Scorpius and Albus round a corner to be faced with a gap
in the trees…
A gap throught
which is visible… a glorious light…
Scorpius: And there it is…
Albus: Hogwarts. Never seen this view of it before.
Englanniksi luettu näytelmäteos. Fanien kirjoittama jatko
Rowlingin Potter-sarjalle.
Harry Potter
on nyt aikuinen ja työskentelee taikaministeriössä. Hänellä on Ginnyn kanssa
kolme kouluikäistä lasta: James, Rose sekä… Albus. Albus on lapsista vaikein, ja aloittaessaan koulun päätyy
omaksi (kuin myös monen muun) järkytykseksi eri tupaan kuin muut Potterit:
luihuiseen. Mutta jotain hyvää siinäkin: Albus tapaa Malfoyn lempeän pojan Scorpiuksen ja ystävystyy tämän kanssa
välittömästi.
Isän ja pojan
välillä vallitsee ymmärryksen puute: Harry rakastaa kaikkia lapsiaan, muttei
käsitä Albuksen erilaisuutta. Albus kokee olevansa hyljeksitty, ja lopulta ajaa
paitsi itsensä, myös läheisensä ja jopa koko ihmiskunnan valtaviin vaikeuksiin,
halutessaan pelastaa yhden ihmishengen… Ihmishengen, jota hänen isänsä ei
onnistunut pelastamaan.
Ystäväni lainasi tämän luettavakseni ja kehotti vetämään
odotukset alas. Noudatin kehotusta ja tartuin teokseen, mutta pieni pettymys
jäi silti kirvelemään.
Tuskin kukaan,
edes Rowling itse, voisi kirjoittaa hyväksyttävää jatko-osaa Pottereille.
Potterit olivat minusta jo täysi kokonaisuus seitsenosaisena sarjanakin. Oli
outoa palata Tylypahkaan tuttuun ympäristöön mutta outojen henkilöhahmojen
kanssa. Ja tututkin hahmot tuntuivat tässä vierailta: Hermionesta oli
kirjoitettu kilahdusherkkä viisastelija, Ronista lässy hulluttelija (joka
jostain syystä oli ominut veljensä Fredin/Georgen – en muista kumpi jäi eloon –
pilailupuodin omakseen). Hahmot oli karikatyrisoitu entisistä ääripään
versioiksi itsestään.
Toisekseen
monet ovat sanoneet tämän olleen kuin fanfictionia lukisi. No sitä se tavallaan
onkin, tosin Rowlingin siunauksella. Samastun ehdottomasti kuvaukseen, ja
tavallisena fanfiction-elementtinä Albuksen ja Scorpiuksen välinen kaverisuhde
oli tietyllä tapaa hiukan jännitteinen, mikä johti hiukan kiusallisen
tuntuisiin dialogeihin… (huomasitteko muuten uuden ”Alwaysin”?)
Ja seuraavaksi
kerron juonipaljastuksia, joten parempi keskeyttää lukeminen jos Kirottu lapsi
kiinnostaa muttei ole vielä luettuna. Koko kirjan typerin anti oli ehdottomasti
Delfi, Voldemortin tytär.
Voldemortilla, siis hänellä-jonka-nimeä-emme-mainitse onkin tytär? (Voldemort on harrastanut seksiä?!) Koko ajatus on niin väärä! Miksi Voldemort haluaisi
lapsen? Voldemort rakastaa valtaa ja haluaa ikuisen elämän itselleen, eikä jälkikasvun muodossa vaan ihan oikeasti ikuisen
elämän, vaikka viisasten kivellä ja hirnyrkeillä. Niin väärin, niin väärin.
Summa summarum. Oli kiinnostavaa ja hiukan nostalgista
palata taas Tylypahkaan. Mutta minua riipi miten huonosti vanhat hahmot oli
kirjoitettu. Päällimmäisenä jäi vähän petetty tunne, kun vanhoja hienoja
elementtejä purettiin. Aikamatkustus oli toteutettu paljon huonommin kuin Azkabanin
vangissa. En ylipäätään tykkää ollenkaan lukea aikamatkustustarinoita, sillä ne
on kirjoitettu yleensä huonosti ja jättävät miettimään aikamatkustuksen
loogisia ristiriitoja ja perhosefektiä. Mutta jotain hyvääkin tässä oli: luin
kirjan nopeasti ja kiinnostuneesti loppuun, ja Scorpius oli lopulta aika
sympaattinen hahmo.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti