Waris Dirie, Cathleen Miller: Aavikon kukka

Nuo illat ovat rakkaimpia muistojani Somaliasta. Meitä istui nuotiolla äiti ja isä, siskot ja veljet, olimme kaikki kylläisiä ja meillä oli hauskaa. Pyrimme aina olemaan iloisia ja myönteisiä. Kukaan ei valittanut eikä ruikuttanut eikä kukaan sanonut: ”Hei, kuulkaa, jutellaanpa kuolemasta.” Elämä oli ankaraa. Kaikki voimat tarvittiin selviytymiseen, ja synkkyys olisi kuluttanut elinvoimaa.

Waris Dirie elää lapsuutensa Somalian aavikolla nomadina lähellä luontoa, kamelien kaitsijana, sisarusparven keskimmäisenä. Viisivuotiaana hänet ympärileikataan, kuten somalialaisen perinteen mukaan tytöille tehdään. Hänen sukuelimensä silvotaan keskellä erämaata täysin ilman puudutusaineita risan partaterän avulla. Eräänä päivänä Dirien isä kertoo naittavansa hänet vanhalle miehelle. Dirie on vielä nuori – tarkkaa ikää hän ei tiedä sillä Somalian paimentolaiset eivät syntymäpäiviä laske – eikä halua koko ikäänsä passata vanhaa miestä, joten hän päättää karata. Kerrottuaan aikeistaan äidilleen ja saatuaan samalla tämän suostumuksen suunnitelmiinsa, Dirie säntää pian salavaivihkaa tiehensä. Raskas pakomatka päätyy lopulta aina Isoon-Britanniaan, Lontooseen saakka. Waris Dirielle avautuu uusi maailma, jossa hän ryhtyy kummallisten sattumien seurauksena ensin huippumalliksi ja lopulta mallinuran tuoman suosion myötä YK:n erityislähettilääksi.

Waris Dirie ei ollut minulle oikeastaan entuudestaan tuttu – en seuraa mallimaailman tapahtumia. Törmättyäni naisen tarinaan minä kuitenkin kiinnostuin.

     Aavikon kukka on mielenkiintoinen, nopeatempoinen teos. Dirien elämäntarinassa painopisteitä ovat lapsuus (mikä olikin minusta hänen tarinansa kiinnostavinta antia) ja ympärileikkaus, sekä pako Lontooseen ja uuden maan tavoille opettelu. Tekstin tyyli on simppeli ja mielestäni näin räikeän kertomuksen saisi paisuttaa mielihyvin ainakin parisensataa sivua pidemmäksi, mutta Dirie on omalaatuinen, jollakin tapaa rempseä ja niin ihastuttava, että luin koko kirjan kuitenkin nopeasti ja tyytyväisenä.

Indigo

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

”Minä tiedän että nuo ovat lihapasteijoita, mutta mitä nämä ovat?” Odenigbo töni sormella Richardin tuomia ruokia, jotka Harrison oli käärinyt hienosti alumiinifolioon ja asettanut tarjottimelle.

     ”Varmaankin täytettyjä munakoisoja”, Olanna arveli ja vilkaisi Richardia.

     ”Aivan oikein. Harrisonilla on jos jonkinlaisia ideoita. Hän poisti munakoisoista sisukset ja täytti ne muistaakseni juustolla ja mausteilla.”

     ”Tiesittekö te, että eurooppalaiset poistivat erään afrikkalaisen sisukset, täyttivät ruumiin ja näyttelivät sitä ympäri Eurooppaa?” Odenigbo kysyi.

    

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Nigeriasta irronneen, lyhytikäisen Biafran valtion tarinan. Kerronta tapahtuu kolmen eri ihmisen näkökulmasta: yliopistopiireissä pyörivän, rikkaasta perheestään etääntyneen tytär Olannan, hänen kaksoissisarensa Kainanen kumppanin Richardin, sekä Olannan ja tämän puolison palvelijapojan Ugwun perspektiivistä.

     Olanna muuttaa yhteen uuden, sisarensa sanoin ”vallankumouksellisen” puolisonsa Odenigbon kanssa. Päivittäin heidän luonaan vierailee yliopistoväkeä keskustelemassa päivän politiikasta, Nigerian tilasta ja nationalistisista/heimoaatteista. Ugwu on pienen syrjäkylän poika, ja tilaisuus päästä pariskunnan palveluspojaksi muuttaa hänen maailmansa. Isäntä haluaa Ugwun käyvän koulua ja, tarjoillessaan kolapähkinöitä ja juomia vieraille myös Ugwu saa kosketuspintaa niihin aatteisiin, mistä hänen isäntänsä, emäntänsä ja heidän ystävänsä iltaisin yhdessä väittelevät.

     Samaan aikaan valkoinen mies ja syntyjään britti Richard tutustuu Olannan sisareen Kainaneen: etäiseen, erikoiseen ja tylyyn naiseen, joka kuitenkin päästää miehen lähelleen. Richard on komea mutta ujo mies, eikä koe sopivansa hyvin maan muiden valkoisten sekaan. Hänellä on vaikeuksia toteuttaa kirjailijanammattiaan, löytää ystäviä ja sopeutua yhteisöön – vaikka rakastaakin Nigeriaa.

     Olannan ja Odenigbon idyllin särkevät ensin ihmissuhteiden yhteentörmäykset ja seuraavaksi vielä paljon, paljon totaalisemmin Biafran sota, jossa Nigerian eteläisin osa julistautuu erilliseksi valtioksi Biafraksi ja pyrkii itsenäistymään. Olannassa, Odenigbossa, Kainanessa, Richardissa ja kaikissa heidän läheisissään syttyy syvä kansallistunne ja varmuus Biafran voitosta.

Kuusisataasivuiseksi romaaniksi Adichien teos on yllättävän nopealukuinen. Aikaisemmin olen häneltä lukenut esikoisteoksen Purppuranpunainen hibiskus, johon miellyin. Tämänkertainen herätti vähän ristiriitaisempia tunteita. Kieli on yhä kaunista ja sujuvaa (osakiitos toki kääntäjälle), teemat kiinnostavia, juoni vetävä… Mutta kirjassa oli melko osoitteleva tyyli ja totuttuihin mielikuviin luotiin ristiriitoja lähinnä kliseillä – tämä kaikki tiivistyy aivan erityisesti Richardin hahmoon.

     Richard on komea valkoinen mies, pitkä ja oppinutkin. Mutta luonteeltaan Richard on ”pehmo”, ujo ja epävarma. Minun mielestäni vähän tylsä ratkaisu, aivan kuten on myös klisee niistä toisilleen katkerista kaksoissisaruksista, joissa toinen on aina se kaunis ja oikeudenmukainen (Olanna), ja toinen se ruma ja kyyninen (Kainane). Sisarusten etääntyminen, miessotkut ja sodan aiheuttama lähentyminen kuuluvat samaan kategoriaan. Palaan vielä Richardiin, joka tarinan edetessä herätti minussa aina enemmän ja enemmän sääliä. (Muut) nigerialaiset välillä syyttävät Richardia syntyperänsä perusteella Britannian ja muiden länsimaiden politiikasta. Aivan kuten ”länsimaissa” nähdään ainakin Saharan eteläpuolisen Afrikan eri valtiot ja heimot usein samana massana, Olannan ja Odenigbon väittelypiiri mieltää usein myös länsimaat yhdeksi suureksi alueeksi.

     Kirjassa Richard on yhtä ruotsalaista lentäjää lukuun ottamatta ainoa suvaitsevainen ”valkoinen”. Kaikki muut tuntuvat pitävän koko Afrikkaa syrjäisenä avustuskohteena ja mustia raakalaisina. Toki näitäkin tapauksia ja ennakkoluuloja on, joten ehkäpä suorasukaisempikin esitystapa on välillä OK. Ehkä parhaiten kirjan ”typeriä valkoisia” edustavat kaksi sotatoimittajaa (ne punapää ja pullukka) ja Richardin ystävä Susan. Kirjan ankara tyyli koskee nimenomaan valkoisia länsimaalaisia (usein brittejä – olihan Nigeria nimenomaan Britannian siirtomaa), ei esimerkiksi aasialaisia. Toisaalta tulee aina muistaa, että vaikka kirjan henkilöhahmojen maailmankuva ja käsitykset politiikasta olisivat tietynlaiset, eivät ne välttämättä edusta tietenkään kirjailijan itsensä omia. Richardinkin osuuden ja kärjistetyt länsimaalaishahmot voi käsittää kertomuksena paikallisten syrjinnästä valkoisia kohtaan. Edes Richardin tarjoama ruoka ei ole sopivaa ja hänen ihailunsa afrikkalaista muinaistaidetta kohtaan on arvostelevaa.

Iso osa teoksen tematiikkaa oli nimenomaan ajatus afrikkalaisesta kansallisylpeydestä ja kritiikki yleisiä mustien kokemia ennakkoluuloja vastaan. Mutta minun nähdäkseni tärkeää oli esittää myös mitä sota on. Siis kaikessa yksinkertaisuudessaan yrittää antaa lukijalle edes pientä käsitystä sodasta ja siitä, miten valtava vaikutus sillä on ihmisen psyykeeseen ja elämäntapaan. Sota lähentää Olannaa sisareensa ja sodan järkyttävien tapahtumien keskellä voi pienemmät riidat antaa anteeksi.

Summa summarum. Hieno ja taitavasti kirjoitettu. Tärkeitä teemoja ja koukuttava juoni. Mutta myös kliseisiä ja ärsyttävän yksiulotteisia käsityksiä ”länsimaalaisuudesta”. Ehkä voisi tuoda esille tai miettiä sitäkin, että siirtomaavallat toivat Afrikkaan myös joitakin kenties hyviä asioita: paransivat koulutusta ja terveydenhuoltoa, infrastruktuuria…

     Tietenkin kaiken arvostus riippuu näkökulmasta (arvorelativismi on avainsana). Nämä asiat ovat tärkeitä, jos arvostaa esimerkiksi terveyttä ja (länsimaista?) koulutusta. Mutta jos ihanne ei ole se keskiverto länsimaisen ihmisen elämäntapa vaan esimerkiksi Ugwun kotikylän keskimääräisen asukkaan elämä, tällaisilla asioilla, siis koulutuksella ja modernilla terveydenhuollolla, ei tietenkään ole positiivista arvoa.

     Mielenkiintoista, millainen ristiriita syntyy aina perinteiden vaalimisen ja uuden hyväksymisen välille. Toisaalta sitä haluaisi säilyttää kulttuurinsa tärkeät ominaispiirteet, toisaalta eivätkö ne aina tietyllä tapaa kärsi, kun hyväksyy uudet vaikutteet osaksi omaa maailmankuvaansa.

Indigo

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro. 1 (Naisten etsivätoimisto #1)

Kadonneiden miesten vaimot ovat aina samanlaisia, Mma Ramotswe ajatteli. Ensin he ovat huolissaan, koska ovat varmoja, että miehelle on tapahtunut jotakin kauheaa. Sitten heidän epäilyksensä heräävät, ja he alkavat miettiä, onko mies sittenkin lähtenyt jonkun toisen naisen matkaan (niin kuin yleensä on), ja lopulta suuttuvat. Siinä vaiheessa he eivät enää halua miestään takaisin, vaikka hänet löydettäisiin. He haluavat vain päästä huutamaan hänelle sydämensä kyllyydestä.

Mma Ramotswe on botswanalainen nainen, ruumiinmuodoltaan tukeva, päästään terävä ja silmiltään tarkka. Sellaisen naisen sopii perustaa etsivätoimisto, ja sen Mma Ramotswe todella tekee: perustaa Botswanan ensimmäisen naisten etsivätoimiston. Kun Mma Ramotswe saa huomiota, vähä vähältä pieniä juttuja ilmestyy ratkottavaksi: kadonnut puoliso, varastettu auto, tyttären mahdollinen poikaystäväkandidaatti… Suurin osa tapauksista on melko pieniä, mutta välillä Mma Ramotswe pääsee käsiksi suurempiinkin juttuihin. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellään myös yksityisetsivän itsensä henkilökohtaista historiaa, isän menneisyydestä lähtien, kuten sukukeskeisessä kulttuuripiirissä sopii tehdä.

Alexander McCall ei itse ole botswanalainen, mutta minulle ainakin välittyi realistisentuntuinen eteläisen Afrikan tunnelma. Tässä on kyse onnistuneesta taustatyöstä.

     Mma Ramotswe on aika sympaattinen hahmo: rauhallinen, viisas ja epätäydellinen. Lukuisissa salapoliisijutuissa päähenkilö on ärsyttävä huippunero kyyninen poliisi, joten Mma Ramotswe on virkistävää vaihtelua. Kirjassa esitellään useampia juttuja muutaman luvun pätkissä (kadonneen pojan tapaus säilyy kuitenkin pääkeissinä), ja väliin sekoitetaan väläyksiä Mma Ramotswen menneisyydestä ja tuokiokuvia hänen tämänhetkisestä elämästään.

     Romaani esittelee pieniä paloja botswanalaisesta ja/tai afrikkalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi ns. noituus on osa (kenties yllättävän) useiden afrikkalaisten uskontoa. Noituus tarkoittaa uskomista esimerkiksi erilaisiin hyviin ja pahoihin luonnonhenkiin, sekä rohtoihin, joita saatetaan valmistaa vaikkapa erikoisten (ja uhanalaisten) eläinten, myös jopa ihmisten osista. Toisaalta kirjassa näkyy myös muut kulttuurilliset piirteet (joista Mma Ramotswe on yleensä ylpeä), kuten perhekeskeisyys tai kiireettömyys. Naisten asemaan etsivän suhtautuminen on asiaankuuluvan kipakka.

Nautin tämän helppolukuisen ja erikoisen kirjan lukemisesta, ja merkitsin jo seuraavan osan to read -listalleni. Tägään tämän hyvänmielenkirjaksi, mutta vaikeilta tai vakavilta aiheilta ei tietenkään voi välttyä.

Indigo

Chris Cleave: Little Been tarina

Sarahin täytyi tehdä töissä hyvin tärkeä päätös, ja niinpä hän piti vapaapäivän. Aamulla hän sanoi minulle ja Lawrencelle ja Charlielle: Hei, nyt lähdetään seikkailuretkelle. Olin onnellinen, koska Sarah hymyili. Olin myös iloinen, koska siitä oli monta vuotta, kun olin päässyt viimeksi seikkailemaan.

     Mitä seikkailu on? Se riippuu lähtökohdista. Teidän maassanne pikkutytöt piiloutuvat pesukoneen ja jääkaapin väliin ja kuvittelevat olevansa viidakossa vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskellä. Minä ja siskoni piilouduimme viidakossa johonkin koloon vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskelle, ja kuvittelimme, että meillä oli pesukone ja jääkaappi.

Little Bee on nigerialainen pakolainen, joka on viettänyt Britannian säilöönottoyksikössä kaksi vuotta ennen pääsyään vapaaksi. Vapautuminen kuitenkin tapahtuu varsin hämärissä merkeissä ja pian Little Beelle käy ilmi, että hän on oikeastaan karannut säilöönottoyksiköstä – hän on laiton maahanmuuttaja. Tytöllä on mukanaan vain muutama merkityksetön tavara, joihin lukeutuu muuan ajokortti. Ajokortti on miehen, jonka Little Bee tapasi vuosia sitten muuan nigerialaisella rannalla… Kun Little Bee ilmaantuu ainoiden tuntemiensa brittien luo, joutuu paitsi hän itse, myös hänen tuttavansa Sarah käymään uudelleen läpi vaikeaa menneisyyttään.

Chris Cleave kuvaa hyvin miten paljon Little Bee joutuu näkemään vaivaa oppiakseen tulevan kotimaansa kielen (”kuningattaren englannin”) ja kulttuurin. Little Been elämä on ollut rankka sanan todellisimmassa merkityksessä, joten on hieman epäaitoa miten rauhallinen ja selkeä hänen ajattelutapansa on ja miten herkästi hän paljastaa asioita itsestään. Little Bee on teräväsanainen, älykäs ja rohkea. En väitä etteikö pakolainen voisi olla kaikkia niitä, mutta aitoutta toisi, jos yhdeksi elementiksi lisäisi enemmän pelkoa ja varovaisuutta.

     Lisäksi dialogi käy välillä hieman liioitelluksi (vai toisaalta kuulostaisiko seuraava esimerkki alkuperäiskielellä englanniksi sujuvammalta kuin suomeksi?).

     Äiti Sarah kommentoi poikansa vilkkaita silmiä:

”Eikö Charliella olekin eriskummalliset silmät? Ne ovat kuin jotain ekosysteemejä lihahyytelössä.”

Kielikuva toki sinänsä on hauska, mutta (ainakin) repliikissä se ontuu pahasti…

Cleaven kirjoitustyyli taas on… hmm. Välillä se tuntuu sujuvalta ja miellyttävältä lukea. Toisaalta minulla oli henkilökohtainen kamppailu sen kanssa; kieli oli hieman sentyylistä jota olisin ennen matkinut mielelläni omiin teksteihin, mutta josta olen sittemmin pyrkinyt eroon. Kuten sanoin, tämä oli henkilökohtaista. Se kuitenkin vaivasi minua.

     Tärkein tarinan opetus on valottaa pakolaisen elämää: vaikeaa menneisyyttä ja haasteellista tulevaisuutta. Little Been tarina on fiktiivinen, mutta voisi olla tosielämästä. Monen pakolaisen kokemukset ovat varmasti karumpiakin. Toisaalta Little Been tarinan rinnalla kulkee Sarah O’Rourken sivutarina, joka on länsimaalaisen lukijan samastumispinta pakolaisaiheeseen. O’Rourken harteilla painaa paikoilleen jämähtänyt elämä. Little Been sanoin: Beetä itseään vaanivat vaarat ulkoapäin. Sarahia ne käyvät vastaan sisältäpäin.

Välillä teoksen asenne oli vähän liian, no, ei syyllistävä mutta liian vastakkainasetteleva. Nigeria tuskin kuitenkaan on pelkkä surmanloukku. Ei pidä tuntea pelkkää sääliä saati pelkoa maata kohtaan, vaan muistaa että sielläkin eletään onnellisesti, eikä haaveilla päivät pääksytysten elämästä Britanniassa tai muualla lännessä. Mutta eihän yhteen kirjaan kaikkea saa – ja maailman pakolaisongelmien ratkaisua saati kolmannen maailman maiden yksityiskohtaista esittelyä tuskin muutamaankaan.

Indigo

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

Viimevuotinen joululahjakirja joka on nököttänyt laatikossa pölyyntymässä avaamattomana jo vuoden päivät… Hyvä että vihdoinkin potkin itseni tämän kirjan ääreen! Tämänkin luin melkein yhdeltä istumalta takapuoli turtana, koska tarina jotenkin vei mukanaan ja näin edessäni harmattanin pölyynnyttämät autot, kiillotetut posliiniesineet hyllyllä ja puutarhan tuulessa nyökyttelevien hibiskusten teriöt. Adichie ei selitä vaan näyttää (tai oikeammin tarjoaa kaikille aisteille jotakin – ja se on hyvän kerronnan merkki).

15-vuotias Kambili asuu isoveljensä Jajan kanssa varakkaassa perheessä Nigeriassa. Isä Eugene hallitsee koko perheen arkea: hän on tiukka katolilainen ja pistää lapsensa noudattamaan uskonnollisia säädöksiä väkivallan uhalla. Pelko ja tämä väkivallan uhka varjostavat arkea ja Kambili, Jaja, sekä perheen äiti ovat hiljaisia ja varovaisia, alati varpaillaan. Isä päättää lapsien elämästä, menneestä ja tulevasta, antaa lukujärjestykset joka päivälle ja odottaa moitteettomia tuloksia niin uskonnollisen elämän kuin koulunkin suhteen. Sitten vapaamielinen ja hyväntuulinen Ifeoma-täti kutsuu lapset kylään köyhään ja vaatimattomaan kotiinsa, ja Kambilille ja Jajalle avautuu uusi maailma. Tädin perheessä lapset kasvatetaan tekemään kotitöitä, ymmärtämään maailmaa ja kyseenalaistamaan kaikkea loukkaamatta ketään turhanpäiten. Kyse on itsenäisyyden ihanteesta, teemasta jonka voi heijastaa koskemaan myös Nigerian tilannetta.

Minä ihailen sellaisia kirjoittajia kuten Adichie, jotka onnistuvat sanoilla maalaamaan elävän miljöön ja persoonalliset hahmot vuodattamatta jokaisen uuden paikan tai hahmon puuduttavaa, yksityiskohtaista kuvausta kerta rysäyksellä. Adichie tekee sen pikkuhiljaa, kertoo olennaisen ja antaa lukijan kuvitella yksityiskohtia. Henkilöiden luonteesta ei sanota suoraa, että Amaka on kärkäs, viisas ja toisinaan jopa tyly, vaan nämä piirteet tulevat käytöksen ja ilmeiden ja eleiden kuvailun kautta. Kun Amakan ”suupielet kääntyvät alaspäin” aluksi Kambilille puhuessa, saatan kuvitella tytön nyrpeän ilmeen. Näin se pitää tehdä.

     Adichie käyttää myös paljon kielikuvia, eli vertauksia, metaforia ja personifikaatioita, ja sekoittaa niihin hienosti afrikkalaisuutta esimerkiksi luontoelementeistä. Esimerkiksi: ”- - isän kasvot puhkesivat hymyyn kuin avattu kookospähkinä, jonka sisältä hohtaa valkoinen hedelmämalto.” on kuvaava ja hauska vertaus.

     Tapahtumia ja tilannetta ei ole viety myöskään liian kauas länsimaisesta lukijasta. Vieraskielisiä sanoja ripotellaan tekstiin, mutta niiden merkitykset selitellään heti pilkun jäljessä. Lukijalle kerrotaan miten kaikki on, millaisia perinteitä kuuluu isoisän uskontoon, miksi hän viskaa osan aamiaisestaan pois. Kambili on samaistuttava luonteeltaan, vaikka perhetilanteessa ei olisi (kuten ei toivottavasti ole!) mitään yhteistä. Minäkin olin ujo lapsi ja jäin usein päähenkilön tavoin toivomaan kunpa olisin mennyt mukaan pelaamaan jalkapalloa, kunpa olisin uskaltanut sanoa niin tai näin. Kambilin kohdalla kyse ei ole tietenkään pelkästä ujoudesta, vaan isän hirmuvallan aiheuttamasta pelosta, joka kytee traumana varovaisuudessa ja änkytyksessä. Ja pelosta ja isän väkivallasta huolimatta mikään ei ole mustavalkoista; Kambili rakastaa isäänsä ja haluaa miellyttää häntä sydämensä pohjasta.

”Jumala pelastaa meidät”, minä sanoin, sillä tiesin hyvin että isä ilahtuisi sanoistani.

     ”Niin juuri”, isä sanoi päätään nyökytellen. Hän tarttui minua kädestä, ja minusta tuntui kuin suuni olisi ollut täynnä sulaa sokeria.

Teoksessa on hienoja teemoja: itsenäisyys, kriittisyys, uuden ja vanhan yhteenliittymisen mahdollisuus ja vaikeudet. Tematiikka liikkuu sujuvasti mikrotasolla Kambilin tarinassa ja toisaalta makrotasolla Nigerian yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Indigo