Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Ystävällinen vihreä metsä häipyi näkyvistä. Kaikki oli äkkiä suurta ja valtavaa ja vierasta. Rumia eläimiä kuljeskeli mylvien ja nuuhkien pitkin jyrkkiä rantoja. Oli tosiaan onni, että Merenhuiskeessa oli kaksi niin vastuuntuntoista henkilöä kuin minä ja Fredrikson. Juksu ei suhtautunut mihinkään vakavasti eikä Hosulin mielenkiinto koskaan ulottunut juuri hänen purkkiaan pidemmälle.

Kun Muumipappa sairastuu kiukkuiseen flunssaan, hänelle tulee kiihkeä tarve tallettaa muistiin elämänkokemuksensa jälkipolvia varten. Niinpä hän alkaa kirjoittaa muistelmia, joita lukee pätkä kerrallaan perheelleen. Muumipapan lukutuokiot ovat kehyskertomus, johon palataan muutamaan otteeseen. Muistelmat muodostavat itse tarinan, joka minäkertojan vuoksi tuntuu hieman erilaiselta mutta virkistävältä muihin muumi-kirjoihin verraten.

     Muumipappa joutuu muuan ankaran, kehittäviä leikkejä ja hiihtämistä (hui kamala!) rakastavan hemulin orpokotiin. Vasta vartuttuaan nuoreksi, itsestään ja seikkailuista kiinnostuneeksi muumipeikoksi Muumipappa karkaa orpokodista ja tulee tutustuneeksi laivaa rakentavaan Fredriksoniin, pieneen Hosuliin (Nipsun isä) ja anarkistiseen Juksuun (Nuuskamuikkusen isä).

Tämä taitaa olla viimeinen muumikirja joka on jäänyt minulta lukematta, muut olen kaikki saanut luettua jo useampaankin otteeseen. Tämänkin jälkeen suosikkejani taitavat yhä olla Pyrstötähti sekä Muumipappa ja meri, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi nauttinut lukemastani.

     Janssonin kerronta lumoaa aina leppoisuudellaan ja tapahtumat onnistuvat pysymään samanaikaisesti sekä jännittävinä että hauskoina. Muumipapan urotyöt tutustuttaa lukijan syvällisesti Muumipappaan, joka on mielihahmoni muumilaaksolaisista (…no hyvä on, tasavertainen suosikki on myös Nuuskamuikkunen). Kirja sopii sekä nuoremmille että vanhemmille lukijoille, kuten muumikirjat yleensä. Tosin Marraskuu on aina ollut minun mielestäni hieman raskaampi ja ehkäpä vanhemmille lukijoille sopivin.

     Mitä minä nyt enää kertoisin. Kyllä te Janssonin tunnette.

Indigo

Walter Moers: Huviretki hukkateille, seikkailu Zamoniassa

Walter Moers on yksi minun kaikkien aikojen suosikki fantasiakirjailijoitani. Hän käyttää rohkeasti mielikuvitustaan, luo ihmeellisiä otuksia ja hauskoja, hengästyttäviä juonenkäänteitä. Aikaisemmin olen lukenut häneltä jo omaan kirjahyllyyni vielä joskus (rahatilanteen sen salliessa) päätyvän teoksen Uinuvien kirjojen kaupunki. Tämä kirja oli yhtä hilpeä ja mukaansatempaava kuin tuo, ja mitä pidemmälle luin, sitä tiukemmin juoneen tarrauduin. Ei kannata huolestua jos ei pääse kärryille heti ensisivuilla, tai jos seikkailu tuntuu alkuunsa hieman jähmeältä. Kyllä se siitä, usko pois.

Ensel ja Krete ovat kaukkangerilaiskaksoset, jotka lähtevät perinteiselle lomaretkelle Zamonian Suuren metsän Puustolaan vanhempiensa kanssa. Puustola on kirjokarhujen melkein militaarisella tarkkuudella suojelema turistirysä, jonka rajojen ulkopuolella levittäytyy tutkimaton ja ulkopuolisilta ankarasti kielletty muu metsänosa. Sanotaanpa metsässä asuvan noidankin, vaikka eihän moinen voisi elellä niin lähellä turvallista Puustolaa…

     Ensel ja Krete livistävät metsään etsimään sopivanlaista kiipeilypuuta ja, kuten arvattavaa on, he eksyvät. Pikkuhiljaa tunnelma tihenee ja vastaan tulee toinen toistaan kummallisempia otuksia; millainen on esimerkiksi lehtisusi? Onko kuilutrolliin luottaminen? Mitä kaikkea voi meteoriitti olla nähnyt maailmankaikkeudesta? Ja millainen on noita?

Kun kerran ryhdytään kirjoittamaan fantasiakirjallisuutta, niin miksipä ei tehtäisi sitä kerralla kunnolla. Kirjan kertojana toimii sen kuvitteellinen kirjoittaja Hildegunst von Mythenmetz (hänen tarinansa alkaa nimenomaan kirjasta Uinuvien kirjojen kaupunki!), joka aina toisinaan puuttuu peliin –

Nimeni on Hildegunst von Mythenmetz, se lienee sinulle tuttu entuudestaan. Todennäköisesti olet joutunut pänttäämään jo esikoulussa minun Sysivuortenmatoani ja lienet tankannut sitä jo niin kauan, että kuppisi keitti reilusti yli. Kun kuuluu kirjailijana olentoihin, jotka saattavat hyvässä lykyssä elää vaikka tuhatkin vuotta, niin se haitta siinä on, että joutuu kokemaan kuinka tullaan klassikoksi. Samanlaiselta varmaan tuntuu kun madot syövät sinut elävältä. Mutta ei puhuta menestyskirjailijan ongelmista.

Siis tarkoitukseni oli sanoa että aina välillä tuo kuvitteellinen kirjailija von Mythenmetz puuttuu sadun kulkuun lisäilemällä väliin omia huomioitaan käyttämällä –

- - täysin uudenlaista kirjoittamistyyliä, jota minä kutsun nimellä Mythenmetzin harhautustekniikka.

     Sitä käyttäessään kirjoittaja voi puuttua oman teoksensa kulkuun milloin tahansa, hän voi mielihalujensa mukaan kommentoida teostaan, opettaa lukijaa, tuskitella, lyhyesti sanottuna: johtaa lukijan harhapoluille.

Koko teos ei ole pelkkää harhautusta, ja vain yhdessä kohtaa tunsin harhautuksen katkaisevan juonenkulun huonosta kohdasta. Harhautukset sisältävät hyvää, paikoin hieman kypsempää huumoria (tämäkään ei nimittäin ole ihan täysin lastensatu, vaikka pohjautuukin Hannuun ja Kerttuun ja vaikka kirjan voikin bongata lasten fantasiahyllyiltä kirjastosta). Harhautukset ovat iloista, mielivaltaista irrottelua kirjallisten keinojen tarjoamien mahdollisuuksien rajattomuudella. Niitä on vaikea selittää, on parempi ottaa kirja itse kauniiseen käteen ja katsoa mitä mieltä niistä on.

Välillä tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen lapsena leikityt leikit, joissa tarina kehittyi sitä mukaan kuin asioita päähän pälkähti. Lopulta leikin juoni oli oikea hallittu kaaos. Näin minä tiivistäisin myös Moersin teoksen: hallittu kaaos.


Indigo

Erin Hunter: Vaarallinen polku (Soturikissat #5)

 

En viitsi kertoa tästä paljoa, koska on tylsä hypätä tarinaan tässä blogissa tavallaan kesken kaiken. Listaan tämän kuitenkin ylös, jotta voin seurata lukemisiani. Kaikessa lyhykäisyydessään Soturikissat-sarja kertoo nuoresta kotikissa Ruskasta (myöhemmin Tulitassusta), joka alkaa kaivata elämää metsässä ihmisten suojelusta ja holhoamisesta vapaana, elämää osallisena metsässä lymyilevää kissaklaania. Vaarallinen polku on sarjan viides osa.

    

Suosittelen kuitenkin tätä (mielestäni jo nuorten fantasiakirjallisuudessa tietynlaisen klassikkoaseman ansainnutta) teosta jokaiselle hyvän fantasiakirjallisuuden, kissojen ja jännityksen ystävälle, jolla on lisäksi pikkuripaus mielikuvitusta. Luultavasti iskenee parhaiten nuorempaan lukijakuntaan – minä tosin olen niin lapsenmielinen, että minuunkin tämä menee kuin häkä.

P.S. Oikeasti sarjaa kirjoittaa peräti viisi eri kirjailijaa! Turha kuitenkaan säikähtää – kirjoitustyyli on hyvin samankaltainen, joten häiritsevää eroa ei huomaa.

P.P.S. Vielä erityismaininta sarjan kauniista kansikuvista. Tällaisia enemmän!

Indigo

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Te nauratte sydämenne pohjasta Tsitsikoville, kenties vielä kiitätte tekijääkin: ”On se sentään tehnyt joitakin hauskoja havaintoja, varmaan on luonteeltaan hupaisa ihminen.” Ja näiden sanojen jälkeen te käännytte kaksin verroin ylpeämpinä omaan itseenne, omahyväinen hymy ilmestyy kasvoillenne ja te lisäätte: ”Täytyy todellakin myöntää että kummallista ja naurettavaa väkeä on monessa maakunnassa, ja vielä aikamoisia roistoja.” Mutta kuka teistä, suuressa kristillisessä nöyryydessä, ei julkisesti, vaan hiljaisuudessa yksinäisyyden hetkinä oman itsensä kanssa, kohdistaa sielunsa syvyyksiin tämän painavan kysymyksen: ”Olisikohan minussakin jokin osa Tsitsikovia?”

Enpä ole paljoa tullut näitä venäläisiä klassikoita lukeneeksi, mikä on nolo aukko kirjallisessa sivistyksessäni. Tältä istumalta muistan vain Vladimir Nabokovin Lolitan, en muuta. On aika ottaa siis härkää sarvista.

Miellyttävästi käyttäytyvä herra Pavel Ivanovits Tsitsikov saapuu muuan venäläiseen pikkukaupunkiin eräänä päivänä, ja alkaa heti tehdä tuttavuutta paikallisen silmäätekevän väen kanssa. Hän juttelee kaunopuheisesti tai toverillisesti, jopa hieman karkeasti aina seuralaisensa luonteenlaadun mukaan, ja onnistuu näin voittamaan heidän suosionsa puolelleen. Tämän jälkeen onkin siis erinomaista siirtyä hieromaan kauppoja, mutta kauppatavara ei olekaan millään muotoa tavanomainen; Tsitsikov on saapunut ostamaan kuolleita sieluja, maaorjia joita ei heidän kuoltuaan ole poistettu rekisteristä. Eikä touhu tietenkään onnistukaan täysin ongelmitta…

    

Gogol on taitava kertoja. Hän on samanaikaisesti hauska ja tarkkanäköinen, osaa kuvailla Venäjää, ajan arkisia tapahtumia ja ympäristöä miellyttävästi ja tekee hyviä karikatyyrisiä hahmoja, joista jokaisessa on annos jotakin hyvää ja toisaalta omat huonotkin puolensa, kuten kunnon hahmoissa pitää. Näistä asioista minä nautin, mutta heikkouksiakin on. Gogolin taiturimaisuus kertojana ei nimittäin anna anteeksi mielestäni hiukan löyhää ja paikoin pitkäveteistä juonta (tai sitten vain kuulun siihen lukijakuntaan, joka rakastaa lukea liioiteltua jännityksen ilotulitusta ensivirkkeiltä takakanteen…). Ennestään tunnelmaa latisti minun painoksessani vasta sivulta 308 löytynyt suomentajan huomio, jossa paljastettiin että Gogolin oli tarkoitus alun perin tehdä Kuolleista sieluista trilogia! Kyllähän pistää pännimään tämä tämmöinen, että luin läpi vain ensimmäisen osan, joka ei voi olla kokonainen itsessään, kun kirjailija alun perin on suunnitellut sen osaksi isompaa tarinaa. Loppu todella töksähti siihen tapaan että enemmänkin tätä pitäisi olla.

Mutta nautitaanpa vielä lopuksi muutamasta poimimastani pienestä helmestä; Gogolin kuvaa ihmisten kasvojenmuotoja:

Hänen soikeat, kauniit kasvonsa olivat kuin tuore kananmuna, lisäksi niissä oli vielä samanlainen vaalea kuultokin kuin munassa, jota emännöitsijä pitää ruskeissa käsissään valoa vasten niin että auringon säteet tunkeutuvat sen läpi - -.

Ajaessaan kuistin edustalle Tsitsikov näki ikkunassa melkein yhtaikaa kahdet kasvot: myssypäisen naisen kasvot, jotka olivat kalpeat ja pitkät kuin kurkku, ja miehen kasvot, pyöreät ja leveät kuin ne Moldavian kurpitsat, joista Venäjällä valmistetaan kaksikielisiä kevyitä balalaikkoja - -.

Ivan Antonevits näytti olevan jo hyvän joukon viidennelläkymmenellä, mutta hiukset olivat vielä mustat ja sankat, kasvojen koko etuosa työntyi tavattomasti eteen ja huipentui nenään; lyhyesti sanoen, siinä oli kasvot, jollaisia on tapana sanoa turpanaamaksi.

Niinettä joukosta tulee löytymään kananmunan, kurkun ja balalaikkakurpitsan lisäksi vielä yksi turpanaamakin, mikäli tulet joskus tähän kirjaan tarttumaan. Tsih!

Indigo

Tove Jansson: Kesäkirja

Kesäkirja on vain jonkin verran päälle satasivuisena erittäin nopsalukuinen teos, joten ainoa oikea tapa lukea tätä on tietenkin tehdä se pienissä muutaman luvun osissa, jottei nautittava lopu heti kesken. Ennen lumen kunnollista sulamista ja pilkottavia hiirenkorvia ei saisi kyllä vielä lukea kesäisiä kirjoja, muutoin iskee kova kaipuu kesähelteeseen, eikä oikein osaa nauttia hienoistakaan kevätkeleistä…

    

Kesäkirja kertoo pienestä Sophia-tytöstä ja tämän vanhasta isoäidistä, Suomen kesästä ja saariston elämästä, ystävyydestä, vanhenemisesta ja kasvamisesta. Isoäiti on lempeä hahmo, muttei mikään muumimamma; usein yli kahdeksankymppinen vaatii omaa rauhaa, aikaa levätä ja osaapa mummo tulistuakin jos sille päälle sattuu. Sophia on monissa suhteissa kuin isoäitinsä, pikkuisen pienempi ja vilkkaampi, mutta yhtä omapäinen ja molemmilla on se sama janssonmainen tapa katsella maailmaa. Tämä kirja tutustuttaa lukijan isoäidin ja Sophian väliseen hilpeään suhteeseen ja jokainen pieni, kesäinen luku pitää sisällään hieman suuremman opetuksen.

Kerran isoäiti löysi hiekasta ison valkoisen selkänikaman. Se oli liian kova käsiteltäväksi, mutta ei se olisi kauniimmaksi voinut enää tullakaan, ja niin hän vei sen kummitusmetsään sellaisenaan. Hän löysi luita vielä lisääkin, valkoisia tai harmahtavia, ne kaikki oli meri huuhtonut maihin.

     Mitä sinä puuhaat? kysyi Sophia.

     Leikin, vastasi isoäiti.

Indigo

Aleksander Melli: Lapsihallitus

PERUSLAKI

A §

Äärisaari on peruslaille uskollisten lasten hallitsema saari.

B §

Meillä on oltava mukavaa.

Lapsihallitus on mahtava romaani lapsuudesta ja politiikasta. Ei vain sitä mutta myös sitä.

     Fyysisesti Lapsihallitus on kuusisataasivuinen, mutta erittäin nopealukuinen paketti. Sisältö on kuitenkin enemmän. Melli kertoo norjalaisen Max Bergin tarinan, luotaa läpi pienen mutta merkityksellisen palan hänen lapsuuttaan ja lopuksi silmäisee vielä hieman pidemmälle. Luin tämän nyt toiseen kertaan ja kirja nököttää omassa hyllyssäni, ehkäpä se kertoo omiaan teoksen mahtavuudesta.

Norjalaisten lasten postiluukkuihin alkaa eräästä varsin uskottavasta päivästä lähtien tipahdella eriskummallisia, vihreitä ja kiinnostavia muovikortteja. ”Tosi todellisuus tulee pian”, lukee Max Bergin, riitaisan perheen kuopuksen ja uutisnörtin pojan ensimmäisessä kappaleessa. Kortit paljastuvat televisiofirma TV7:n mainostempuksi: syksyllä televisioihin ilmestyisi uusi poliittinen tosi-TV-sarja Lapsihallitus, jossa lapset elävät kesän ajan eristyksissä Äärisaaressa leikkimässä poliittista peliä, muodostamassa puolueita ja pitämässä hauskaa.

     Max ja tämän paras kaveri Egil hakevat sarjaan ja pääsevät mukaan. Jo laivamatkalla Äärisaareen muista lapsista paljastuu kirjo kaikkia mahdollisia persoonallisuuksia: julkisuudenjanoisia, ujoja, hyökkääviä, hauskoja, vakavia, pelottavia, itsevarmoja ja epävarmoja. Äärisaari osoittautuu liki epätodellisen kauniiksi pienoismaailmaksi, ja ensimmäisenä päivänä elo viihtyvyysvalvojien, L-jengin ja mystisen rajavartija Esmeralda Neilikan hoteissa tuntuu lastenleikiltä. Päivien mittaan kuitenkin tosi-tv:n ja demokratian säännöt ja seuraukset venyvät yhä absurdimmiksi.

     Ja kuka kumma on Bob Toivo, toivoton valtakunnanjulkimo, taiteilija, maailman lasten oikeuksien ja ympäristöasioiden peräänkuuluttaja, Lapsihallituksen ideoija ja ehta sekopää?

On ovelaa kirjoittaa poliittinen kirja keskiössään ja hahmoinaan lapset. Lasten suuhun voi huoletta kirjoittaa kärkeviä tai naiiveja kommentteja ilman huolta siitä että antaisi koko hahmosta hölmön kuvan. Lasten ei aina tarvitse olla vakavia ja johdonmukaisia, jolloin lapsista voi tehdä aikuisten karikatyyrejä ja kertoa rehellisesti millaisia me joskus olemme.

     Erilaisia persoonia seikkailee Äärisaaressa laidasta laitaan, mutta millaiset henkilöhahmot vetoavat ruutujen takana lapsia seuraavaan pienkansaan, joka äänestää säännöllisin väliajoin saarelle uuden pääministerin? Lapsihallitus käsittelee lukuisia ajankohtaisia ongelmia: demokratiaa ja sitä millaiset henkilöt saavat astua vallan kahvaan (onko merkittävää karisma vai aatemaailma?), vaikutusvallan etäisyyttä, maailman polttavimpia ympäristöongelmia; ilmastonmuutosta ja biodiversiteetin hälyttävää hupenemista, kehitysmaiden nälänhätää ja köyhyyttä, ihmisten oikeuksia lähtökohtien tasa-arvoon ympäri maailman. Mikä hurja litania niin tärkeitä asioita.

     Melli ei anna mitään suoria toimintamalleja, joita noudattamalla edellä mainitut kriisit saataisiin suitsait kuriin. Tärkeämpi opetus, jota sitäkään ei saarnata lukijalle mutta osoitetaan erityisesti kirjan viimeisessä osiossa melko suoraa, on uutisten seuraamisen, ajankohtaisten asioiden ymmärtämisen ja omassa lähipiirissään vaikuttamisen merkitys (vaikkakin Irene ehkä olisi kanssani eri mieltä). Toisaalta Lapsihallitus kysyy myös missä kulkevat televisioviihteen ja kansan huiputtamisen rajat (tämänkin voi yhdistää politiikkaan).

      Välillä maailmaa tuntuvat pyörittävän hämmentävän todentuntuiset, mutta törkeän valheelliset kulissit.

Kirjan päällyspaperin sisäliepeessä esiteltiin kirjailija Aleksander Melli lyhyesti, ja verrattiin tätä hänen tuotostaan Harry Pottereihin ja Sofian maailmaan. Edeltävään en keksi tältä istumalta mitään järkeenkäyviä yhteyksiä (lukuun ottamatta silmälasipäisiä päähenkilöitä), mutta jälkimmäiseen joitakin. Molemmat ovat norjalaisia, kyllä, paksuhkoja ja kohderyhmältään hämmentäviä. Molemmissa juoni käy loppua kohden yhä absurdimmaksi, ja molemmissa loppu… no, sanotaanko että loppu sisältää merkittävän yllätyksen. Toinen hyvä verrokki voisi olla William Goldingin klassikko Kärpästen herra.

Indigo

Jhumpa Lahiri: Kaima

Hänellä on aikaa tällaiseen nyt kun hän on yksin. Nyt kun ei ole ketään ruokittavana eikä viihdytettävänä, ei ole viikkokausiin ketään kenelle puhua. Neljänkymmenenkahdeksan ikäisenä hän on saanut kokea yksinäisyyden, jonka hänen miehensä, poikansa ja tyttärensä jo tuntevat ja joka ei kuulemma häiritse heitä. ”Ei se ole mikään iso asia”, hänen lapsensa sanovat hänelle. ”Jokaisen pitäisi joskus asua yksin.” Mutta Ashima kokee olevansa liian vanha oppimaan sellaista taitoa. Hänestä on murheellista palata illalla pimeään tyhjään taloon, nukahtaa vuoteen toisella puolella ja herätä toisella.

Kaima on kertomus Ashima ja Ashoke Gangulista, jotka muuttavat Intiasta Yhdysvaltoihin Ashoken töiden perässä. Vaikka Ashokelle muutos on helppo, Ashima kaipaa kotikaupunkiinsa Kalkuttaan. Sitten he saavat pienen pojan, joka ikään kuin vahingossa nimetään isä Ashoken mielikirjailijan, venäläisen Nikolai Gogolin, mukaan Gogoliksi. Kaima kertoo Gogolin tarinan. Tarinan siitä miten pieni poika elää kahden kulttuurin välillä, vastentahtoisesti osallistuen äitinsä yrityksiin tutustuttaa lasta intialaiseen puoleensa. Tarinan siitä miten Gogol kasvaa amerikkalaisena, opiskelee, muuttaa, tapaa naisia. Tarinaan punoutuu alituiseen heräävä muistutus Gogolin erityisestä nimestä, jonka tulkitsen vertaukseksi koko hänen identiteetistään.

Kaima oli aluksi mielenkiintoinen teos, jonka kirjaston hyllystä napatessani ajattelin pitävän sisällään perinpohjaisia kuvauksia Intiasta ja intialaisesta elämäntavasta – jos sellaisesta voi puhuakaan. Pohdintaa oman identiteetin rakentumisesta ja rakentamisesta, elämästä odotusten ja omien toiveiden ristiaallokossa. Noh, vaikka kirjassa olikin paljon hyvää, päällimmäiseksi tunteeksi jäi semmoinen pieni ja tylsä ”nojaa” -fiilis. Verrattavissa makunsa menettäneeseen purukumiin: sitä jauhaa ja jauhaa etsien aiempaa elämystä, mutta koko klöntti vain takertuu kitalakeen ja kitisee jähmeästi poskihampaissa.

     Lahiri kirjoittaa Gogolin ja hänen läheistensä elämästä minun makuuni liian pinnallisesti. Aluksi se tuntui kiehtovan karkealta tyyliseikalta, että pintapuolisten yksityiskohtien kuvaaminen kertoisi mielenkiintoisen vertauskuvallisella tavalla henkilöhahmojen syvemmistä tunnoista. Mutta kun sama jatkuu sivutolkulla, lukeminen käy melkoiseksi jyystämiseksi (etenkin kun juontakaan ei sen kummemmin ole – ei sillä että sitä aina pitäisikään olla, mutta tässä tapauksessa juonettomuus vain korostaa kerronnan tylsyyttä). Gogol kävi koulua, Gogol tapasi tällaisen naisen, Gogol erosi, Gogolin läheinen kuoli. Päähenkilö ei tunnu kasvavan henkisesti kirjan mittaan, mikä on erityisen mainittava heikkous. Henkilöiden kehitys olisi niitä asioita, joista yleensä nautin kirjoissa eniten, jotka saavat samaistumaan hahmoihin ja ymmärtämään mitä sanottavaa kirjailijalla lukijalle on.

     Alkupuolen jaksaa lukea vielä suhteellisen tyytyväisenä, mutta minuun Lahirin penseä raportointi ja etäiset henkilöhahmot (saatikka se iänikuinen tuotemerkkien luettelointi) eivät juuri iskeneet. Liian moni asia tuntui jäävän vaille varsinaista päätöstä. Toki kirjalla oli tarjottavana myös joitakin hyviä oivalluksia esimerkiksi lasten ja vanhempien välisistä suhteista, mutta uskon kuitenkin että tämän kirjailijan tuotokset olisivat parhaiten edukseen lyhyemmässä muodossa, vaikkapa esseinä ja novelleina.

Indigo