Alison Bechdel: Äideistä parhain – koominen draama

Perisynnin ajatus oli mietityttänyt minua jo lapsena uskonnontunneilla. Kuinka viatonta, virheetöntä vastasyntynyttä voitiin syyttää synnistä?

    Mutta ehkä se on vain toinen nimi käsittelemättömille tunteille, joita me imemme vanhemmiltamme, aivan niin kuin nikotiininjäänteet.

Toisessa omaelämäkerrallisessa sarjakuvateoksessaan – myös edellistä olen käsitellyt tässä blogissa – Alison Bechdel uppoutuu tuttuun kirjallisuustieteitä ja taidetta tihkuvaan tyyliinsä tulkitsemaan sekä omaa elämäänsä, että omaa äitisuhdettaan. Tässä kirjassa Bechdel tuntuu menevän vieläkin pidemmälle kuin isäsuhdetta käsittelevässä Hautuukodissa; hän uppoutuu pohtimaan identiteettiään vanhakantaisen puolitieteellisen psykologian oppien kautta, viljellen analyysiinsa omia uniaan, Freudia ja oikean käsiteviidakon. Psykologian historiallisina kuriositeetteina kiinnostavia, mutta tieteellisesti melko arvottomia malleja; tämän lukeminen muistuttaa miten valtavasti ja nopeasti psykologia tieteenalana on kehittynyt. Toisaalta Bechdelillä tuntuu olevan taipumusta tietynlaiseen ”taiteelliseen nerouteen/hulluuteen”, joten siksikin Freudin opit ovat saattaneet tuntua vetoavilta.

     Piirrostyyli on herkkä ja yhtä kaunis kuin edellisessä kirjassa. Kokonaisuus jäi kuitenkin epäselväksi ja kaikesta pyörittelystä sanahelinästä huolimatta minulle jäi hyvin hatara käsitys siitä millainen Bechdelin äitisuhde lopulta oli. Tarinana hämmentävä, vaikka Bechdel tuntuukin (ehkä kirjallisuusopintojensa vuoksi) rakastavan tiettyä tarkoituksellisuutta, fatalismia. Elämää ei kuitenkaan ole kukaan käsikirjoittanut (toteaa tämä ateisti), joten taitaa olla turha etsiä piilotettua symboliikkaa unista tai täydellistä johdonmukaista psykologista kaavaa lapsuudesta.

Indigo

Alison Bechdel: Hautuukoti – tragikoominen perheeni

Auringonlaskuun liittyi hieman ilotulituksenomaista loistoa, joka johtui kymmenen mailin päässä sijaitsevasta paperitehtaasta karkailevista hiukkasista. Yhtä sairasta oli sekin, että vesi purossa, joka laski alas vuorilta ja virtasi kaupunkimme läpi, oli kristallinkirkasta nimenomaan koska se oli saastunutta. Jätevedet olivat tehneet vedestä niin hapokasta, ettei siinä elänyt enää mikään.

     Kahlatessani siinä kalattomassa purossa lohenpunaista taivasta ihaillen opin jotain oleellista ironian olemuksesta. Kuten Wallace Stevens sanoi äidin lempirunossa: ”kuolema on kauneuden äiti”.

Alison Bechdel kirjoittaa Hautuukodissa kahden ihmisen elämäkerran: isänsä ja omansa. Heillä on paljon yhteistä sekä keskenään, että eri kirjailijoiden ja kirjallisuuden klassikoiden fiktiivisten hahmojen kanssa. Heillä molemmilla on taiteellisia ja kaunokirjallisia intohimoja. Molemmilla on taipumus kehittää obsessioita. Molemmat ovat yksinäisiä. Molemmat ovat homoseksuaaleja.

     Bechdel käy sarjakuvateoksessaan kauniiden, sinisävyisten kuvien ja huolitellun tekstin kanssa tarkkaa itsetutkiskelua, ja heijastaa perheensä elämänvaiheita kirjallisuuden tarjoamiin verrokkeihin.

Hautuukoti on mielenkiintoinen teos. Luin sen yhdeltä istumalta, mutten edes kovin nopeasti, koska pysähdyin tutkimaan kuvia ja pyrin käymään kirjan läpi huolellisesti.

     Minua mietitytti Bechdelin itsetutkiskelun rehellisyys. Oli kiinnostavaa lukea hänen ajatuksiaan omista vanhoista päiväkirjoistaan, koska luin juuri joitakin viikkoja sitten omiani läpi ja kirjoitin pohdintojani tuoreempaan päiväkirjaani. Minua välillä ärsytti oma murrosikäisen infantiili tyylini, ehkä Becheliäkin omansa. Mutta Bechel ei kokenut olevansa rehellinen aikaisemmissa päiväkirjoissaan; miten rehellisenä hän omaelämäkertaansa pitää nyt? Voisiko hän esimerkiksi liioitella jotakin saadakseen elämäntarinastaan jotenkin ”juonellisemman” tai ”symbolisemman”? Miettiikö hän enemmän miten kertoisi tarinansa mahdollisimman rehellisesti, vaiko millaisen kuvan hän haluaa lukijalle itsestään ja elämästään antaa? Pyörittelen aina mielessäni näitä kysymyksiä kun luen elämäkertoja, ehkä siksi että joskus toisen ihmisen voimakas identiteetti voi antaa hänestä ”epäaidon” kuvan.

     Olen huomaavinani kirjallisuusopintojen ja boheemin elämäntyylin vaikutukset Bechelin sarjakuvaromaanissa. Tietenkin hän tiputtelee ahkerasti kirjailijoita Wildestä Proustiin ja Joyceen. Mutta toisaalta hänellä on herkkä taipumus etsiä merkityksiä omasta elämästään kuin se olisi kirjallisuuskurssin tenttiopus. Kaikki liittyy yhteen, kaikessa on symboliikkaa. Käärme on fallos (tai ei sittenkään ihan!) ja isä säikähtäessään sitä jää rekan alle (tai tekee itsemurhan). Kaskaat liittyvät kuukautisiin, Kaislikossa suhisee Bechelin kotiseutuun. Elämä on symbolinen ja tulkittavissa kuin Ulysses.

Mutta on Hautuukoti hyvä, jopa erinomainen sarjakuvateos. Kirjallisuuden ystävät nauttinevat runsaista kirjallisista viittauksista. Piirtojälki on siisti, panin merkille miten kaikilla hahmoilla välähtelee kasvoillaan minun mielestäni tietyllä tapaa ”välinpitämätön” ilme. Pääpainoina Bechdelin tarinassa ovat isäsuhde, isän persoona, menneisyys, kaappihomous ja kuolema, oma lesbous ja kirjallisuuden merkitys.

Indigo