Terry Pratchett: Pienet jumalat

Vorbis istuutui paikalleen.

     ”Mitä te oikein pelkäätte?” hän kysyi. ”Täällä aavikolla, niiden... jumalienne kanssa? Eikö asia olekin niin, että syvällä sielujenne sisimmässä tiedätte, että jumalanne ovat yhtä muuttuvaisia kuin erämanne hiekka?”

     ”Juuri niin”, Tyranni sanoi. ”Sen me tiedämme. Se hyvä puoli heissä on aina ollut. Me tunnemme hiekan tavat. Teidän jumalanne on kalliota – ja me tunnemme kallionkin tavat.”

Brutha on nuori munkkinoviisi, kuuliainen, sangen hyvämuistinen ja sellaisella hyväntahtoisella tavalla hitusen naiivi tapaus. Sitten käy niin, että hän kohtaa pienen kilpikonnanmuotoisen jumalan Omin, jota koko Omnian valtakunta hartaasti palvoo. Miksi ihmeessä juuri Brutha sai kunnian kohdata suuren jumalan, ja miksi muut eivät tunnu ymmärtävän jumalan puhetta, vaan mieluummin pistäisivät sen pataan porisemaan (kilpikonnathan ovat tunnetusti sangen hyvänmakuisia)? Brutha ajautuu osalliseksi kahden valtakunnan, Omnian ja Efeben, välisiä valtataisteluita rääväsuinen jumala kainalossaan. Efebessä hän tutustuu vieraaseen (antiikin Välimeren kulttuuria muistuttavaan) kulttuuripiiriin, sen filosofeihin, keksintöihin ja jumaliin, ja alkaa oppia kyseenalaistamaan vanhoja tottumuksiaan.

Tämä on minun ensimmäinen Terry Pratchettini, ja ensikosketukseni hänen luomaan fantasiamaailmaansa Kiekkomaailmaan. Kiekkomaailma on paikka, joka ei ole pallonmuotoinen, vaan ajelehtii maailmankaikkeudessa suuren kilpikonnan päällä. Sellaiseen maailmaan sopinee ihan hyvin sijoittaa myös perin eriskummallisia jumalia, joita tämä teos tutkailee. Jumalat saavat elinvoimansa ihmisten uskosta, ja suurimmilla jumalilla on kannattajia tuhatmäärin. Suurien jumalien lisäksi on säälittäviä, aavikolla ajelehtivia ja uskovaisia janoavia pieniä jumalia. Idea on hauska ja sujuvasti toteutettu. Kirja tuntuu hyvin suunnitellulta alusta loppuun ja naurattaa aidosti. Mutta todellisuudessa kirja sisältää myös tarkkanäköistä yhteiskuntakritiikkiä ja hyviä teemoja: mitä uskonnot esimerkiksi merkitsevät yksilölle ja mikä niiden asema esimerkiksi eettisten ohjeiden jakajana on yhteiskunnassa? Voivatko dogmit vanheta?

     Pienet jumalat sisältää runsaasti viittauksia uskontoihin, filosofiaan ja historiaan – ne naurattavat, jos ne ymmärtää. Kirja tarjosi myös toisenlaisen, yleisiä käsityksiä lempeästi parodioivan näkemyksen filosofiasta ja filosofeista verraten äsken lukemaani Sofian maailmaan:

”Uskokaa nyt kun minä kerran sanon, että asia on niin, että rajallinen äly, ymmärrättekö, ei voi käsittää asioiden absoluuttista totuutta vertailun keinoin, koska luonnoltaan jakamattomana totuus sulkee sellaiset käsitteet pois kuin ’enemmän’ ja ’vähemmän’, joten totuuden täsmällisenä mittapuuna ei voi käyttää mitään muuta kuin itseään totuutta. Senkin paskiaiset”, hän lisäsi.

- -

”Jep”, Om totesi. ”Tuo on selvästi filosofiaa.”

     ”Mutta hehän tappelevat!”

     ”Avointa ja vapaata mielipiteitten vaihtoa, aivan oikein.”

Pratchettin tyyli ei olekaan missään vaiheessa saarnaava. On taito osata kritisoida asioita vertauskuvallisesti ja huumorilla, osoittelematta syyllisiä.

Ensiksi tuntui hiukan työläältä tarttua tähän kirjaan ja samalla koko kirjailijan rakentamaan fantasiamaailmaan, mutta turhaan. Ainakaan tämän kyseisen teoksen lukeminen ei mielestäni tuntunut vaativan pohjatietoa aikaisemmista kirjoista, vaan tempaisi mukaansa ja oli täysin ymmärrettävä itsenäisenäkin kappaleena. Seuraavaksi aion ehkä kuitenkin lukea Pratchettilta Kiekkomaailma-sarjan ensimmäisen osan… Magian värin?

Indigo

Joostein Gaarder: Sofian maailma

Niin Sofia sitten kertoi myös salaperäisestä filosofiankurssistaan saatuaan Jorunnilta ensin juhlallisen lupauksen, että kaikki pysyisi heidän välisenään tietona.

     Tytöt kävelivät vaiteliaina eteenpäin.

     – Minä en pidä tästä, sanoi Jorunn heidän lähestyessään Sofian kotitaloa.

     Jorunn pysähtyi Kløverveien 3:n porteille ja aikoi saman tien kääntyä takaisin.

     – Eihän kukaan ole sitä sinulta vaatinutkaan. Filosofia ei ole mikään vaaraton seuraleikki. Se käsittelee sitä, keitä me olemme ja mistä me tulemme. Opimmeko me sinun mielestäsi tarpeeksi koulussa?

     – Eihän kukaan kuitenkaan voi vastata tuollaisiin kysymyksiin.

     – Niin, mutta emmehän me opi edes kysymään.

Sofia Amundsen on pian viisitoista vuotta täyttävä norjalainen tyttö, joka eräänä päivänä saa perin eriskummallisen kirjeen postilaatikkoonsa. ”Kuka sinä olet?” kirje kysyy. Sofia kävelee puutarhan marjapensaiden sekaan salaiseen piiloonsa miettimään asiaa. Pikkuhiljaa kirjeitä alkaa ilmestyä enemmänkin ja Sofia tulee ilmoittautuneeksi aivan erityiselle filosofian kirjekurssille. Jostein Gaarderin Sofian maailma luotaa läpi länsimaisen filosofian historian menettämättä otettaan kehyskertomuksestaan.

    Mutta kuka on mystisesti sieltä täältä Sofian elämään putkahteleva Hilde ja kuka tämän isä majuri? Ja kuinka ihmeessä he liittyvät Sofiaan?

    

Sofian maailma oli huikean mukava lukukokemus ja oikea yllätyshelmi minulle (oikeastihan kyseessä on klassikko). Kyllä, tämä on lasten tai nuorten kirja ja aihe on – etenkin ko. ikäluokalle – melko raskas, mutta koska Gaarder pyörittää Sofiaa ystävineen jatkuvasti mukana ja kääntää juonen kirjan puolivälissä onnellisesti ympäri (en kerro enempää!), lukija ei ehdi kyllästyä – tai ainakaan minä en. Lisäksi pidän filosofiasta ja minulla on siitä taustatietoja, ja niinpä lukeminen sujui oikein jouhevasti. Ilman aikaisempaa perehtymistä aiheeseen tämän työstäminen olisi kuitenkin ollut varmasti hankalampaa. Tosissaan filosofiaa opiskelemaan alkavalle suosittelenkin ennemmin vaikkapa lukion filosofian oppikirjoja alkulämmittelyksi tämän opuksen sijaan; kaunokirjallisena teoksena Sofian maailma pyrkii tietenkin myös viihdyttämään lukijaansa, ei yksinomaa valistamaan.

     Välillä filosofien ja heidän teorioidensa esittely jää siis vaillinaiseksi, etenkin alun luonnonfilosofien ja Hegelin kohdalla. Toisaalta Hegel onkin, ainakin minun mielestäni, vähän enemmän fiilistelijätyyppi kuin analyyttisen looginen teorioidensa suhteen, ja vaikeahan sellaista on järjellä selittää (anteeksi Hegelin ystävät!) Humesta (hänestä kyllä tykkään) ja Marxista kertovat kappaleet olivat sen sijaan mielestäni suhteellisen hyviä. Kirjan ydinopetus ei kuitenkaan keskity vain yhteen filosofiin tai teoriaan, vaan on selvä alusta pitäen ja nostetaan useaan otteeseen esille paitsi toistuvana kani ja silinterihattu –vertauksena, myös herättelemällä pikkuhiljaa lukijaa itseään: aito filosofi on nimittäin kriittinen ja utelias. Aika upea teema nuortenkirjalle, eikö?

     

Filosofisten juttujen selittämisessä se virhe taisi olla liiallinen selkiyttäminen esimerkkien ja vertausten avulla. Huono vertaushan on paljon pahempi kuin ei vertausta ollenkaan, koska sellaiseen kömpelöön tapaukseen jää helposti kiinni tai, pahimmassa tapauksessa, tulkitsee sitä väärin. Aatehistoriaa Gaarder kuitenkin valottaa sujuvasti, kuin myös tärkeitä perusoivalluksia (älkää antako sanan hämätä – yleensä yksinkertaisimmat ideat ovat niitä parhaita). Alkaen esimerkiksi siitä mistä materia on voinut tulla; mistä se ensimmäinen kaiken alullepannut asia on voinut tulla jos kaikkeuden historia on vain yhtä syy-seuraus-suhteiden ketjua.  

     

Muistan kun aikoinaan ensimmäisellä lukion filosofiantunnillani opettaja käski meidän jokaisen opiskelijan käydä kirjoittamassa taululle mielestään elämän(sä) tärkein kysymys (kevyt aloitus). Kun häly oli laskeutunut ja olimme päätyneet taas istumaan omille paikoillemme, opettaja tarkasteli liitutaulua hetken ja totesi sitten ykskantaan, että jokainen noista kysymyksistä oli filosofinen. Siispä teen suppean induktiivisen johtopäätöksen: filosofia jos jokin on tärkeää.

Indigo

P.S. Eihän täydellisyys millään muotoa edellytä olemassaoloa? Ihan Descartesta ajatellen.