Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen oven aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.

Mikko Virtanen on suomalaisuuttaan vihaava mies, ”kansallisuustransu”, joka haaveilee paremmasta elämästä Ruotsissa, Olof Palmen sosiaalidemokratialla rakentamassa kansankodissa. Thaimaassa hän asentaa kuuntelulaitteet tuttujen ruotsalaisperheidensä bungaloweihin ja tutkii ruotsalaisuutta. Kotona hänellä on Ruotsille ja ruotsalaisuudelle omistettu alttari. Hän on valmis tekemään mitä hyvänsä päästäkseen ruotsalaiseksi.

     Mikko Virtanen ottaa töistään lopputilin ja muuttaa Ruotsiin. Vietettyään jonkinnäköistä ruotsalaista joulua, hän tapaa baarissa entisen, itsetuhoisen historianopettajan Mikael Anderssonin. Kohtaamisesta alkaa intensiivinen opiskelu ruotsalaiseksi.

Olen kuullut hurjasti hyvää Nousiaisen kirjoista, erityisesti tästä nimenomaisesta esikoisteoksesta. Olenkin vainunnut jo muutaman vuoden ajan kirjaston n-alkuisia hyllyjä ja nyt sain tämän vihdoin käsiini ja luettua. Enkä pettynyt, vaikkakin yllätyin. Vadelmavenepakolainen edustaa lähinnä hilpeän humoristista (ja yhteiskuntakriittistä) kirjallisuutta, mutta välillä päähenkilön sekopäisyys lipsahtaa niin vakavaksi, että tuntuisi omituiselta hekotella. Toiseksi, kirjailija itse on demari, mutta se miten hän sosiaalidemokratiaa tässä käsittelee, ei minusta tunnu ihmeen mairittelevalta; hän esimerkiksi venyttää yhdessä päättämisen arvon kolmituntiseksi keskusteluksi ruohonleikkurin terän vaihtamisesta. No, hyvä se kai vain on että omaakin arvomaailmaansa osaa kritisoida.

     Virtasen pohtiessa kansallista identiteettiään, kirjassa esiintyvät tutut stereotypiat suomalaisista ja ruotsalaisista. Suomalaiset ovat töykeää, vähäpuheista, viinaanmenevää kansaa. Ruotsalaiset taas ovat yhteisöllisiä ja suvaitsevia. Suora (ei-satiirinen) kriittisyys ruotsalaisuutta kohtaan herää vasta kirjan lopussa, Virtasen epäillessä kansallisuustransuuttaan. Nousiainen kertoo stereotypioista kuitenkin virkistävän uusilla humoristisilla keinoilla; koskaan ei mennä varsinaisiin loukkauksiin (tai tämä riippunee lukijasta). Ihan mielenkiintoista myös oli, miten kirjassa kansallisuus rankataan suureksi ihmisen identiteettiä ja persoonallisuutta määrittäväksi asiaksi; harvempi tuskin kuitenkaan ainakaan enää juuri ajattelee ensisijaisesti olevansa suomalainen tai ruotsalainen tai mikä lie. Ennen kansallisuutta tulee ikä, koulutus, hiusten väri, sukupuoli, vasenkätisyys, kissaihmisyys… Ja minusta Virtanenkin himosi ennemmin sosiaalidemokratiaa (sellaisena kuin hän sen käsitti) kuin jotakin epämääräistä, tuskin mitään konkreettisia määritteitä sisällään pitävää ruotsalaisuutta.

     Kirjan lopetus on kunniallinen: ei se suomalaisuus ihmisestä mihinkään mene, eikä se suomalaisuus niin pahakaan asia ole. Hohhoijaa. Ja muuten kolminkertainen hohhoijaa sille iänikuiselle ”ennen oli kaikki paremmin” -ajatukselle, jolle ehkä vähän naureskeltiin ja silti se pääsi ärsyttämään.

Kuulostin taas kyllästyneeltä, mutta todellisuudessa Vadelmavenepakolainen on erinomainen kirja. Siinä yhdistyvät tärkeät ja mielenkiintoiset teemat niin yhteiskuntatasolla (politiikka, sosiaaliset ongelmat kuten syrjäytyminen ja alkoholismi) kuin henkilökohtaisellakin tasolla (mistä identiteetti koostuu, mitä kansallisuus merkitsee ja miksi kanssaihmisiä ei kannata sulloa kaivoon).

Indigo

Douglas Adams: Elämä, maailmankaikkeus – ja kaikki (Linnunrata #3)

Hän [Arthur Dent] säteili tyytyväisyyttä ja haukkasi palan kaniininkoivesta, joka oli jäänyt jäljelle illallisesta. Hän pureskeli iloisena hetken ja päätti sitten virallisesti julistaa päätöksensä.
     Hän oikaisi itsensä ja katsoi maailmaa suoraan peltoihin ja kukkuloihin. Antaakseen sanoilleen lisäpontta hän tökkäsi kaniininluun tukkaansa. Hän levitti käsivartensa.

     ”Tulen hulluksi”, hän ilmoitti.

Arthur Dent, tavallinen maan asukas, joka on tahtomattaan tempautunut matkustamaan ajassa ja avaruudessa varsin sekalaisen sakin seurassa, jatkaa Douglas Adamsin kolmannessa Linnunrata-sarjan kirjassa seikkailujaan. Viimeksi Arthur jäi Maapallolle Ford Prefectin ja parin kampaajan ja sen sellaisten kanssa. Aikaa on ehtinyt vierähtää tovi, ennen kuin pelastaja saapuu: eräänä päivänä niitylle ilmestyy pomppiva sohva (Chesterfield), jonka kyydissä Arthur ja Ford singahtavat uusiin seikkailuihin. Tällä kertaa tehtävänä on vaatimattomasti pelastaa universumi tuholta, jonka muukalaispelkoiset krikittiläiset suunnittelevat toteuttavansa…

     Samaan aikaan Marvin kiertää patjasuolla ympyrää.

Aluksi luulin, että Linnunrata-sarja jäisi trilogiaksi, mutta ilmeisesti sitä löytyykin ainakin viiden kirjan verran lähikirjastoni hyllyiltä, joten kaikeksi onnekseni saan vielä lukea jatkoa Arthur Dentin jne. seikkailuista. Tämän kirjan luin, toisin kuin kaksi edellistä, suomeksi. Ensin se tuntui vähän oudolta, mutta loppujenlopuksi suomenkielellä ei ollut muuta vaikutusta lukukokemukseen, paitsi että päähenkilö tuntui vähän typerämmältä (ehkäpä puhekielisiksi käännettyjen repliikkien vuoksi?)

     Kolmas osa ei ollut yhtä herkullinen kuin ensimmäinen, vaan aika lailla toisen kanssa samaan kastiin jaoteltava. Englanniksi lukiessani minulle tuli välillä vaikeuksia seurata juonta tarkasti, mutta nyt ymmärsin, ettei kyse ollut kielitaidon puutteesta. Tämä osa tuntui kahdesta aiemmasta irrallisemmalta, mutta sen oma tarina toimi ihan hyvin ja jopa Trillian sai välillä jotakin tekemistä.

     Adamsin kolmatta Linnunrata-kirjaa aloittava lukija voi odottaa ensimmäisten teosten tarjontaa vastaavaa materiaalia: scifikliseille naureskelua, epätodennäköisyyksien todennäköistämistä ynnä sellaista. Parhaita juttuja olivat tällä kertaa patjasuo ja Agrajag-rukan vastoinkäymiset.

Indigo

Erin Hunter: Pimeyden hetki (Soturikissat #6)

Jätän taas selityksen Soturikissoista vähemmälle, koska en halua tässä blogissa hypätä tarinaan keskeltä.

    

Lyhykäisesti kuitenkin: sarjan viimeisessä osassa Tulitähti nousee klaaninsa johtoon, ja päättää uhmata Tiikeritähden hirmuvaltaa. Sitten koko melko ennalta-arvattava juoni kääntyykin ympäri suunnilleen kirjan viimeisen kolmanneksen alussa, ja käteen jää typertynyt mitähäh-fiilis. Kaikki se, mitä sarja oli viisi ja kaksi kolmannesta kirjaa mehustellut häviää yhdellä tassunraapaisulla huithelvettiin (spoiler: ota edellinen kirjaimellisesti).

Tarinan odottamaton käänne jätti vahvan tunteen siitä, että kirjailijat keksivät sen jälkikäteen ja lyttäsivät sekavasti tarinaan vain sen vuoksi, että voisivat jatkaa kissasarjaansa vielä pidemmälle. Jos toivun joskus järkytyksestäni ja pettymyksestäni niin aloitan ehkä vielä sarjan uuden profetian, ja tsekkaan olinko oikeassa. Oi voi voi.

Indigo

Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

Sitten pääsen kotiin ja Mary Elizabeth soittaa minulle saman tien ja kysyy ”miten menee?” Enkä tiedä mitä sanoa, koska ainoa uusi asia elämässäni on kävely kotiin, mikä ei ole paljon. Mutta kuvailen kävelyn joka tapauksessa. Ja sitten hän rupeaa puhumaan eikä lopeta pitkään aikaan. Sitä hän on tehnyt koko viikon. Sitä ja nöyhdän nyppimistä vaatteistani.

Charlie on aloittamassa lukion (ilmeisesti amerikkalaisittain high schoolin, mikä ei ole aivan sama asia kuin lukio). Hän on ujo, varovainen ihminen, tarkkailija. Hän menestyy koulussa hyvin, rakastaa lukemista ja saakin pian yksityistehtäviä suoritettavaksi äidinkielenopettajaltaan. High schoolissa Charlie joutuu avautumaan kuorestaan ja tutustumaan ihmisiin, ottamaan kontakteja. Opettajan hänelle antamat romaanit ovat kasvutarinoita, peilattavissa päähenkilön omaan elämään.

     Charlie tutustuu pian itseään vanhempiin serkuksiin Patrickiin ja Samiin sekä muihin uusiin ihmisiin. Hänen perhettään ravistelevat sekä pienemmät että hieman suuremmatkin tragediat. Charlien tarina on kirjeromaanin muotoon puettu kuvaus nuoren elämästä, johon (hieman tylsän stereotyyppisesti) kuuluvat niin huumeet ja muut päihteet, rakkaus, perheongelmat kuin ystävyyskin.

Elämäni seinäruusuna on tarkoitettu kasvutarinaksi, jossa on samastumispintaa herkälle, ujolle ja älykkäälle nuorelle. Okei. Charlie on herkkä poika ainakin sillä perusteella, että hän puhkeaa tuon tuosta itkemään. Itkeminen on ok, mutta se ei ole ainut herkkyyden merkki (pisteet kuitenkin yrityksestä luoda herkkä miespuolinen protagonisti). Ja se älykkyys. Ei ole mitään yhtä latteaa tapaa osoittaa että hahmo on tarkoitettu neroksi, kuin sen kirjoittaminen suurin piirtein suoraa paperille. Ja miksi ihmeessä Charlieta väitetään fiksuksi, kun hänen kirjoitustapansa on lapsellinen ja useasti käytöskin kaukana kypsästä? Kyseessä on siis kirjeromaani, joten lukija saakin ”nauttia” infantiilista tyylittelystä aina kannesta kanteen. Aijai.

     En todellakaan ymmärrä miksi tämä kirja on noussut niin nopeasti nuorten suosioon (onko se parempi englanniksi?) Minä odotin teosta, joka on toteutettu kuten kirjeromaani pitääkin: kirjoitettu paitsi uskottavasti, myös sujuvalla kielellä ja intiimisti (sillä tämäntyyppisistä päiväkirjamaisista kirjeistä tulisi oikein huutaa läheisyys; lukijan pitäisi tuntea oikeasti rikkovansa yksityisyyttä ja avaavansa jonkun nuoren kirjeet…)

 
Kirja on lyhyt, helppolukuinen, rasittavan naiivisti ja mukahauskasti (ks. lainaus yllä) kirjoitettu. Ehkäpä suosiota selittää se, että nykysukupolvi vain kaipaa kipeästi jotakin kulttikirjaa, jossa tiivistyvät nykyaikaisemmat samastumiskohteet: LGBT-teema, huumeet, musiikki, mielenterveysongelmat jne. Minä olisin ikäni puolesta kaiketi melko sopivaa tämän kirjan kohderyhmää, mutta ei vain pure minuun. Enkä ymmärrä miksei tämä ollut nuortenhyllyllä.

Tässä kuitenkin yksi helmi:

”Kaikilla ei ole nyyhkytarinaa, Charlie, ja vaikka olisikin, se ei ole mikään syy.”

Indigo

Liang Heng ja Judith Shapiro: Kiinalainen nuoruus

Minä tiesin, että minua onnisti, kun sain lähteä ulkomaille hankkimaan kokemusta ja tietoja. Hyvin monet muut minun sukupolveni nuoret janosivat intohimoisesti totuutta, mutta heillä ei ollut mitään mahdollisuutta analysoida muuta kuin omaa hyvin rajoitettua maatilkkuaan. Tulin kuitenkin ajatelleeksi, että hävityksen koettuaan minun sukupolveni oli todellakin oppinut yhden tärkeän asian – vaaran, joka piili sokeassa kuuliaisuudessa. Me olemme saaneet takaisin kyvyn katsella maailmaa kriittisesti, kun isäni sukupolvella ei enää ole voimia siihen.

Kiinalainen nuoruus on Liang Hengin (sukunimi on Liang, se kirjoitetaan kiinalaisittain ensin) omaelämäkerta, joka kuvaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kulttuurivallankumouksen sekoittamassa Kiinassa. Puhemies Mao pitää kansaa otteessaan tiiviillä propagandalla ja indoktrinaatiolla, ja Liang Heng itsekin uskoo puolueenjohtajaa sokeasti. Kirja kuvailee miten Liang Heng muiden kiinalaisten tavoin on kykenemätön näkemään ja myöntämään edes itselleen Maon tekemiä valtavia yhteiskunnallisia virheitä.

     Kun Liang Hengin äiti kritisoi kohtalokkaasti ns. sadan kukan kampanjan velvoittamana ylempiään, saavat sekä äiti että koko Liangin perhe vastavallankumouksellisen maineen – maineen joka tulee seuraamaan Liang Hengiä pitkään ja estämään tärkeän, jo nuorena aloitettavan poliittisten portaiden kiipeämisen. Hänen vanhempansa eroavat tapahtuman myötä ja Liang Heng jää sisarineen yksinomaan isänsä kasvatettaviksi. Isä on lapsille kuitenkin hyvä ja rakastava vanhempi.

     Kirja kertoo Liangin perheen vaikeuksista päästä poliittisesti suotuisaan valoon, sekä maalaa kuvauksen myös maaseudulla toistuvista vaikeuksista ja ihmisten sokeasta ihailusta puhemies Maoa kohtaan, kulttuurivallankumouksen kaksinaismoralismista ja valtavasta kansallisesta tragediasta.

Kiinalaisen nuoruuden kerronta keskittyy enemmän yhteiskunnallisiin yksityiskohtiin, tapahtumiin ja niiden seurauksiin, ja vähemmän päähenkilön henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja ajatuksiin kuin aikaisemmin lukemani Liljateatteri. Välillä tyyli jättääkin vähän kylmäksi; yleensä luen kaunokirjallisuutta nimenomaan elääkseni hetken tarinoiden henkilöiden elämää. Jos kaipaisin historiallisen aikakauden tunnontarkkaa erittelyä, lukisin tietokirjallisuutta (…jota olen lukenutkin nimenomaan Kiinan sekä varhaisesta että myöhäisemmästä historiasta). Lukijalle kuin lukijalle kuitenkin käy selväksi Liang Hengin koettelemuksien raskaus, syvä rakkaus isäänsä kohtaan ja mielikuva voittamattomasta puheenjohtaja Maosta.

     Tällaisesta aiheesta kirjoitettu romaani herättää kuitenkin ajatuksia, oli kirjoitustapa kuinka pinnallinen hyvänsä (enkä tarkoita sanoa että tämä olisi ollut toivoton tapaus, tuntuma päähenkilöön jäi vain löyhänlaiseksi). Minusta on erittäin mielenkiintoista miten voimakkaan otteen yksi ihminen voi kokonaisesta kansakunnasta ottaa. No, tietenkin kyseessä on vain näennäisesti yhden miehen ”saavutus” – kaikkien diktaattorienkin tukena on valtava määrä korruptoituneita sotilaita ja vastaavaa johtokoneistoa. Toisaalta tuskinpa moni tällainen diktaattorin toimintaa tukeva ratas ymmärsi kaikkea sitä sekasortoa mitä ympärillä häälyi (vaikken viattomiksikaan väitä). Sekasorto taitaakin ylipäätänsä olla avainsana paitsi diktaattorien nousemisen edellytykselle, myös heidän toiminnalleen. Voin tuskin kuvitella miten henkisesti kuluttavaa on elää yhteiskunnassa, jossa ei voi olla varma asemastaan, huomisesta, edes siitä saako ruokaa hankituksi pöytään… Tällaiselle kansalaisten epätoivolle tueksi tarjoutuukin aina propaganda: helpot viitat osoittamaan kuka on vihollinen (tässä ns. intellektuellit ja vastavallankumoukselliset, kapitalistit sekä Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden kariuduttua myös neuvostomieliset) ja kuka ystävä (puolue, työläiset ja ennen kaikkea Mao).

     Alaotsikko ”puheenjohtaja Maon kiltistä pikkupojasta amerikkalaiseksi opiskelijaksi” on sikäli harhaanjohtava, että tämä kirja keskittyy lähinnä siihen puheenjohtaja Maon kilttiin pikkupoikaan, ei amerikkalaiseen opiskelijaan. Kiinan Maon jälkeiseen tulevaisuuteen sutaistaan lopuksi vain ohimennen, valopilkkuna tunnelin päässä. Nyt lukija voikin tuumia että paljon hyvää on tapahtunut: Kiina on esimerkiksi päässyt kiinni kapitalistiseen talousmalliin (toiset väittävät sosialistiseksi, mutta eihän se juuri missään näy) Maoa seuraavan uudistusmielisen johtajan Deng Xiaopingin avulla.

     Silti on monta taistelua vielä edessäpäin: ihmisoikeusrikkomusten selvitys ja päättäminen, sananvapauden kohentaminen sekä ympäristönsuojelullisten toimenpiteiden pikainen aloittaminen muutaman mainitakseni.

Indigo