Lulu Wang: Liljateatteri

Heti kun koulu oli loppunut siltä päivältä, Lian meni kampukselle ja katosi puutarhaan. Se oli hiljaisuuden ja kypsymisen autiomaa. Kaikkien puiden nuput olivat kasvaneet mahtaviksi päärynöiksi ja persikoiksi. Eikö hän ollut käynyt täällä niin pitkään aikaan? Hän huokaisi tyytyväisenä ja hengitti ihania tuoksuja sisäänsä kiitollisena. Mitä enemmän mielenrauhaa tämä paikka hänelle soi, sitä sietämättömämmiksi muuttuivat hänen ajatuksensa viime aikojen tapahtumista.

Pyysin tätä joululahjaksi ja sain haluamani. Liljateatterin olen jo aikaisemmin lukenut ja (onneksi) tämä teos kestää uudemmankin lukukerran. Wang on oikea taiteilija, mutta harmillisen huomaamattomaksi jäänyt länsimaissa. Tämäkin teos piti noutaa antikvariaatista homehtumasta.

Liljateatteri kertoo Kiinan historiasta ja nuoren tytön Lianin kasvusta aikuisuuteen. Eletään Mao Zedongin ja Kiinan kulttuurivallankumouksen (1966-76) aikaa, jolloin maan intellektuelleja (joihin Lianin vanhemmat lääkärinä ja opettajana kuuluvat) lytätään ja kylvetään punaista propagandaa. Liljateatteri paljastaa, että kulttuurivallankumous oli kaksinaismoralismin huipentuma: ihannoidaan työväenluokkaa vaatimattomine elämäntapoineen, mutta silti vain korkein upseeristo nauttii tilavista kodeista ja ensimmäinen kasti keskuslämmityksestä. Ihanteellinen kolmas kasti asuu mutakortteleissa, tienaten elantoa tulitikkuaskeja taittelemalla ja romurautaa keräämällä. Ensimmäiseen ja etuoikeutettuun kastiin kuuluva Lian joutuu uuteen kouluun ja tutustuu siellä kolmannen kastin tyttöön Kimiin, joka on luokan kiusattu musta lammas. Kimiä ahdistellaan henkisesti ja fyysisesti, ja Liankin voi olla ystävänsä kanssa vain koulun jälkeen kahden, salaa. Tyttöjen välille muodostuu ainutlaatuinen side ja Lian keksii suunnitelman auttaakseen uuden ystävättärensä luokan suosioon. Mutta voiko syvään juurtuneita kastirajoja sittenkään rikkoa?

Romaani on pätkitty neljään osaan, jotka on järjestetty kronologiaa noudattamattomasti. En ole ihan varma miksi Wang päätyi tähän ratkaisuun, mutta epäilen että syynä oli yksinomaan se, että ensimmäinen osa (kronologisesti toinen) oli sisällöltään melkoisesti muista eriävä. Se nimittäin käsittelee Lianin koettelemuksia ”ojennusleirillä”, kun jälkimmäisten osien miljöö on Lianin kotiympäristö, ja tarina keskittyy enemmän Kimiin. Oli miten oli, mielestäni kirjan voisi lukea toimivasti myös aloittamalla toisesta osasta, jatkan ensimmäiseen ja siitä kolmanteen ja neljänteen.

Liljateatteri on mielenkiintoinen kirja, joka tavallaan koostuu yksittäisistä ”aikuisten saduista”, silti säilyttäen kiinteän punaisen langan. Osa näistä kertomuksista liittyy Lianin kokemuksiin kasvamisesta: kamppailua tulla kohdatuksi vakavasti ojennusleirillä aikuisten seassa, oman seksuaalisuuden tutkimista ja muuttuvan kehon häpeää. Osa liittyy Kimiin: tyttöjen opiskelu-, ja juoksuharjoitukset, Syysurheilukilpailut ja niin edelleen. Osa liittyy kulttuurivallankumouksen aiheuttamiin muutoksiin nuoren Liamin arjessa. Wang sukeltaa Kiinan historiaan ja paljastaa aikaa elävän nuoren tytön tuntoja, joista osa on yhteiskunnallista pohdintaa – mutta kuitenkin suurimmilta osin ihan tavallisia nuoren ajatuksia.

     Tästä kirjasta haluaisin puhua paljon: kertoa miten se koskettaa minua yhteiskunnallisilla näkemyksillään (tunnustan: olen Kiina-fanaatikko!), miten se raottaa ovia nuoren mielenmaailmaan ja kuvaa kauniisti, kiinalaiselle ja muutenkin itäaasialaiselle kirjallisuudelle tyypillisen vertauskuvallisesti asioita. Liljateatteriinkin on liitetty joitakin kiinalaisia runoja tai mietelauseita (sellaisia melko samantyyppisiä kuin japanilaiset haikut) joissa tämä vertauskuvallisuus ilmenee. Tiettyä allegorisuutta saattaa itse asiassa havaita jopa kiinalaisten poliitikkojen puhetyylissä.

    

Minusta on mukavaa lukea aikuisten kirjoja lapsista, samanlaisia kuin viimeksi lukemani Purppuranpunainen hibiskus. Lasten tapa tarkastella maailmaa hyvin konkreettisesti ja välittömästi on mielenkiintoinen ja hieno, ja lapsissa hahmoina on mukavaa leikkimielisyyttä, ehkei vain vielä ole sitä kuuluisaa tiedon tuomaa tuskaa...
     Lapsuus on sitä aikaa, jota ihminen aina palaa tarkastelemaan elämänsä varrella.

Indigo