Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

Viimevuotinen joululahjakirja joka on nököttänyt laatikossa pölyyntymässä avaamattomana jo vuoden päivät… Hyvä että vihdoinkin potkin itseni tämän kirjan ääreen! Tämänkin luin melkein yhdeltä istumalta takapuoli turtana, koska tarina jotenkin vei mukanaan ja näin edessäni harmattanin pölyynnyttämät autot, kiillotetut posliiniesineet hyllyllä ja puutarhan tuulessa nyökyttelevien hibiskusten teriöt. Adichie ei selitä vaan näyttää (tai oikeammin tarjoaa kaikille aisteille jotakin – ja se on hyvän kerronnan merkki).

15-vuotias Kambili asuu isoveljensä Jajan kanssa varakkaassa perheessä Nigeriassa. Isä Eugene hallitsee koko perheen arkea: hän on tiukka katolilainen ja pistää lapsensa noudattamaan uskonnollisia säädöksiä väkivallan uhalla. Pelko ja tämä väkivallan uhka varjostavat arkea ja Kambili, Jaja, sekä perheen äiti ovat hiljaisia ja varovaisia, alati varpaillaan. Isä päättää lapsien elämästä, menneestä ja tulevasta, antaa lukujärjestykset joka päivälle ja odottaa moitteettomia tuloksia niin uskonnollisen elämän kuin koulunkin suhteen. Sitten vapaamielinen ja hyväntuulinen Ifeoma-täti kutsuu lapset kylään köyhään ja vaatimattomaan kotiinsa, ja Kambilille ja Jajalle avautuu uusi maailma. Tädin perheessä lapset kasvatetaan tekemään kotitöitä, ymmärtämään maailmaa ja kyseenalaistamaan kaikkea loukkaamatta ketään turhanpäiten. Kyse on itsenäisyyden ihanteesta, teemasta jonka voi heijastaa koskemaan myös Nigerian tilannetta.

Minä ihailen sellaisia kirjoittajia kuten Adichie, jotka onnistuvat sanoilla maalaamaan elävän miljöön ja persoonalliset hahmot vuodattamatta jokaisen uuden paikan tai hahmon puuduttavaa, yksityiskohtaista kuvausta kerta rysäyksellä. Adichie tekee sen pikkuhiljaa, kertoo olennaisen ja antaa lukijan kuvitella yksityiskohtia. Henkilöiden luonteesta ei sanota suoraa, että Amaka on kärkäs, viisas ja toisinaan jopa tyly, vaan nämä piirteet tulevat käytöksen ja ilmeiden ja eleiden kuvailun kautta. Kun Amakan ”suupielet kääntyvät alaspäin” aluksi Kambilille puhuessa, saatan kuvitella tytön nyrpeän ilmeen. Näin se pitää tehdä.

     Adichie käyttää myös paljon kielikuvia, eli vertauksia, metaforia ja personifikaatioita, ja sekoittaa niihin hienosti afrikkalaisuutta esimerkiksi luontoelementeistä. Esimerkiksi: ”- - isän kasvot puhkesivat hymyyn kuin avattu kookospähkinä, jonka sisältä hohtaa valkoinen hedelmämalto.” on kuvaava ja hauska vertaus.

     Tapahtumia ja tilannetta ei ole viety myöskään liian kauas länsimaisesta lukijasta. Vieraskielisiä sanoja ripotellaan tekstiin, mutta niiden merkitykset selitellään heti pilkun jäljessä. Lukijalle kerrotaan miten kaikki on, millaisia perinteitä kuuluu isoisän uskontoon, miksi hän viskaa osan aamiaisestaan pois. Kambili on samaistuttava luonteeltaan, vaikka perhetilanteessa ei olisi (kuten ei toivottavasti ole!) mitään yhteistä. Minäkin olin ujo lapsi ja jäin usein päähenkilön tavoin toivomaan kunpa olisin mennyt mukaan pelaamaan jalkapalloa, kunpa olisin uskaltanut sanoa niin tai näin. Kambilin kohdalla kyse ei ole tietenkään pelkästä ujoudesta, vaan isän hirmuvallan aiheuttamasta pelosta, joka kytee traumana varovaisuudessa ja änkytyksessä. Ja pelosta ja isän väkivallasta huolimatta mikään ei ole mustavalkoista; Kambili rakastaa isäänsä ja haluaa miellyttää häntä sydämensä pohjasta.

”Jumala pelastaa meidät”, minä sanoin, sillä tiesin hyvin että isä ilahtuisi sanoistani.

     ”Niin juuri”, isä sanoi päätään nyökytellen. Hän tarttui minua kädestä, ja minusta tuntui kuin suuni olisi ollut täynnä sulaa sokeria.

Teoksessa on hienoja teemoja: itsenäisyys, kriittisyys, uuden ja vanhan yhteenliittymisen mahdollisuus ja vaikeudet. Tematiikka liikkuu sujuvasti mikrotasolla Kambilin tarinassa ja toisaalta makrotasolla Nigerian yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Indigo

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

”Nyt minusta tuntuu jälleen, että voisin kirjoittaa. Halusin löytää jonkin meitä kaikkia koskettavan tunteen ja luulen, että olen vihdoin päässyt sen jäljille. - - Luulen että se liittyy unelmiin. Meillä jokaisella on niitä ja me kaikki kulutamme itsemme kadoksiin, kun yritämme päättää minkä unelman perään kiirehtiä. Me olemme unelmiemme vankeja, mutta ilman niitä eläisimme vain pimeissä selleissä ilman toivoa.”

Tämän kirjan sain joululahjaksi. Vaikka minulla ei ole tapana arvostella saamiani lahjoja, kirjojen kohdalla on tehtävä poikkeus. Huomasin että myös muutama muu opus on nököttänyt jossain hyllyjen ja laatikoiden perukoilla turhan pitkään… Ehkäpä on aika aloittaa niiden työstäminen nyt!

    

Tämä kirja kuuluu siihen kategoriaan, jonka kirjat minä kirjastossa haahuillessani otan käteen, kiinnostun hieman, mutta pistän takaisin hyllyyn (hienot kannet vain vahvistavat tätä päätelmää). On kyllä hyvä että minua pakotetaan välillä mukavuusalueeni ulkopuolelle, muuten jäisi monet helmet löytämättä. Helmet, joihin tämä teos ei tosin, ikävä kyllä, sen ihmeemmin lukeudu.

Unelmansieppaajassa on joukko henkilöitä, jotka tuntuvat lähtökohdiltaan toisistaan täysin irrallisilta: koripalloilijanurastaan polvivamman vuoksi luopunut Tapani, poikaystävästään Janista irti (tai hänen luokseen) kamppaileva Roosa ja painonnostoa treenaava Aki. Näitä henkilöitä yhteen liittää Roosan kuljettaman ratikan alle heittäytynyt mies, kirjailija Ville Siikala. Siikala on Tapanin entinen ystävä, sekä elämänsä loppuvaiheilla iskeneen vaikean masennuksensa vuoksi myös Akin potilas mielisairaalassa. Siikala alkaa kiehtoa Roosaa, joka alkaakin etsiä miehestä tietoa: lukea hänen kirjojaan, jopa tutustua hänen läheisiinsä. Mikä ajoi Ville Siikalan masennuksen kierteeseen ja itsemurhaan? Ja jokaisella kirjan henkilöllä on, kuten meillä kaikilla, unelmia. Käyvätkö unelmat toteen?

    

Kerronta tapahtuu kaikkitietävän kautta siten, että näkökulman vaihdos ilmoitetaan aina jokaisen pätkän alussa nimellä. En ole erityisen innoissani tästä kerrontatavasta, etenkin jos hahmoja on enemmän kuin kaksi tai kolme (kestää ikuisuus oppia kuka on kukakin, etenkin kun pätkät ovat lyhyitä). Myös aikamuototemppuilu häiritsi, jotenkin se preesens vain pisti silmään ja ärsytti. Tekstiä oli raskasta lukea yltiöpäisten "kalevalalauserakenteiden" vuoksi (= kerrontaa, jossa asia toistetaan kahdesti peräkkäin; monien suomalaisten kirjailijoiden harrastama ja liiallisesti käytettynä äärimmäisen raivostuttava tapa). Annan esimerkin heti ensimmäiseltä sivulta:

   

Äkillinen jarrutus aiheuttaa vaaratilanteita. Mummot voivat horjahtaa, lapset lyödä päänsä. Jarrukahva on tärkein työkalusi, ammattitaitosi mitta. Tunne sen jokainen millimetri sielussasi, aisti kuinka pieninkin hipaisu vaikuttaa vauhtiin.

Ja jatkuu samaan tapaan. Jo tässä jauhetaan sama asia yhdessä virkkeessä ja kahdessa lauseessa useaan otteeseen. Tekstistä tulee turhan junnaavaa, kun kalevalaistetaan kaikki virkkeet.

Noh, teos pyörittelee hyviä teemoja keskiössään, pohtii unelmien merkitystä ja saavuttamisen vaatimuksia. Perinteiset vastaukset eivät olisi haitanneet minua, mutta kyllähän ne vähän kliseisesti todettiin (ks. ylin lainaus).

     Pekkolan kirja piti kuitenkin minut otteessaan niinkin hyvin, että luin miltei koko teoksen yhdeltä istumalta. Luultavasti kyse oli kuitenkin lähinnä siitä että Adamsin lennokkuuden jälkeen kaipasin jotakin realistisempaa luettavaa.

Indigo

Douglas Adams: The restaurant at the end of the universe (Hitchhiker’s guide #2)

Noniin, nyt tuli toinenkin Adamsin teos ahmittua ja hyvää tekstiä oli. Noh, ei yhtä erinomaista kuin ensimmäinen osa, mutta silti hyvää.

     Sarjan toisessa osassa jo tutut Arthur Dent, Ford, Zaphod Beeblebrox, minun lemmikkini Marvin ynnä muut kumppanit jatkavat galaksienvälistä matkaansa. Viime osassa etsittiin elämän tarkoitusta, joksi jättiläistietokone (tunnetaan myös nimellä Maa!) ehdotti näppärästi neljääkymmentäkahta… Ja sitten pitikin miettiä uudestaan, mihin kysymykseen luku neljäkymmentäkaksi olikaan vastaus. Maa-tietokone ei kuitenkaan ehtinyt selvittää tätä, sillä planeetta tuhottiin galaktisen ohituskaistan tieltä. Toisessa osassa kysymykseen paneudutaan kunnolla: tullaan matkanneeksi maailmanlopun ravintolaan ja ajassa taaksepäin jättimäiselle avaruusalukselle, joka kuljettaa muuan kansaa halki avaruuden kansoittamaan uutta planeettaa…

Tästä osasta heikomman teki eritoten jähmeä alku. Presidentti Zaphod Beeblebrox erotetaan heti matkaseurueestaan ja lähetetään (onneksi Marvinin kanssa) yksityisille seikkailuilleen, joita on tylsähköä lukea. Saattoi myös käydä niin hassusti, että kun tylsistyin, luin huolimattomammin ja vaikeahkoon englanninkieliseen sanastoon paneutuminen lipsui. Niinpä ymmärsin vähemmän mitä luin ja tylsistyin lisää. Tässä kohtaa siis voinkin varoittaa, ettei Linnunrata-trilogia (vai montako osaa tässä sarjassa nyt sitten on…?) ehkä ole paras lähtökohta jos aloittelee englanniksi lukemista. Sanasto menettelee kyllä vielä, mutta tapahtumat ovat niin villejä, että ei osaa päätellä seuraavia tapahtumia tavallisesti aiempien pohjalta.

     Palataan asiaan. Zaphodin seikkailujen jälkeen jengi palaa yhteen (tosin Marvin hylätään julmasti kerta toisensa jälkeen tekemään likaisia hommia!) ja lähtee nälkäisenä lähimpään mahdolliseen ravintolaan. Ravintola on sekä lähellä että kaukana: paikassa ei liikuta senttiäkään, mutta ajassa aina universumin tuhoon saakka. Ravintolavaihe oli jo selvästi viihdyttävämpi: koko paikka ja kohtaus oli nerokkaasti suunniteltu ja viljelty täyteen adamsmaista huumoria.

Muutama kohtaus tuntui irralliselta, mutten ole varma tuleeko tässä tapauksessa tarinan edes olla niin kompakti paketti. Tärkeintä on olla hauska ja piilofilosofinen – ja siinä Adams onnistuu. Kirja paranee loppua kohti huikeasti ja se on aina parempi kuin hyvä alku ja huono loppu (eli ns. lehmänhäntärakenne). Ehkä tämä tympeämpi arvostelu on sitä alkuhuuman loppumista. Alan löytää kaikenlaista pientä kritisoitavaa: miten pinnalliseksi hahmoksi Trillian jää, miten samankaltaisia kaikki universumin elämänmuodot ovat (olisi edes jokin adamsmainen kuittaus tähän äärimmäiseen konvergenttiin evoluutioon!), miten samankaltaisia kaikkien universumin kansojen kulttuurisaavutukset ovat jne.

     En halua tylyttää enää enempää, sillä Maailmanlopun ravintola on todellisuudessa upea, jännitystä, huumoria ja syvällisiä teemoja tihkuva jatko-osa Linnunrata-sarjalle. Hyvää on paljon enemmän kuin huonoa; erityisesti minua viehättivät uusien sivuhahmojen (hökkelifilosofin, kampaajien ym.) satiirinomaiset piirteet.

Kolmatta osaa kaipaillessa!

Indigo

Douglas Adams: The Hitchhiker’s guide to the galaxy (Hitchhiker’s guide #1)

     ”But that’s incredible.”

     ”No, Zaphod. Just very very improbable.”

Adamsin legendaarisen Linnunradan käsikirja liftareille –sarjan samannimisessä ensimmäisessä osassa ihan tavallinen mies, Arthur Dent, herää eräänä aamuna siihen, että hänen talonsa päätetään purkaa. Tontin tilalle tulee nimittäin kiertotie. Arthurin ystävä Ford ei jaksa murehtia yhden talon kohtalosta, sillä käsillä on maailmanloppu. Kyllä, jo koko kirjan alkuasetelma on hilpeän absurdi, ja mitä pidemmälle lukee, sitä syvemmälle tulee liftanneeksi universumin uumeniin seuranaan muun muassa maailmankaikkeuden presidentti Zaphod Beeblebrox (kukas muukaan), vaikeasta masennuksesta kärsivä robotti Marvin (toistaiseksi sivuosassa, mutta tämä hahmo jaksaa kyllä viihdyttää minua), huippuälykäs tietokone Eddie sekä Trillian, sattumalta Arthurin aikaisemmin tapaama toinen Maan asukki. Tämän parempaa porukkaa ei voisi saada mukaansa matkalle etsimään totuutta muun muassa elämän tarkoitukseen ja muuhun yhtä simppeliin.

Douglas Adams on luonut teoksen, joka naurattaa aidosti sivu toisensa jälkeen. Aika harvoin mikään kirja oikeastaan todella jaksaa naurattaa, toki muuten koskettaa, mutta huumori on vaikea laji. Onneksi Adams osaa asiansa. Hetkenkään aikaa tapahtumat eivät tuntuneet tekemällä tehdyiltä tai vitsit väkisin väännetyiltä.

     Arthurin, Fordin ja kumppaneiden tarina ei kuitenkaan ole kevyttä vitsailua ja pintaliitelyä, vaan mukana on huumoriin verhoutuneita vakavia ja mietityttäviä teemoja. Kirjassa nauretaan filosofeille, mutta samalla esitellään hyvin filosofisia kysymyksiä aina alkaen rohkeasti metafysiikasta ja tietämisen, tieteen ja jopa olemisen rajoista elämänfilosofiaan, jota käsitellään epäsuorasti hahmojen elämäntapojen kautta ja hyvinkin suoraa (…laskennallisesti!). Marvin on huippunero mutta elämäniloton, Zaphod hölmö (tosin toisaalta myös älykäs) mutta nauttii elämästään. Hetkinen, kuulostaa vähän klassiselta onneton Aristoteles vai onnellinen sika –ongelmalta… Adams saa kaikkein epätodennäköisimmänkin tapahtuman tuntumaan, no jos ei ihan uskottavalta sentään, niin jotenkin järkeenkäyvältä kuitenkin. Vähän sama ominaisuus on perinteisessä metafysiikan filosofiassakin.

     Raskaat teemat on verhottu hyväntuuliseen huumoriin, joten kirjaa voikin lukea myös viihteeksi. Minä suoritin työni kuitenkin ryppy otsalla teemoja tutkien.

Linnunradan käsikirja liftareille on hyvä, oikeammin erinomainen (tai liki täydellinen – hyvä on, säästelen superlatiivejani) avausosa trilogialle. Niin hyvä että noudin kirjastosta jo toisenkin osan työstettäväksi. Sillä kukapa nyt haluaisi jättää välistä mahdollisuuden kuulla vastauksen (tai edes itse kysymyksen!) maailmankaikkeuden salaperäisimpiin filosofisiin arvoituksiin.

     ”Don’t panic.”

     ”I’m not panicking!”

     “Yes, you are.”

     “All right, so I’m panicking, what else is there to do?”

     “You just come along with me and have a good time. The Galaxy’s a fun place. You’ll need to have this fish in your ear.”

Indigo

Khaled Hosseini: The kite runner

Luettu englanniksi. Pistin englanninkielisyyden myös tägiksi, lähinnä omaksi ilokseni.

Leijapoika vie lukijan Afganistaniin, aluksi aikaan ennen sotaa, ja luotaa sitten yhden miehen näkökulmasta läpi lukuisten (fiktiivisten, mutta realististen) ihmisten ja yhden maan tarinan. Päähenkilö Amir kasvaa kauniissa Afganistanissa hyvätuloisessa perheessä. Hänen äitinsä kuoli synnytyksessä, ja ehkä osin tämän (ja osin erään muun seikan…) vuoksi Amirin isä Baba suhtautuu melko välinpitämättömästi poikaansa. Kirjan kolmas keskeinen henkilö on Hassan, hazareihin kuuluva shiiamuslimi ja syrjitty vähemmistökansalainen. Hassan on palvelijan poika ja asuu Amirin ylellisen talon takana savimajassa. Hassan on Amirille uskollinen, hyvä ystävä ja vaatimaton ihminen. Kirjan alun tarinointi on suloista lapsuuden leikkien kudelmaa, jota luki mielellään. No, Hosseinin aikaisemmasta kirjasta (Tuhat loistavaa aurinkoa) viisastuneena arvasinkin että juoni saa pian ikävän käänteen.

     Ikävä käänteemme on leijataistelukilpailun jälkeinen hirvittävä tapahtuma, jossa Amir jättää rakkaan ystävänsä pulaan. Tämä tapahtuma on Amirin koko elämän ja kirjan kulminaatiokohta, joka vangitsee pojan (ja myöhemmin miehen) syyllisyyteen. Syyllisyyteen, joka vainoaa häntä toiselle mantereelle ja vuosikymmenten päähän – ja niinpä lopulta on vain yksi tapa olla taas hyvä.

Leijapojan kantavia teemoja ovat syyllisyys, hyvyys ja pahuus, rakkaus ja jopa kohtalo. Kohtaloa (ellei jopa karman lakia) on se, että Amirin teko heijastuu hänen ja hänen puolisonsa perhesuunnitelmiin. Kohtalo heijastuu kirjan loppupuolen tapahtumiin ja sulkee tarinan kauniiksi kokonaisuudeksi. Vielä puolimatkassa teosta mietinkin jääkö kirja rakenteeltaan turhan kaksijakoiseksi, mutta turhaan huolehdin. Hosseinilla on taito kertoa sujuva, kompakti kokonaisuus jossa on runsaasti sisältöä ja tunnetta.

     Kirja tutustutti tietenkin myös islamilaiseen kulttuuripiiriin ja Afganistanin historiaan mikrotasolla. Kiinnitin jatkuvasti huomiota esimerkiksi siihen, että Afganistanilaisille perhe ja verisukulaisuus oli ja on sydämenasia. Esimerkiksi erästä kirjan henkilöä lainaten (englanniksi, sillä kääntämään en ryhdy):

“Blood is a powerful thing, bachem, and when you adopt, you don’t know whose blood you’re bringing into your house.

     “Now, if you were American, it wouldn’t matter. People here marry for love, family name and acestry never even come into the equation. They adopt that way too, as long as the baby is healthy, everyone is happy. But we are Afghans, bachem.”

Pienet asiat kertovatkin paljon. Amirin ja Hassanin yhteisen lapsuuden ja lujan siteen Hossein saa välitettyä lukijalle muutaman tarinan kautta: peilileikit puussa ja hitaat illat granaattiomenapuun varjossa, yhdessä lukien. Henkilöt ovat moniulotteisia: jotakin Amirista kertoo jo esimerkiksi se, että hän kiusaa ystäväänsä ylimielisesti siitä, jos tämä ei tiedä jonkin sivistyssanan tarkoitusta. Toisaalta Amir välittää ystävästään myös aidosti. Hän on pelkuri, uskomattoman rohkea, ylimielinen, nöyrä, epätäydellinen – siis sellainen kuin me kaikki olemme. Hyvässä päähenkilössä on sitä sopivaa kulmikkuutta, kuten tavataan sanoakin. Persoonallisuus voi kuulua myös jonkin kansakunnan traumaattista historiaakin käsittelevän kirjan päähenkilölle, usein nääs ainakin minun nähdäkseni tässä kontekstissa päähenkilö häivytetään turhan yksipuoliseksi, jopa vaikka kerronta olisi minämuotoista.

     Afganistanin historiaan ei keskitytä liiaksi. Sen annetaan puskea läpi tarinan kautta, mikä aikaansaakin syvempää ymmärtämystä. Hyvä on, Neuvostoliittolaisten ja afgaanisissien välisen sodan jälkeen Afganistanissa valtaan nousi Taleban. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Leijapoika paljastaa pienen, kuvaavan osuutensa: julkisia teloituksia, mielivaltaa, ihmisoikeuksien riistoa, köyhyyttä. Sitä sota ja ääriryhmien diktatuurinen johto on – sitä ja paljon muuta. Esimerkiksi:

We rode silently through the square and headed toward the Wazir Akbar Khan district. Everywhere I looked, a haze of dust covered the city and its sun-dried brick buildings. A few blocks north of Pashtunistan Square, Farid pointed to two men talking animatedly at a busy street corner. One of them was hobbling on one leg, his other leg amputated below the knee. He cradled an artificial leg in his arms. “You know what they’re doing? Haggling over the leg.”

     ”He’s selling his leg?”

     Farid nodded. ”You can get good money for it on the black market. Feed your kids a couple of weeks.”

Summa summarum. Hosseinilla on upea kyky kertoa vähällä paljon, ja se Leijapojassa näkyy. Minä pidin tästä kirjasta, se imaisi minut mukaansa paljon väkevämmin kuin Tuhat loistavaa aurinkoa (joka sekin oli hyvä!) ja piti sisällään ne perinteiset hyvän tarinan ainekset: uskottavuus huikeista juonenkäänteistä huolimatta, monipuolisuus, epätäydellisyydessään samastuttava protagonisti ja mielenkiintoinen, yksityiskohdista etenevä kerrontatapa (ymmärrät kun luet). Hengästyttävä lukukokemus.

Indigo

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Kiannon teos kertoo Korpiloukkolaisen (on muuten osuva nimi sattunut…) perheen elämästä, jonka mullistaa Suomen eduskuntauudistus. Uudistus polkaisee ummehtuneiden säätyvaltiopäivien tilalle maailman moderneimpiin kuuluvan keskushallinnon: eduskunnan yleisine äänioikeuksineen ynnä muine hienouksineen. Jutut tästä kulkevat suusta suuhun aina takametsiin saakka ja Topia ja Riikaakin, tarinamme päähenkilöitä, yllytetään mukaan äänestämään Suomen sosiaalidemokraattista puoluetta. Ja voi kyllähän nuo innostuvatkin punaista viivaa vetämään: vaalipäivänä Riika painaa kynää niin vankalla otteella, että terä napsahtaa poikki.

    

Lukiessani tarkastelin erityisesti Kiannon tyylikästä, humoristista kieltä. Vaikka herra on sekaan ujuttanut nykyään hiukan vaikeatajuisiakin sanoja, tekstiä lukee sujuvasti ja fiilis välittyy. Alun luontokuvaus on hämmentävän upea.

 Yöt päivät oli roudan herra kopristellut maailman rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat äsken vielä vetelinä hyllyneet suot ja rimmet, ja tuonnoin tuulessa karehtivat korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kuin käärmeensilmät.

Kirjan aina ajankohtaisina teemoina painiskelivat pääasiassa valta ja tasa-arvo. Valtaa pyöritellään ainakin uskonnon ja politiikan ympärillä. Tietyllä tapaa uskonnollisia piirteitä saa maallinenkin vallankäyttö, kun Kianto eläytyy kuvailemaan, miten punaveisuu ja sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa muuan riehakkaan agitaattorin äänestysintoa lietsovat palopuheet iskevät Topin ja Riikan mieliin. Korpiloukkolaisille vallankäyttö on uutta, ja tämäpä näkyykin hyvin heidän suhtautumisistaan: ensin puoluelehtisten uusia pitkiä sanoja pelätään (eiväthän ne ota taipuakseen puhekieleenkään, vaan vääntyvät onnellisesti ”soli-sali-rateiksi” ynnä vastaaviksi) ja mahdollisuutta yhteiskunnan tilan muutokseen vähätellään, mutta parin punamarssin töräytyksen jälkeen ovat Topi ja Riikkakin valmiita vetämään punaisia viivoja vaikka useamman edestä. Tottumattomia kun äänestämiseen ja muuhun vallankäyttöön ovat, hyväksyvät he sosiaalidemokraattisen puolueen aatteet kritiikittä.

     Onhan teos välistä hiukan osoitteleva, mutta tietty neutraalius on mielestäni havaittavissa. Esimerkiksi hyviä ja huonoja hahmoja löytyi koko puoluekentän väreissä. Sosiaalidemokraattien agitaattori on hupaisa räyhähenki, mutta Kianto ei mollaa kaikkia punaisia sillä toisaalta myös yhteiskunnan alimpien luokkien kurjuutta kuvataan siloittelematta aina sukilla täytetyistä ikkunanruuduista tyhjän kahvipannun pohjaan saakka. Hurjan agitaattorin keskeytti muuan pappisherrakin, josta minulle jäi tämän viisaiden sanojen vuoksi positiivinen kuva.

Punainen viiva oli kaiken kaikkiaan perin miellyttävä ensikosketus Kiannon tuotantoon. Leikkisä kieli toimi ja huumori puri. Luontokuvaukset olivat erityisen viihdyttäviä. Juoni on yksinkertainen, mutta pinnan alla piilee symboliikkaa. Huolimatta positiivisesta palautteestani näen kirjan kuitenkin toimivan parhaiten nimenomaan tuommoisena lyhyenä lipareena, ihan vain annoksena herran huumoria ja runsasta kieltä. Tietenkin näennäisesti pienikin teos voi toki käsitellä maailmaa syleileviä teemoja.

Indigo

Alku

Päätin pistää vauhtia rattaisiin ja pykätä kasaan kirjablogin ajatussäilökseni. Uskon, ja hartaasti myös toivon, että blogin pitäminen syventää lukukokemuksiani ja yksinkertaisesti auttaa minua muistamaan paremmin mitä lukemani kirjat ovat käsitelleet – ja mitä itse olen niistä pohtinut. Toivottavasti voin joskus tulevaisuudessa todeta tämän blogin auttaneen minua pitämään yllä kirjallista harrastustani kiireistä huolimatta (jotenkin pystyn ennustamaan etteivät kiireet tule elämästäni loppumaan) ja suhtautumaan ennakkoluulottomammin erilaisiin kirjallisuudenlajeihin. Aikaisemmin olen pitänyt itseäni melko kaikkiruokaisena kirjallisuudenharrastajana, mutta helkkari huomasin taannoin kirjastossa vältteleväni kiinnostavista juonikuvauksista huolimatta jo niitä opuksia, joiden kansikuva ei vastannut esteettisiä odotuksiani. Tiettyjä genrejä olen myös huomannut lähestyväni turhan epäluuloisesti, mutta ainakin blogihaasteet lienevät sopiva lääke muuttamaan asianlaitaa.

     Katsotaan mitä tästä nyt tulee. Epähienoista, tarpeettomilla suluilla ja, noh, ”taidepilkutuksella” kyllästetyistä analyyseistani tuskin paljoa saa irti, mutta otan ilman muuta lukijat ilolla mukaan blogini matkaan.

Varoitan jo nyt että tuskailen parhaillani (ja luultavasti pitkälle kevääseen saakka) kouluhommien kanssa, joten päivitystahti alkanee tahmeasti. Pysy silti kuulolla.

Terveisin

Indigo