Guy Delisle: Pjongjang

 

Sarjakuvataiteilija Guy Delisle saa työtehtävän Pohjois-Koreasta, Pjongjangista. Delisle muuttaa ulkomaalaisille tarkoitettuun hotelliin, tekee animaatioita ja vierailee ”oppaansa” kanssa tarkkaan rajatuissa kohteissa. Delisle tutkii ympäristöään tarkkanäköisesti ja miettii mitä kaikkea maailman suljetuimman valtion sisällä oikeastaan tapahtuu.

Jälleen luin Guy Delisleä. Odotin ehkä syväluotaavampaa tutkimusta Pohjois-Korean salaisuuksiin, mutta ymmärtäähän sen toki, ettei paljoa paljastettavaa ole kun liikkumis- ja valokuvaamismahdollisuudet ovat rajalliset, eikä toisaalta paikallisia halua ajaa hankaluuksiin kyselemällä liikaa. Teos on yllättävän humoristinen ja nopealukuinen, mutta herättää kai lähinnä tekijässä itsessään muistoja ja suurempia tunteita.

Indigo

Paul Theroux: Tyynenmeren onnelliset saaret

Sama kuva on tullut mieleeni usein myöhemminkin matkustaessani etelämerellä; valtameri oli laaja kuin avaruus ja vene kuin avaruuslaiva joka syöksyi tähdestä toiseen, galaksista toiseen. Saaret olivat kuin yksinäisiä tähtiä valtavan tyhjässä pimeydessä ja me purjehdimme tähdestä toiseen lasisessa yössä.

Paul Theroux, matkakirjailijoiden klassikko, nappaa mukaansa kokoontaitettavan kajakin ja suuntaa matkansa kohti Oseanian saarigalaksin tähtivyötä. Matka alkaa Uudesta-Seelannista ja jatkuu sorrettujen aboriginaalien Australiaan. Kajakki työnnetään kunnolla vesille Trobriandsaarilla, ”rakkauden saarilla”, jossa Theroux ihmettelee saarelaisten vapaata siveyskäsitystä ja ärsyyntyy lähetystyöläiden tyylistä tuhota vanhaa kulttuuria tieltään (aina tikien sukuelimistä lähtien). Pohjoisista Salomonsaarista hän sanoo, etteivät ne ”ole onnellisten saaria”. Kaupunki johon hän saapuu on pieni, likainen ja sammunut. Salomonsaarilla Theroux seilaa Savosaarelle, jossa ihastuu sen koskemattomuuteen ja erikoisiin lintuihin, megapodeihin, jotka valtaavat rannat suunnattomilla munakentillään. Kaikkialla Tyynellä valtamerellä ihmisiä kiinnostaa kuulla Persianlahden sodasta, joka paraikaa teki alkujaan. Saarelaiset pelkäävät synkästi kolmatta maailmansotaa. Aikaisemman sodan japanilaiset hyökkäykset muistetaan erinomaisesti.

      Vanuatusaarilla Theroux syventyy pohtimaan kannibalismia. Uudet-Hebridit muistetaan juuri entisaikoina harjoitetusta kannibalismista parhaiten. Theroux tekee pienen huomion: ”Olin löytänyt varman todisteen ihmissyönnistä – se oli vanuatusaarelaisten ihastus possusäilykkeisiin”. Fidzisaarista Theroux puolestaan kirjoittaa: ”Melanesian Fidzisaaret ovat luku sinänsä. Ne ovat kuin maailma jonka luulit jo jättäneesi taaksesi – ne ovat täynnä kieroutunutta politiikkaa, rotuennakkoluuloja, taloudellisia koettelemuksia ja australialaisia turisteja jotka etsivät halpoja salaattivateja”. Fidzisaarilla inhotaan intialaisia. Samoalaisia Theroux kuvaa jykeviksi – Samoalla arvostettiin lihavuutta – ja pahaluontoisiksi. Yhdysvaltain Samoasta kerrotaan otsikolla ”Roskattu laguuni”, ja lopulta pääsiäissaaret kiihdyttävät kirjailijan hyökkäämään Thor Heyerdahlia vastaan, ja Havaiji pistää miettimään koko taaksejäänyttä matkaa.

Theroux ei aina matkakirjassaan ole muodollisen kaunopuheinen, vaan kuvailee välillä kansallisuuksia melko yksioikoisesti eikä järin imartelevasti. Mutta toisaalta niin on myös hyvä. Alkuperäisasukkaat tai vieraat kulttuuripiirit eivät ole pyhiä vain erilaisuutensa vuoksi: usein Theroux ärsyyntyy ilkikurisiin saarelaisiin lapsiin, eikä jätä kuvaamatta monien mieltymystä alkoholijuomiin. Ehkä mies on ottanut asiakseen valottaa Oseanian paratiisillisuuden toista puolta, sillä kirjasta käy hyvin ilmi että hän on lukenut yhden jos toisenkin Oseaniaa estotta ihailevan opuksen. Pidin myös siitä, miten Theroux kritisoi ranskalaisten ydinkokeiden, turismin vaikutusten ja muiden ”selvien vääryydentekojen” lisäksi esimerkiksi saarille tuotua koulutussysteemiä. Toisaalta teos ei ole aivan tätä päivää, joten matkustaessa alueelle tämä kirja kourassa voisi törmätä hyvinkin erityyppisiin ongelmiin ja kulttuureihin kuin Theroux itse. Ainakin ilmasto-ongelmat herättäisivät jyrkemmin uuden kirjoittajan kritiikin.

     Kirja sai minut innostumaan Oseanian eri kulttuuripiireistä ja luonnonhistoriasta (hyvän matkakirjan merkki). Theroux pitää Oseaniaa nimenomaan useina eri kulttuurien täplinä – osin yhteen sulautuneina ja joka paikasta vaikutteita imeneenä. Kirjassa on etu- ja takakannessa hyödyllisiä yksinkertaisia karttoja, mutta niistäkin huolimatta paikoissa oli vaikea välillä pysyä perillä.

Tyynenmeren onnelliset saaret vie lukijansa melomaan vihreänsinisille laguuneille kaukaisten, laiskojen, siveettömien, hengellisten ja villien saarten luontoon. Theroux tapaa alkuperäisasukkaita jotka rakastavat Ramboa ja välttelevät Moaita pimeänaikaan, polttavat kaiken ympäriltään tai tarjoavat häpeilemättä itseään vieraille miehille. Theroux pyrkii rehellisyyteen ja pohtii mikä tekee saarilla asuvista ihmisistä onnellisia.

Indigo

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Merkintöjä Burmasta on Guy Delislen omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, jossa hän valottaa vuoden verran vietettyä elämäänsä koti-isänä sotilashallinnollisessa Kaakkois-Aasian valtiossa Burmassa (nykyään Myanmar). Elämä vieraassa maassa täyttyy pienen pojan hoitamisesta, maan poliittisen tilanteen pohdinnasta ja arkisista sattumuksista aina theravadabuddhalaisten munkkien tapaamisesta erikoisten säilyketölkkien metsästykseen.

Aikaisemmin Delisleltä olen lukenut vastaavantyyppisen teoksen Merkintöjä Jerusalemista. Myös tämä teos on simppelillä tavalla tyylikkäästi piirretty, ja sisällöllisesti jopa Jerusalemin-teosta parempi. Delisle vaikuttaa jollakin tapaa kiinnostavalta ja miellyttävältä ihmiseltä poliittisten mielipiteidensä ja (minun tulkitsemanani) rennon elämänasenteensa vuoksi. Kirja ei sukella syvälle politikkaan, vaan keskittyy enemmän Delislen arkielämään, jota kulttuurierot piristävät ja hankaloittavat.

Indigo

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kevätinspiraatio on iskenyt minuunkin ja olen tehnyt vakaan päätöksen ryhtyä tutkimaan kirjaston sarjakuvahyllyjä tarkemmin! Olen kyllä sarjakuvien ystävä, mutta nyt kun mietin yrttejä istutellessani surkeaa lukutahtiani ja kuluttamani kirjallisuuden kirjoa, muistin etten ole tänne kirjoittanut yhdestäkään sarjakuvateoksesta. Aloitin aika turvallisella teoksella: matkustelu ja kulttuurien väliset konfliktit kiinnostavat missä muodossa hyvänsä.

Merkintöjä Jerusalemista kertoo Guy Delislen itsensä elämästä vieraassa kulttuuripiirissä. Guy Delisle perheineen muuttaa Jerusalemiin, ja kun Delislen puoliso pyörii töissä, mies hoitaa lapsia ja vapaa-ajallaan tekee luonnoslehtiö kainalossa tutkimusretkiä Jerusalemin uumeniin. Tutuksi tulevat esimerkiksi eri uskontokuntien lukemattomat pyhät ja erikoiset säännöstöt, sekä Israelin ja Palestiinan välinen kiistapolitiikka – ja toisaalta tavanomaisemmin mielenkiintoiset uudet tuttavuudet (kuten muuan sarjakuvia lukeva pappi), hauskat sattumat, aamuöiset herätykset minareeteista kaikuviin rukouskutsuihin ja niin edelleen.

Tämä iski minuun. Delislen kädenjälki on herkullisen simppeli (sopii pieniin ruutuihin), mutta kuitenkin huoliteltu. Enimmäkseen sarjakuva on väritetty seepiasävyillä, mutta toisinaan sopiviin paikkoihin on lisätty muutama pisara muuta väriä. Ihmiset on piirretty yksinkertaisilla vedoilla persoonallisiksi.

     Aiheet tarinoihin on valittu päiväkirjatyyliin kaikkialta ympäriltä, ja Delisle on miellyttävän tarkkasilmäinen kertoja. Erityisesti pidin tavasta, jolla Delisle arkisesti esitteli eri uskontokuntien (~juutalaiset, kristityt, muslimit) välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä, sekä konflikteja. Toisaalta kiehtoivat myös Delislen tutkimusretket: oli ihana uppoutua ajattelemaan itseä hiippailemassa lehtiö ja vesivärit kainalossa vanhojen kirkkojen pihamailla, kahviloissa tai muurinlaidalla…

Indigo

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Kun ensimmäisen kerran jouduin silmäkkäin meren kanssa, menin hämmästyksestä mykäksi. Kahden suuren kukkulan Huilquen ja Maulen välissä raivosi suuri meri. En ihmetellyt ainoastaan suunnattomia valkoharjaisia aaltoja jotka nousivat monta metriä päittemme yläpuolelle. Minä kuuntelin jättiläismäisen sydämen jyminää, maailmankaikkeuden sykähtelyä.

Tunnustan eläneeni on kuuluisan chileläisrunoilija Pablo Nerudan omaelämäkerta.

     Neruda on minun ensimmäinen ja tärkein mielirunoilijani, joka ammentaa runoihinsa aineksia luonnosta ja ihmisistä. Rakkausrunoja minä en ymmärrä (mitäpä tätä kiertelemään) – olen luultavasti liian kokematon ja ihmissuhteisiin liittyvistä tunnemyllerryksistä kiinnostumaton sille aiheelle (toistaiseksi?). Mutta Nerudan luontorunot ovat liki poikkeuksetta ihania, ylistäviä, kekseliäitä. Lukekaa vaikka tämän kirjan aloitus, jossa Neruda palaa pieneksi Chilen sademetsissä vaeltavaksi pojaksi ja kuvailee mitä näkee, kuulee ja tuntee metsässä… nannaa kaikille aisteille.

   

Neruda eli kyllä ihmeellisen elämän. Viidakossa lapsuutensa vaeltanut pikkupoika kehittyi taiturimaiseksi runonkertojaksi, muutti nuorena maaseudulta kaupunkiin opintojensa perässä, ja kasvoi nopeasti sekasortoisen maan kuuluisimmaksi, kansainvälisesti tunnustusta saaneeksi runoilijaksi. Neruda kertoo muistelmateoksessaan paljon ihmisistä joita on tavannut – minun makuuni hieman liikaakin. Muistelmateoksen kuuluisi minun mielestäni keskittyä itse oman elämänsä päähenkilöön, ja olisin mieluusti lukenut lisää siitä, miltä Nerudasta tuntui esimerkiksi menettää hänen rakas ystävänsä Garcia Lorca (kyllä, hän tunsi erinomaisesti tuon espanjalaisen runokuninkaan), miltä tuntui lähteä yksin sellaisiin maailman kolkkiin, joista hän tuskin oli paljoa kuullut (Kiinaan, Intiaan, Ranskaan…), miksi hän siirtyi kannattamaan Chilen kommunistisia liikkeitä tai miten hän koki kehittyneensä runoilijana kunkin kokemuksen jälkeen. Mutta käyhän se näinkin, sillä häntä ympäröivillä ihmisillä oli takuulla suuri vaikutus hänen tuotoksiinsa. Garcia Lorcan lisäksi kirjan sivuilta voi bongailla muidenkin aikansa kuuluisuuksien nimiä. Toisaalta joukkoon pääsee myös tuntemattomampia, mutta erittäin eriskummallisia henkilöitä, kuten muuan chileläiset metsän keskellä yhdessä asustavat siskokset, jotka ottavat Nerudan illallisvieraaksi, tai eräs sokkona lentävä kirjallisuudenharrastaja… Toiset tarinat tuntuvatkin venyttävän hiukan todellisuutta, mutta anteeksiantavaisempi lukija keksii kertomuksista olennaisen.

Tunnustan eläneeni ei ole varsinaisesti kepeä teos, mutta sopii mielestäni luettavaksi pieninä pätkinä esimerkiksi ennen nukkumaanmenoa. Tarinat ovat melko irrallisia, häivähdyksiä sieltä täältä herran elämästä. Suosittelen lämpimästi Nerudan runojen ystävälle, sekä toisaalta taiteilijan, diplomaatin, poliitikon ja haaveilijan (sillä tätä kaikkea Neruda oli) elämästä kiinnostuneille.

Indigo