokonainen itsessään, kun kirjailija alun perin on suunnitellut sen osaksi
isompaa tarinaa. Loppu todella töksähti siihen tapaan että enemmänkin tätä
pitäisi olla.
Mutta nautitaanpa vielä lopuksi
muutamasta poimimastani pienestä helmestä; Gogolin kuvaa ihmisten
kasvojenmuotoja:
Hänen
soikeat, kauniit kasvonsa olivat kuin tuore kananmuna, lisäksi niissä oli vielä
samanlainen vaalea kuultokin kuin munassa, jota emännöitsijä pitää ruskeissa
käsissään valoa vasten niin että auringon säteet tunkeutuvat sen läpi - -.
Ajaessaan
kuistin edustalle Tsitsikov näki ikkunassa melkein yhtaikaa kahdet kasvot:
myssypäisen naisen kasvot, jotka olivat kalpeat ja pitkät kuin kurkku, ja
miehen kasvot, pyöreät ja leveät kuin ne Moldavian kurpitsat, joista Venäjällä
valmistetaan kaksikielisiä kevyitä balalaikkoja - -.
Ivan
Antonevits näytti olevan jo hyvän joukon viidennelläkymmenellä, mutta hiukset
olivat vielä mustat ja sankat, kasvojen koko etuosa työntyi tavattomasti eteen
ja huipentui nenään; lyhyesti sanoen, siinä oli kasvot, jollaisia on tapana
sanoa turpanaamaksi.
Niinettä joukosta tulee löytymään
kananmunan, kurkun ja balalaikkakurpitsan lisäksi vielä yksi turpanaamakin,
mikäli tulet joskus tähän kirjaan tarttumaan. Tsih!
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti