Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kevätinspiraatio on iskenyt minuunkin ja olen tehnyt vakaan päätöksen ryhtyä tutkimaan kirjaston sarjakuvahyllyjä tarkemmin! Olen kyllä sarjakuvien ystävä, mutta nyt kun mietin yrttejä istutellessani surkeaa lukutahtiani ja kuluttamani kirjallisuuden kirjoa, muistin etten ole tänne kirjoittanut yhdestäkään sarjakuvateoksesta. Aloitin aika turvallisella teoksella: matkustelu ja kulttuurien väliset konfliktit kiinnostavat missä muodossa hyvänsä.

Merkintöjä Jerusalemista kertoo Guy Delislen itsensä elämästä vieraassa kulttuuripiirissä. Guy Delisle perheineen muuttaa Jerusalemiin, ja kun Delislen puoliso pyörii töissä, mies hoitaa lapsia ja vapaa-ajallaan tekee luonnoslehtiö kainalossa tutkimusretkiä Jerusalemin uumeniin. Tutuksi tulevat esimerkiksi eri uskontokuntien lukemattomat pyhät ja erikoiset säännöstöt, sekä Israelin ja Palestiinan välinen kiistapolitiikka – ja toisaalta tavanomaisemmin mielenkiintoiset uudet tuttavuudet (kuten muuan sarjakuvia lukeva pappi), hauskat sattumat, aamuöiset herätykset minareeteista kaikuviin rukouskutsuihin ja niin edelleen.

Tämä iski minuun. Delislen kädenjälki on herkullisen simppeli (sopii pieniin ruutuihin), mutta kuitenkin huoliteltu. Enimmäkseen sarjakuva on väritetty seepiasävyillä, mutta toisinaan sopiviin paikkoihin on lisätty muutama pisara muuta väriä. Ihmiset on piirretty yksinkertaisilla vedoilla persoonallisiksi.

     Aiheet tarinoihin on valittu päiväkirjatyyliin kaikkialta ympäriltä, ja Delisle on miellyttävän tarkkasilmäinen kertoja. Erityisesti pidin tavasta, jolla Delisle arkisesti esitteli eri uskontokuntien (~juutalaiset, kristityt, muslimit) välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä, sekä konflikteja. Toisaalta kiehtoivat myös Delislen tutkimusretket: oli ihana uppoutua ajattelemaan itseä hiippailemassa lehtiö ja vesivärit kainalossa vanhojen kirkkojen pihamailla, kahviloissa tai muurinlaidalla…

Indigo

Waris Dirie, Cathleen Miller: Aavikon kukka

Nuo illat ovat rakkaimpia muistojani Somaliasta. Meitä istui nuotiolla äiti ja isä, siskot ja veljet, olimme kaikki kylläisiä ja meillä oli hauskaa. Pyrimme aina olemaan iloisia ja myönteisiä. Kukaan ei valittanut eikä ruikuttanut eikä kukaan sanonut: ”Hei, kuulkaa, jutellaanpa kuolemasta.” Elämä oli ankaraa. Kaikki voimat tarvittiin selviytymiseen, ja synkkyys olisi kuluttanut elinvoimaa.

Waris Dirie elää lapsuutensa Somalian aavikolla nomadina lähellä luontoa, kamelien kaitsijana, sisarusparven keskimmäisenä. Viisivuotiaana hänet ympärileikataan, kuten somalialaisen perinteen mukaan tytöille tehdään. Hänen sukuelimensä silvotaan keskellä erämaata täysin ilman puudutusaineita risan partaterän avulla. Eräänä päivänä Dirien isä kertoo naittavansa hänet vanhalle miehelle. Dirie on vielä nuori – tarkkaa ikää hän ei tiedä sillä Somalian paimentolaiset eivät syntymäpäiviä laske – eikä halua koko ikäänsä passata vanhaa miestä, joten hän päättää karata. Kerrottuaan aikeistaan äidilleen ja saatuaan samalla tämän suostumuksen suunnitelmiinsa, Dirie säntää pian salavaivihkaa tiehensä. Raskas pakomatka päätyy lopulta aina Isoon-Britanniaan, Lontooseen saakka. Waris Dirielle avautuu uusi maailma, jossa hän ryhtyy kummallisten sattumien seurauksena ensin huippumalliksi ja lopulta mallinuran tuoman suosion myötä YK:n erityislähettilääksi.

Waris Dirie ei ollut minulle oikeastaan entuudestaan tuttu – en seuraa mallimaailman tapahtumia. Törmättyäni naisen tarinaan minä kuitenkin kiinnostuin.

     Aavikon kukka on mielenkiintoinen, nopeatempoinen teos. Dirien elämäntarinassa painopisteitä ovat lapsuus (mikä olikin minusta hänen tarinansa kiinnostavinta antia) ja ympärileikkaus, sekä pako Lontooseen ja uuden maan tavoille opettelu. Tekstin tyyli on simppeli ja mielestäni näin räikeän kertomuksen saisi paisuttaa mielihyvin ainakin parisensataa sivua pidemmäksi, mutta Dirie on omalaatuinen, jollakin tapaa rempseä ja niin ihastuttava, että luin koko kirjan kuitenkin nopeasti ja tyytyväisenä.

Indigo