Sujata Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Rei Shimura #1)

Richard luki jutun ja palasi sen jälkeen taas etusivulla olevan valokuvan pariin. ”Oliko tämä gaijin sotkeutunut juttuun? Varsinainen herkkupala.”

     ”Niin oli”, minä sanoin sen enempää ajattelematta.

     Richard ulvahti. ”Aasialainen tyttö lähtee seksilomalle! Kerro tai muuten.” Hän heilutteli tylsää vihannesveistäni.

     Luovutin melko nopeasti, kuten kumpikin tiesimme jo etukäteen käyvän. Osittain sen takia, että Richard oli oivallinen amatööriterapeutti luettuaan vuosia Landersia; lisäksi hän oli paras ystäväni, luultavasti ainoa ihminen maailmassa, joka oli halukas maksamaan vuokraa peltikattoisesta röttelöstä kilometrien päässä niistä vauraista asuinalueista, joilla ulkomaalaiset enimmäkseen parveilivat.

Japanilais-amerikkalainen nuori nainen Rei Shimura matkustaa uudeksi vuodeksi lomailemaan muuan majataloon vuorille, ja tutustuu samalla muihin lomailijoihin. Tulopäivän jälkeisenä aamuna Rei löytää kuitenkin yhden uusista tuttavistaan, Setsuko Nakamuran, kuolleena lumihangessa. Rei ryhtyy itsenäiseen salapoliisityöhön, johon tulee sotkeneeksi myös erään skottilaisen lakimiehen…

Minusta on tullut vanha! Minähän luen dekkaria?! Mistä lähtien…

     Toisaalta tämä Masseyn kirja oli maustettu reippaasti japanilaisella kulttuurilla ja romantiikalla (jota yleensä vältän mutta tässä toimi ihan kiitettävästi), joten rikosten ratkominen jäi hieman vähemmälle. Ja minä pidin tästä, joten ehkä pitäisi uskaltautua useamminkin dekkarihyllyjen äärelle.

     Parasta kirjassa oli ehdottomasti sen monikulttuurisuus ja minun tasolleni tarkkanäköiset huomiot japanilaisuudesta. Välillä ulkomaalaisia, gaijineita kohtaan osoitetaan vieroksuntaa, välillä tulee huomioida sopivat kohteliaisuuskoodit ja välillä paneudutaan japanilaiseen antiikkiin tai urakeskeiseen luonteeseen. Rei on myös mielenkiintoinen päähenkilö, jossa on mukavasti itsenäisyyttä, kohteliaisuutta ja pohdiskelijaa. Henkilöiden variaatio on mehukas, mutta ketään ei ole kirjoitettu liian yksitoikkoiseksi.

     Vaikka teoksessa ratkotaankin murhaa, missään vaiheessa meno ei mene liian ryppyotsaiseksi. Eteen tulee tiukkoja paikkoja ja jännitystä, mutta dekkarikirjailijoiden helmasynnit väkivallalla mässäilystä liikaan lukijan hämäämiseen on jätetty pois.

Tulen ehdottomasti tarttumaan vielä jatko-osaankin. Rei Shimuran seikkailuja voi lukea kymmenen kirjan mitalta.

Indigo

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro. 1 (Naisten etsivätoimisto #1)

Kadonneiden miesten vaimot ovat aina samanlaisia, Mma Ramotswe ajatteli. Ensin he ovat huolissaan, koska ovat varmoja, että miehelle on tapahtunut jotakin kauheaa. Sitten heidän epäilyksensä heräävät, ja he alkavat miettiä, onko mies sittenkin lähtenyt jonkun toisen naisen matkaan (niin kuin yleensä on), ja lopulta suuttuvat. Siinä vaiheessa he eivät enää halua miestään takaisin, vaikka hänet löydettäisiin. He haluavat vain päästä huutamaan hänelle sydämensä kyllyydestä.

Mma Ramotswe on botswanalainen nainen, ruumiinmuodoltaan tukeva, päästään terävä ja silmiltään tarkka. Sellaisen naisen sopii perustaa etsivätoimisto, ja sen Mma Ramotswe todella tekee: perustaa Botswanan ensimmäisen naisten etsivätoimiston. Kun Mma Ramotswe saa huomiota, vähä vähältä pieniä juttuja ilmestyy ratkottavaksi: kadonnut puoliso, varastettu auto, tyttären mahdollinen poikaystäväkandidaatti… Suurin osa tapauksista on melko pieniä, mutta välillä Mma Ramotswe pääsee käsiksi suurempiinkin juttuihin. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellään myös yksityisetsivän itsensä henkilökohtaista historiaa, isän menneisyydestä lähtien, kuten sukukeskeisessä kulttuuripiirissä sopii tehdä.

Alexander McCall ei itse ole botswanalainen, mutta minulle ainakin välittyi realistisentuntuinen eteläisen Afrikan tunnelma. Tässä on kyse onnistuneesta taustatyöstä.

     Mma Ramotswe on aika sympaattinen hahmo: rauhallinen, viisas ja epätäydellinen. Lukuisissa salapoliisijutuissa päähenkilö on ärsyttävä huippunero kyyninen poliisi, joten Mma Ramotswe on virkistävää vaihtelua. Kirjassa esitellään useampia juttuja muutaman luvun pätkissä (kadonneen pojan tapaus säilyy kuitenkin pääkeissinä), ja väliin sekoitetaan väläyksiä Mma Ramotswen menneisyydestä ja tuokiokuvia hänen tämänhetkisestä elämästään.

     Romaani esittelee pieniä paloja botswanalaisesta ja/tai afrikkalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi ns. noituus on osa (kenties yllättävän) useiden afrikkalaisten uskontoa. Noituus tarkoittaa uskomista esimerkiksi erilaisiin hyviin ja pahoihin luonnonhenkiin, sekä rohtoihin, joita saatetaan valmistaa vaikkapa erikoisten (ja uhanalaisten) eläinten, myös jopa ihmisten osista. Toisaalta kirjassa näkyy myös muut kulttuurilliset piirteet (joista Mma Ramotswe on yleensä ylpeä), kuten perhekeskeisyys tai kiireettömyys. Naisten asemaan etsivän suhtautuminen on asiaankuuluvan kipakka.

Nautin tämän helppolukuisen ja erikoisen kirjan lukemisesta, ja merkitsin jo seuraavan osan to read -listalleni. Tägään tämän hyvänmielenkirjaksi, mutta vaikeilta tai vakavilta aiheilta ei tietenkään voi välttyä.

Indigo

Robin Cook: Perimä

”Siinäpä olisi mielenkiintoinen käsikirjoitus, sen perusteella mitä olet miehestä kertonut”, Jack totesi. ”Konnat ovat aina kiinnostavampia kuin hyvät.”

     ”Joudun olemaan eri mieltä.”

     ”Hyvä on. Mitä aiot tehdä ja mikä on minun osani siinä?”

      ”Shawn ja Sana haluavat pitää luuarkun salassa siihen saakka, kunnes he saavat työnsä loppuun. Ja unohdin mainita, että Sana aikoo yrittää eristää luista DNA:ta.”

Kuolinsyyntutkija Jack Stapleton saa eräänä päivänä yllättävän yhteydenoton entiseltä opiskelutoveriltaan kardinaali James O’Rourkelta. Katolisen kirkon mahtimiehenä James on huolissaan arkeologi Shawn Daughtryn (joka myös on kahden edellisen vanha opiskeluaikainen tuttu) tuoreesta löydöksestä, joka on horjuttaa kirkon vakuuttavuutta. Löydös on muuan luuarkku, jonka Shawn salakuljettaa Vatikaanista Amerikkaan tutkiakseen sitä tarkemmin – varmistaakseen todisteet ennen valtavan uutisen julkaisemista.

      Mitä arkku pitää sisällään, ja miten käy mullistavan uutisen julkaisun?

OK. Ihailen kirjailijoita, jotka jaksavat tehdä huolellista taustatyötä romaaninsa eteen (kuten esimerkiksi monissa historiallisissa romaaneissa). Mutta sitten kun luetaan ensin pari kirjaa pohjaksi, ja aletaan kirjoittaa sitä omaa teosta, olisi tärkeää muistaa sälyttää painettavaksi vain tarinan kannalta tarpeellinen tieto, ei kaikkea mahdollista sälää (ihan vain, jotta voisi näyttää miten paljon vaivaa on nähnyt). Kuolinsyyntutkija Stapleton pakenee sairaan lapsen aiheuttamaa vaikeaa perhe-elämää hukuttamalla ajatuksensa muihin projekteihin (samalla kun tämän pyhimysmäinen puoliso jättäytyy kotiäidiksi), kuten vaihtoehtolääkinnän tutkimiseen ja vastustamiseen. Koko vaihtoehtolääkintäosuudesta jäi ärsyttävän irrallinen osuus kirjaan, löyhä side tarinaan löytyy vasta lopuksi (samalla Cook tuli myös vetäneeksi maton koko vaihtoehtolääkinnänvastaiselta saarnaltaan). Ja vielä ärsyttävämpää jotenkin oli, kun Jack tutkiessaan vaihtoehtolääkintää luki kirjan, joka oli sama jonka kirjailija itse luki taustatyöksi (kyseinen Trick or treat -teos mainittiin sekä tarinassa että lopun lähdekirjallisuuslistassa). Ohhoijaa. Tarinan on tärkeää olla ehyt, erityisesti jännärin, jossa tunnelman tulee tiivistyä sivunumeron kasvaessa.

     Jack Stapleton oli muutenkin inhokkihahmoni. Koko henkilöstä paistoi se, miten kirjailija selvästi peilasi itseään tähän. Kaikki kirjoittajat (minäkin joskus) lankeavat aina välillä tähän jippoon: kirjoittamaan hahmon, jonka on joku helkkarin ihanneminä, tylsä, täydellinen ja ärsyttävä hahmo, jossa on realistisesti tarkasteltuna oikeastaan vain kapeita linkkejä kirjailijaan itseensä (esim. sama ammatti). Jack on esimerkiksi henkisesti hyvin tasapainoinen ja järkevä hahmo, vaikka tällä on erittäin vaikea menneisyys (plus se sairas vauva). Jack on töissään hyvin menestynyt ja selvittää kymmenen keissiä tavallisen patologin yhtä kohden. Jack käyttäytyy rauhallisesti riitelevien ystäviensä kanssa, ja kiropraktikon luona sattunut ”pimahduskin” on pelkkä laimea ärähdys räikeälle pahikselle.

    

Romaanissa on välillä selittäviä, tieteellisiä osuuksia – tällaisen teoksen parasta antia. Lääketieteestä tai molekyyli-/solubiologiasta ei kerrota kuin vähän sinne päin, mutta kristinuskon historiallisista juurista hieman tarkemmin. Vaikka uskonnot ovat toki mielenkiintoinen tutkimuskohde, en itse ole erikoistunut koskaan juuri tähän aihepiiriin, joten ote jäi vähän keveäksi. Juuri lääketiede ja solubiologia ovat minulle tutumpia, mutta tämmöinen on tietenkin lukijakohtaista. Tarkoitus on vain selventää, että mikäli etsii ns. lääketieteellistä trilleriä, jollaisista Cook tuntuu olevan tunnettu (tämä oli minun ensimmäinen Cookini), kannattaa kenties valita jokin muu kuin Perimä.

     Suuri plussa oli pieni pujahdus kenttäarkeologian maailmaan. Kaikenlainen muinaisten esineiden, luiden ynnä vastaavien aarteiden esiin kaivaminen, puhtaaksi hipsuttelu ja muu pölyssä kieriskeleminen on kiehtova mutta harvinainen aihepiiri (jota minä taidan ahkerasti romantisoida).

Kirjan teemana on pohdiskella tieteen ja uskontojen suhdetta, mutta tämä jää melko pintapuoliseksi agnostisismiksi. Noo, onhan se se helpoin ratkaisu…

Tälle lukijalle päällimmäisiksi fiiliksiksi jäivät kärjistetyt henkilöhahmot ("täydellinen" Jack, alpha-Shawn sekä James - klassinen uskovainen askeetikko), pääjuonesta irralliset mutkat, pitkittely kaiken toiminnan tarkastelulla (missä sujuvat siirtymät?) ja taskulämpöinen lopputulema tematiikkaan. Hohhoijaa.

Indigo

P.S. Pakko uudelleen korostaa, että tarinan todellinen Neitsyt Maria oli kyllä Jackin puoliso Laurie, joka jättäytyi kotiin hoitamaan perheen yhteistä, sairasta lasta, kuunteli tämän itkua vuorokauden ympäri poistumatta kotoaan mihinkään harrastustoimiin, tuki miestään tämän ongelmissa ja kehotti jatkamaan ”ristiretkiään”, eikä valittanut surkeaa osaansa puolen sanan vertaa. Rispektii.