Nuo
illat ovat rakkaimpia muistojani Somaliasta. Meitä istui nuotiolla äiti ja isä,
siskot ja veljet, olimme kaikki kylläisiä ja meillä oli hauskaa. Pyrimme aina
olemaan iloisia ja myönteisiä. Kukaan ei valittanut eikä ruikuttanut eikä
kukaan sanonut: ”Hei, kuulkaa, jutellaanpa kuolemasta.” Elämä oli ankaraa.
Kaikki voimat tarvittiin selviytymiseen, ja synkkyys olisi kuluttanut
elinvoimaa.
Waris
Dirie elää lapsuutensa Somalian aavikolla nomadina lähellä
luontoa, kamelien kaitsijana, sisarusparven keskimmäisenä. Viisivuotiaana hänet
ympärileikataan, kuten somalialaisen perinteen mukaan tytöille tehdään. Hänen
sukuelimensä silvotaan keskellä erämaata täysin ilman puudutusaineita risan
partaterän avulla. Eräänä päivänä Dirien isä kertoo naittavansa hänet vanhalle
miehelle. Dirie on vielä nuori – tarkkaa ikää hän ei tiedä sillä Somalian
paimentolaiset eivät syntymäpäiviä laske – eikä halua koko ikäänsä passata
vanhaa miestä, joten hän päättää karata. Kerrottuaan aikeistaan äidilleen ja
saatuaan samalla tämän suostumuksen suunnitelmiinsa, Dirie säntää pian
salavaivihkaa tiehensä. Raskas pakomatka päätyy lopulta aina Isoon-Britanniaan,
Lontooseen saakka. Waris Dirielle avautuu uusi maailma, jossa hän ryhtyy
kummallisten sattumien seurauksena ensin huippumalliksi ja lopulta mallinuran
tuoman suosion myötä YK:n erityislähettilääksi.
Waris Dirie ei ollut minulle oikeastaan
entuudestaan tuttu – en seuraa mallimaailman tapahtumia. Törmättyäni naisen tarinaan minä kuitenkin kiinnostuin.
Aavikon kukka on mielenkiintoinen, nopeatempoinen teos. Dirien
elämäntarinassa painopisteitä ovat lapsuus (mikä olikin minusta hänen tarinansa
kiinnostavinta antia) ja ympärileikkaus, sekä pako Lontooseen ja uuden maan
tavoille opettelu. Tekstin tyyli on simppeli ja mielestäni näin räikeän
kertomuksen saisi paisuttaa mielihyvin ainakin parisensataa sivua pidemmäksi,
mutta Dirie on omalaatuinen, jollakin tapaa rempseä ja niin ihastuttava, että
luin koko kirjan kuitenkin nopeasti ja tyytyväisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti