Jeannette Walls: Lasilinna

"Minä pidän siitä silti", sanoin. Olin ihaillut Venusta jo aikaisemmin. Sen saattoi nähdä alkuillasta hohtelevan lähellä läntistä taivaanrantaa, ja jos nousi varhain, se näkyi vielä aamulla kun kaikki tähden olivat kaikonneet. 
     "No olkoon, kun kerran on joulu", isä sanoi. "Saat planeetan jos haluat."


Jeannette Wallsin omaelämäkerrallinen, kiinnostava ja herkkä sukellus lapsuuteen. Takakansitekstin lupaamasti vailla katkeruutta. Wallsin omalaatuisessa perheessä isä Rex Walls vetää koko joukkoa mukanaan ympäri aavikoita, likaisia hiilityöläiskyliä ja köyhiä kyliä, kertoo lapsilleen perättömiä lupauksia, juopottelee ja räyhää, wannabe-taiteilijaäiti harjoittaa hc-vapaan kasvatuksen jaloja oppeja ja lapset tekevät milloin mitäkin, keräävät kiviä, tappelevat, tekevät töitä ja lukevat.


Helvetin hyvä kirja. Minulla on kuitenkin yllättävän vähän sanottavaa tästä. Ei sillä etteikö ajatuksia olisi herättänyt - ovat vain liian henkilökohtaisia, veisi poskettomasti aikaa ja tekstiä avata niitä jne. Mutta (spoiler) lapset menestyvät keskimäärin todella hyvin tavallisilla yhteiskunnallisilla menestyksen mittareilla tarkasteltuna, mikä on aika kiinnostavaa vaikean taustan huomioon ottaen. Ehkä ratkaisevaa onkin se, että vaikka lasten kasvuympäristö oli todella vaatimaton, vanhemmat "omalaatuisuudestaan" huolimatta kannustivat lapsiaan opiskeluun, ei ehkä perinteiseen akateemiseen tyyliin mutta uuden oppimiseen, keskustelemiseen ja lukemiseen kuitenkin. Molemmilla vanhemmilla oli itsellään kuitenkin keski- tai yläluokkainen tausta, niin se ajatusmaailma ja pyrkimys vain periytyvät vaikkei materiaa olisi.

Edward Abbey: Kesä autiomaassa

Kristallinen vesi virtaa kiiltelevinä S-kirjaimina minua kohti, kaartuu äänettömästi yli hohtavien pikkukivien, nahanväristen hieman suurempien kivien ja syvänpunaisten hiekkasärkkien joissa välkkyy kiille- ja pyriittikiteitä – katinkultaa. Kanjoni polveilee yhtä kiemuraisena kuin siinä virtaava jokikin, ja jokainen mutka tuo näkyviin dramaattisen ja odottamattoman näkymän: kaksisataa – tai neljäsataa? – metriä korkeat, seinävaattein koristellut kalliot, hopeisia ajopuunkappaleita lohkareiden väliin kiilautuneina, arvoituksellisia ja kutsuvia sivukanjoneita, joissa voin nähdä elävää ruohoa, ruokoja, tamariskeja ja joskus herkullisen ja taianomaisen vihreänä kasvavan virginianpoppelin, jonka kymmenentuhatta hienomuotoista lehteä helisevät ilmavirrassa kuin paljetit. - - Onko tämä lopultakin locus Dei? Täällä olisi kyllin katedraaleja ja temppeleitä ja alttareita koko hindujumalistolle.

Hieno aloitus blogipaluulle. Edward Abbey sai minussa aikaan liekehtivän erämaakaipuun, tänään aamuhämärässä luin kirjan loppuun ja koko viimeiset kolme päivää olen haistanut nenässäni katajanoksilla sytytetyn nuotion ja kuvitellut villiä punaista aavikkomaisemaa, muinaisen joen hiekkakiveen uurtamien kanjonien labyrinttejä, geologisia painovoimaa uhmaavia kiviportteja, joille vaellan käärme vyötäisilleni aamiaisen (pekonia ja paistettuja munia) jälkeen.

Abbey kertoo kesästään Utahin Moabin autiomaassa. Hän työskentelee siellä kansallispuiston vartijana, tyhjentää roskakoreja ja opastaa turisteja, mutta lähinnä kiipeilee okaisissa pusikoissa, kuuntelee lintuja, jäljittää eläimiä ja pohdiskelee paikkaansa elämän virrassa ravintoketjun linkkinä, pohdiskelee modernin ihmisen elämänarvoja ja välillä ojentaa asiaankuuluvasti niitä suuria ajattelijoita, jotka haluavat tehdä erämaasta ihmisille turvallisia, helppoja viihdekeskuksia.

     Pari päivää sitten kävin taas metsässä itse (asun kaupungissa, joten minun täytyy oikeasti kävellä aikani päästäkseni metsään, mikä on tietystä perspektiivistä aika absurdia). Kiipesin mutkikkaita petäjiä kasvavalle punaiselle ja harmaiden rupijäkäläkiekkojen peittämälle kalliolle, makasin pitkän vartin siinä kädet pään alla, tallustin lumien sulavesistä tulvivaan pöpelikköön (kastelin kenkäni, jouduin vääntämään sukkani kuiviksi) ja kiipesin etsimään petolinnun lounaan jäänteitä valtavan kaatuneen kuusen juurakon laelta. Bongailin lintuja, harrastan nykyään sellaistakin tyhjäntoimitusta. Toinen suosittu tapa metsäretkeilyyn on juosta teknisiin vaatteisiin kietoutuneena räikeänvärisenä hikipantoihin, sykemittareihin, älykelloihin ja musiikinkuuntelulaitteistoon kuorruttautuneena läpi metsäntapaiseen väsäillyn kuntopolun. Vakoilin näitä ihmisiä erään joskus kauan sitten hienosti haljenneen siirtolohkareen laelta. Samastun Abbeyhin. Vaikken koskaan olekaan ajanut karjalaumaa lehmipaimenena halki aavikon, vuorille, tai asunut puolta vuotta asuntovaunussa autiomaassa.

Paras luku oli ”Alas jokea”. Siinä Abbey ystävänsä kanssa meloo pienillä kumijollilla alas (nyt jo pilalle padotun) kanjonin pohjalla virtaavaa jokea. Abbey juopuu erämaan tarjoamasta seikkailusta, vapaudesta ja siitä houkuttavasta mahdollisuudesta paeta sivilisaatiota (tai kulttuuria) ja jäädä sille tielle, ikuiseen virtaan paistamaan monneja ja lukemaan intiaanien kiviin kauan sitten kirjoittamia unikuvia.

     Koko kirja oli täynnä hyviä lainauksia ja erityisesti verrattomia kuvauksia elämästä yksin aavikolla, niin tai elämästä tai aavikkoudesta ylipäätään. Abbey puhuu luonnon alkuperäisen tilan säilyttämisen puolesta, mutta ei sillä aika vastenmielisellä naiivilla ja kaikkeen humanismiin (joka istuu monesti oikeasti aika huonosti ympäristöajatteluun) ja muuhun rönsyilevällä tavalla kuin nykyiset ympäristöliikkeet. Abbey on vanha järkevä jäärä, antaa tilaa sivilisaatiollekin mutta vaatii rinnalle alkuperäistä erämaata, ”pakopaikan instituutioilta, Valtaapitäviltä ja turvallisuussäännöiltä”.

Indigo

Augusten Burroughs: Kuivilla

Tunnen valtimon tykyttävän pääni vasemmalla puolella kuin olisi valtimonpullistuma tuloillaan. Urbaani maksani on jo ehtinyt polttaa saamani vieroituslääkkeen. Maksani ei aikaile. Se on maksojen maailmassa newyorkilainen taksikuski. Ajattelen, ettei tämän pahempaa voi enää tulla.

     Mutta tietenkin tulee.

Kuivilla on jatkoa Augusten Burroughsin omaelämäkerralliselle romaanille Juoksee saksien kanssa. Burroughs on muuttanut omilleen New Yorkiin, työskentelee mainosalalla ja viettää kaiket illat (ja toisinaan päivätkin, pahimmillaan jopa työajalla) baareissa juopotellen. Burroughs on alallaan menestynyt, joten mainostoimisto ei heti sano häntä irti vaan tarjoaa vaihtoehtona vieroitushoitoa. Burroughs tarttuu tilanteeseen vastahakoisesti, kamppailee kuukauden vieroituksessa ja onnistuu riipimään itsensä kuiville.

     Vai onnistuuko? Burroughs jatkaa raittiustaistelua vierailemalla AA-kerhoissa ja psykologin vastaanotolla. Erään kerran muuan komea muukalainen sattuu samaan ryhmäterapiaan…

Ihastuin Burroughsin ensimmäiseen elämäkertaan, ja kun kirjastossa sattumalta katseeni osui tuttuun nimeen, nappasin jatko-osan mukaani. Enkä varsinaisesti pettynyt, vaikkei jatko aivan yltänytkään esikoisen tasolle; ehkä kirjojen välillä on tarpeeksi aikaa enkä ehtinyt nostaa odotuksiani. Toisaalta Kuivilla oli omalla tavallaan mahtava: erityisesti sen alkupuoli on tuttuun mukaansatempaavaan tapaan kirjoitettu ja ihmiskuvaukset hupaisia.

     Toisaalta teos on pohjimmiltaan kuitenkin raaka ja surullinen tarina, johon punoutuu ystävyyden, rakkauden ja menetyksen tunteita. Riippuvuuksissa on tavallaan kyse elämänhallinnan tunteesta ja sen menettämisestä, ja jotenkin Burroughsin taustan tuntien voi käsittää, että hänen lapsuudessaan elämänhallinnan narut eivät ainakaan ollut hänen itsensä hyppysissä.

Indigo

Marjane Satrapi: Persepolis

Persepolis kertoo Marjane Satrapin omasta lapsuudesta ja nuoruudesta 70- ja 80-luvun Iranissa. Tuohon aikaan Iranissa on – kuten nykyäänkin – poliittisesti epävakaata. 70-luvun lopussa alkaa islamilainen vallankumous, joka johtaa teokratiaan ja mullistaa Satrapin elämän monilla tavoin. Naisten tulee yhtäkkiä käyttää huntuja ulkona, vanhemmat lähtevät ulos vaarallisiin mielenosoituksiin (joihin Satrapin tekee itsekin mieli päästä mukaan). Ennen vallankumousta maata ovat hallinneet itsevaltiaat šaahit (joiden valtaanpääsyn taustalla häälyi länsimaiden öljykauppa) – ja Satrapi oppii vanhemmiltaan, ettei Jumala valitse kuninkaita.

     Maan poliittisen tilanteen vuoksi Satrapi saa lapsena lukea Fiden Castrosta, Palestiinan lapsista ja dialektisesta materialismista. Toisaalta hän kuulee tarinoita myös omasta suvustaan – papasta (joka oli prinssi!) ja vesikidutuksesta, poliittisista vangeista… Elämään kuuluu kurjuuden lisäksi tietenkin ihan tavallisiakin juttuja: lapsena Satrapi haluaa olla seuraava profeetta, mutta nuorena kiinnostavampaa punk on kuumaa kamaa.

Persepolis on upea sarjakuvateos: matka Iranin islamilaiseen vallankumoukseen ja erään tytön lapsuudenkokemuksiin. Piirrostyyli on kaunis, selkeän mustavalkoinen. Dramatiikka luodaan tarpeen tullen vahvoilla viivoilla, ilmeille ja pitkillä varjoilla. Kirjassa parhaita piirteitä ovat Satrapin rehellisyys, huumori (sillä sitäkin on!) ja monipuolisuus. Onneksi tästä on toinenkin osa!

Indigo

Alison Bechdel: Äideistä parhain – koominen draama

Perisynnin ajatus oli mietityttänyt minua jo lapsena uskonnontunneilla. Kuinka viatonta, virheetöntä vastasyntynyttä voitiin syyttää synnistä?

    Mutta ehkä se on vain toinen nimi käsittelemättömille tunteille, joita me imemme vanhemmiltamme, aivan niin kuin nikotiininjäänteet.

Toisessa omaelämäkerrallisessa sarjakuvateoksessaan – myös edellistä olen käsitellyt tässä blogissa – Alison Bechdel uppoutuu tuttuun kirjallisuustieteitä ja taidetta tihkuvaan tyyliinsä tulkitsemaan sekä omaa elämäänsä, että omaa äitisuhdettaan. Tässä kirjassa Bechdel tuntuu menevän vieläkin pidemmälle kuin isäsuhdetta käsittelevässä Hautuukodissa; hän uppoutuu pohtimaan identiteettiään vanhakantaisen puolitieteellisen psykologian oppien kautta, viljellen analyysiinsa omia uniaan, Freudia ja oikean käsiteviidakon. Psykologian historiallisina kuriositeetteina kiinnostavia, mutta tieteellisesti melko arvottomia malleja; tämän lukeminen muistuttaa miten valtavasti ja nopeasti psykologia tieteenalana on kehittynyt. Toisaalta Bechdelillä tuntuu olevan taipumusta tietynlaiseen ”taiteelliseen nerouteen/hulluuteen”, joten siksikin Freudin opit ovat saattaneet tuntua vetoavilta.

     Piirrostyyli on herkkä ja yhtä kaunis kuin edellisessä kirjassa. Kokonaisuus jäi kuitenkin epäselväksi ja kaikesta pyörittelystä sanahelinästä huolimatta minulle jäi hyvin hatara käsitys siitä millainen Bechdelin äitisuhde lopulta oli. Tarinana hämmentävä, vaikka Bechdel tuntuukin (ehkä kirjallisuusopintojensa vuoksi) rakastavan tiettyä tarkoituksellisuutta, fatalismia. Elämää ei kuitenkaan ole kukaan käsikirjoittanut (toteaa tämä ateisti), joten taitaa olla turha etsiä piilotettua symboliikkaa unista tai täydellistä johdonmukaista psykologista kaavaa lapsuudesta.

Indigo

Alison Bechdel: Hautuukoti – tragikoominen perheeni

Auringonlaskuun liittyi hieman ilotulituksenomaista loistoa, joka johtui kymmenen mailin päässä sijaitsevasta paperitehtaasta karkailevista hiukkasista. Yhtä sairasta oli sekin, että vesi purossa, joka laski alas vuorilta ja virtasi kaupunkimme läpi, oli kristallinkirkasta nimenomaan koska se oli saastunutta. Jätevedet olivat tehneet vedestä niin hapokasta, ettei siinä elänyt enää mikään.

     Kahlatessani siinä kalattomassa purossa lohenpunaista taivasta ihaillen opin jotain oleellista ironian olemuksesta. Kuten Wallace Stevens sanoi äidin lempirunossa: ”kuolema on kauneuden äiti”.

Alison Bechdel kirjoittaa Hautuukodissa kahden ihmisen elämäkerran: isänsä ja omansa. Heillä on paljon yhteistä sekä keskenään, että eri kirjailijoiden ja kirjallisuuden klassikoiden fiktiivisten hahmojen kanssa. Heillä molemmilla on taiteellisia ja kaunokirjallisia intohimoja. Molemmilla on taipumus kehittää obsessioita. Molemmat ovat yksinäisiä. Molemmat ovat homoseksuaaleja.

     Bechdel käy sarjakuvateoksessaan kauniiden, sinisävyisten kuvien ja huolitellun tekstin kanssa tarkkaa itsetutkiskelua, ja heijastaa perheensä elämänvaiheita kirjallisuuden tarjoamiin verrokkeihin.

Hautuukoti on mielenkiintoinen teos. Luin sen yhdeltä istumalta, mutten edes kovin nopeasti, koska pysähdyin tutkimaan kuvia ja pyrin käymään kirjan läpi huolellisesti.

     Minua mietitytti Bechdelin itsetutkiskelun rehellisyys. Oli kiinnostavaa lukea hänen ajatuksiaan omista vanhoista päiväkirjoistaan, koska luin juuri joitakin viikkoja sitten omiani läpi ja kirjoitin pohdintojani tuoreempaan päiväkirjaani. Minua välillä ärsytti oma murrosikäisen infantiili tyylini, ehkä Becheliäkin omansa. Mutta Bechel ei kokenut olevansa rehellinen aikaisemmissa päiväkirjoissaan; miten rehellisenä hän omaelämäkertaansa pitää nyt? Voisiko hän esimerkiksi liioitella jotakin saadakseen elämäntarinastaan jotenkin ”juonellisemman” tai ”symbolisemman”? Miettiikö hän enemmän miten kertoisi tarinansa mahdollisimman rehellisesti, vaiko millaisen kuvan hän haluaa lukijalle itsestään ja elämästään antaa? Pyörittelen aina mielessäni näitä kysymyksiä kun luen elämäkertoja, ehkä siksi että joskus toisen ihmisen voimakas identiteetti voi antaa hänestä ”epäaidon” kuvan.

     Olen huomaavinani kirjallisuusopintojen ja boheemin elämäntyylin vaikutukset Bechelin sarjakuvaromaanissa. Tietenkin hän tiputtelee ahkerasti kirjailijoita Wildestä Proustiin ja Joyceen. Mutta toisaalta hänellä on herkkä taipumus etsiä merkityksiä omasta elämästään kuin se olisi kirjallisuuskurssin tenttiopus. Kaikki liittyy yhteen, kaikessa on symboliikkaa. Käärme on fallos (tai ei sittenkään ihan!) ja isä säikähtäessään sitä jää rekan alle (tai tekee itsemurhan). Kaskaat liittyvät kuukautisiin, Kaislikossa suhisee Bechelin kotiseutuun. Elämä on symbolinen ja tulkittavissa kuin Ulysses.

Mutta on Hautuukoti hyvä, jopa erinomainen sarjakuvateos. Kirjallisuuden ystävät nauttinevat runsaista kirjallisista viittauksista. Piirtojälki on siisti, panin merkille miten kaikilla hahmoilla välähtelee kasvoillaan minun mielestäni tietyllä tapaa ”välinpitämätön” ilme. Pääpainoina Bechdelin tarinassa ovat isäsuhde, isän persoona, menneisyys, kaappihomous ja kuolema, oma lesbous ja kirjallisuuden merkitys.

Indigo

David B.: Epileptikko

Epileptikko on ranskalaisen sarjakuvataiteilija David B.:n (oikealta nimeltään Pierre-Francois Beauchardin) omaelämäkerrallinen sarjakuvaeepos, jossa näkökulma painottuu vahvasti epilepsiaa sairastavaan veljeen. Kuusiosainen teos on koottu tässä yksien kansien väliin.

     David, veli Jean-Christophe ja sisar Florence leikkivät Orléansin kaduilla jengejä ja pojat ihailevat yhdessä lapseninnolla sotia ja aseita. Eniten Davidia kiinnostaa mongolivaltakunnan sotahistoria. Veli sairastuu epilepsiaan, joka huononee nopeasti. Kohtauksia tulee jopa kolme päivän sisällä. Vanhemmat vievät Jean-Christophen lääkäriin, mutta lääkärien ylimielinen vastaanotto ja epävarmat hoitotoimet herättävät epäilyksen. Lääketieteen jälkeen siirrytään uskomushoitojen pariin: kokeiltavaksi tulevat kaikki makrobioottisesta ruokavaliosta homeopatiaan, spiritismiin ja alkemiaan.

     Koko perhe kärsii Jean-Christophen salaperäisen tuntuisesta taudista, joka syö niin veljeltä, vanhemmilta kuin sisaruksiltakin voimia selviytyä.

Luin koko kuusiosaisen teoksen samana päivänä, liki yhdeltä istumalta (syödä oli pakko välissä). Beauchardilla on lumoava, graafinen piirtotyyli ja vangitseva kerrontatapa. Itsestään kertoessaan hän keskittyy kertomaan kehittymisestään taiteilijana, sekä tietenkin reagointia veljen kehittyvään sairauteen. Taide onkin Beauchardin kenties tärkein defenssi, selviytymiskeino vaikeaa perhetilannetta vastaan.

     Veljen epilepsia on vaikea. Beauchard muistaa muiden ihmisten kauhistelun, tuijotukset ja osoittelun. Epilepsian lisäksi veljellä tuntuu olevan muitakin elämänhallinnallisia vaikeuksia, ehkä masennusta. Lapsena veljen ihanneminä on vahva johtajatyyppi, Hitler. Antisemitismiä tai rotuoppia hän ei edes ymmärrä; tärkeää on voima ja valta, jotka sairaus tuntuvat vieneen veljeltä itseltään pois. Vanhemmat purkavat omaa kyvyttömyydentunnettaan mielettömiin uskomushoitoihin, ja esimerkiksi kesät makrobiootikkojen kommuunissa luovat vähintään mielenkiintoisen kasvuympäristön lapsille. Sisaresta ei kerrota paljoa, mutta veljen sairaus vaikuttaa häneenkin voimakkaasti. David itse pakenee mielikuvitusmaailmoihinsa, ja purkaa pahaa oloaan sotapiirustuksillaan. Kirjailijasta välittyy kuva kiinnostavasta, haavoittuneesta ja yksinäisestä ihmisestä.

Veljen sairautta ja koko persoonaa ei käsitellä kovin hellävaroin. Tekisi mieli tietää onko kaikkeen teoksessa paljastettuun kysytty asianomaisilta lupia (ainakin jossakin määrin ilmeisesti on, koska välillä on piirretty joitakin pätkiä ”nykyisyydestä”, jossa perheen äiti kommentoi jotakin teoksen aikaisempiin osiin liittyvää). Sairautta ja veljen tilaa käsitellään monin eri tavoin. Toisaalta epilepsiassa tuntuu olevan jotakin nuorta taiteilijaa villitsevää, salaperäistä. Onko veli kohtauksen aikana jopa jossakin muussa maailmassa? Beauchard, kenties poikkeuksellisten kasvuolosuhteiden (tarkoitan uskomushoitajia) vuoksi, on kiinnostunut niin sanotusta ”rajatiedosta”, eikä välillä pelkää lipsua kerronnassaan mystiikan puolelle. Historiallisesti epileptikkoihin on muutenkin liitetty jotakin henkimaailman asioita ja vieläkin epilepsia voidaan nähdä mystisenä, koska sairauden syitä ei ole tarkasti kyetty selvittämään. Toisaalta epileptikolla on keskimääräistä tavallisemmin myös jokin muu kehityshäiriö, esimerkiksi autismin kirjosta. Ehkäpä Jean-Christopellakin oli?

     Kannattaa toki olla leimaamatta ketään tämän kirjan tai muunkaan tiedon tai kokemuksen perusteella. Epilepsia on valtavan laaja-alainen sairaus, ja tämä teos esittää vain yhden näkemyksen yhden epileptikon sairaudesta.

    

Mutta välillä Beauchard tuntuu jopa syyllistävän sairasta veljeään laiskaksi, kun tämä ei taistele sairauttaan vastaan tai käyttää sitä tekosyynä tekemisilleen. Minun, ja varmaan kenen hyvänsä, jopa veljen itsensä, on mahdotonta sanoa miten paljon aihetta syyllistämiseen olisi. Mutta itse ahkerana keittiöpsykologina sanoisin kirjan loppupuolen juttujen perusteella, että veljen rankat kokemukset aiheuttivat masennuksen puhkeamisen. Toisaalta epilepsia ei taida olla sairaus, jota vastaan niin vaan taistellaan. (Makrobioottisen ruokavalion lyhytaikaisen tehoamisen laittaisin placebon piikkiin).

     Ehkä kirjailija itse on jopa vähän katkera veljen aina osakseen saamasta huomiosta. Lapsena se ehkä purkautui veljen härnäämisellä, myöhemmin syyllistämisenä. Mutta enemmän teoksessa painottuu Beauchardin kaipuu ja huoli isoveljeä kohtaan.

Summa summarum. Epileptikko on valtavan hieno omaelämäkerrallinen teos. Sen vahvuuksia ovat kertojan rehellisyys, yksinkertaisella tavalla kaunis, vähän surrealistinen kuvitus ja David Beauchardin tarkka itsetutkiskelu.

Indigo

Waris Dirie, Cathleen Miller: Aavikon kukka

Nuo illat ovat rakkaimpia muistojani Somaliasta. Meitä istui nuotiolla äiti ja isä, siskot ja veljet, olimme kaikki kylläisiä ja meillä oli hauskaa. Pyrimme aina olemaan iloisia ja myönteisiä. Kukaan ei valittanut eikä ruikuttanut eikä kukaan sanonut: ”Hei, kuulkaa, jutellaanpa kuolemasta.” Elämä oli ankaraa. Kaikki voimat tarvittiin selviytymiseen, ja synkkyys olisi kuluttanut elinvoimaa.

Waris Dirie elää lapsuutensa Somalian aavikolla nomadina lähellä luontoa, kamelien kaitsijana, sisarusparven keskimmäisenä. Viisivuotiaana hänet ympärileikataan, kuten somalialaisen perinteen mukaan tytöille tehdään. Hänen sukuelimensä silvotaan keskellä erämaata täysin ilman puudutusaineita risan partaterän avulla. Eräänä päivänä Dirien isä kertoo naittavansa hänet vanhalle miehelle. Dirie on vielä nuori – tarkkaa ikää hän ei tiedä sillä Somalian paimentolaiset eivät syntymäpäiviä laske – eikä halua koko ikäänsä passata vanhaa miestä, joten hän päättää karata. Kerrottuaan aikeistaan äidilleen ja saatuaan samalla tämän suostumuksen suunnitelmiinsa, Dirie säntää pian salavaivihkaa tiehensä. Raskas pakomatka päätyy lopulta aina Isoon-Britanniaan, Lontooseen saakka. Waris Dirielle avautuu uusi maailma, jossa hän ryhtyy kummallisten sattumien seurauksena ensin huippumalliksi ja lopulta mallinuran tuoman suosion myötä YK:n erityislähettilääksi.

Waris Dirie ei ollut minulle oikeastaan entuudestaan tuttu – en seuraa mallimaailman tapahtumia. Törmättyäni naisen tarinaan minä kuitenkin kiinnostuin.

     Aavikon kukka on mielenkiintoinen, nopeatempoinen teos. Dirien elämäntarinassa painopisteitä ovat lapsuus (mikä olikin minusta hänen tarinansa kiinnostavinta antia) ja ympärileikkaus, sekä pako Lontooseen ja uuden maan tavoille opettelu. Tekstin tyyli on simppeli ja mielestäni näin räikeän kertomuksen saisi paisuttaa mielihyvin ainakin parisensataa sivua pidemmäksi, mutta Dirie on omalaatuinen, jollakin tapaa rempseä ja niin ihastuttava, että luin koko kirjan kuitenkin nopeasti ja tyytyväisenä.

Indigo

Liang Heng ja Judith Shapiro: Kiinalainen nuoruus

Minä tiesin, että minua onnisti, kun sain lähteä ulkomaille hankkimaan kokemusta ja tietoja. Hyvin monet muut minun sukupolveni nuoret janosivat intohimoisesti totuutta, mutta heillä ei ollut mitään mahdollisuutta analysoida muuta kuin omaa hyvin rajoitettua maatilkkuaan. Tulin kuitenkin ajatelleeksi, että hävityksen koettuaan minun sukupolveni oli todellakin oppinut yhden tärkeän asian – vaaran, joka piili sokeassa kuuliaisuudessa. Me olemme saaneet takaisin kyvyn katsella maailmaa kriittisesti, kun isäni sukupolvella ei enää ole voimia siihen.

Kiinalainen nuoruus on Liang Hengin (sukunimi on Liang, se kirjoitetaan kiinalaisittain ensin) omaelämäkerta, joka kuvaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kulttuurivallankumouksen sekoittamassa Kiinassa. Puhemies Mao pitää kansaa otteessaan tiiviillä propagandalla ja indoktrinaatiolla, ja Liang Heng itsekin uskoo puolueenjohtajaa sokeasti. Kirja kuvailee miten Liang Heng muiden kiinalaisten tavoin on kykenemätön näkemään ja myöntämään edes itselleen Maon tekemiä valtavia yhteiskunnallisia virheitä.

     Kun Liang Hengin äiti kritisoi kohtalokkaasti ns. sadan kukan kampanjan velvoittamana ylempiään, saavat sekä äiti että koko Liangin perhe vastavallankumouksellisen maineen – maineen joka tulee seuraamaan Liang Hengiä pitkään ja estämään tärkeän, jo nuorena aloitettavan poliittisten portaiden kiipeämisen. Hänen vanhempansa eroavat tapahtuman myötä ja Liang Heng jää sisarineen yksinomaan isänsä kasvatettaviksi. Isä on lapsille kuitenkin hyvä ja rakastava vanhempi.

     Kirja kertoo Liangin perheen vaikeuksista päästä poliittisesti suotuisaan valoon, sekä maalaa kuvauksen myös maaseudulla toistuvista vaikeuksista ja ihmisten sokeasta ihailusta puhemies Maoa kohtaan, kulttuurivallankumouksen kaksinaismoralismista ja valtavasta kansallisesta tragediasta.

Kiinalaisen nuoruuden kerronta keskittyy enemmän yhteiskunnallisiin yksityiskohtiin, tapahtumiin ja niiden seurauksiin, ja vähemmän päähenkilön henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja ajatuksiin kuin aikaisemmin lukemani Liljateatteri. Välillä tyyli jättääkin vähän kylmäksi; yleensä luen kaunokirjallisuutta nimenomaan elääkseni hetken tarinoiden henkilöiden elämää. Jos kaipaisin historiallisen aikakauden tunnontarkkaa erittelyä, lukisin tietokirjallisuutta (…jota olen lukenutkin nimenomaan Kiinan sekä varhaisesta että myöhäisemmästä historiasta). Lukijalle kuin lukijalle kuitenkin käy selväksi Liang Hengin koettelemuksien raskaus, syvä rakkaus isäänsä kohtaan ja mielikuva voittamattomasta puheenjohtaja Maosta.

     Tällaisesta aiheesta kirjoitettu romaani herättää kuitenkin ajatuksia, oli kirjoitustapa kuinka pinnallinen hyvänsä (enkä tarkoita sanoa että tämä olisi ollut toivoton tapaus, tuntuma päähenkilöön jäi vain löyhänlaiseksi). Minusta on erittäin mielenkiintoista miten voimakkaan otteen yksi ihminen voi kokonaisesta kansakunnasta ottaa. No, tietenkin kyseessä on vain näennäisesti yhden miehen ”saavutus” – kaikkien diktaattorienkin tukena on valtava määrä korruptoituneita sotilaita ja vastaavaa johtokoneistoa. Toisaalta tuskinpa moni tällainen diktaattorin toimintaa tukeva ratas ymmärsi kaikkea sitä sekasortoa mitä ympärillä häälyi (vaikken viattomiksikaan väitä). Sekasorto taitaakin ylipäätänsä olla avainsana paitsi diktaattorien nousemisen edellytykselle, myös heidän toiminnalleen. Voin tuskin kuvitella miten henkisesti kuluttavaa on elää yhteiskunnassa, jossa ei voi olla varma asemastaan, huomisesta, edes siitä saako ruokaa hankituksi pöytään… Tällaiselle kansalaisten epätoivolle tueksi tarjoutuukin aina propaganda: helpot viitat osoittamaan kuka on vihollinen (tässä ns. intellektuellit ja vastavallankumoukselliset, kapitalistit sekä Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden kariuduttua myös neuvostomieliset) ja kuka ystävä (puolue, työläiset ja ennen kaikkea Mao).

     Alaotsikko ”puheenjohtaja Maon kiltistä pikkupojasta amerikkalaiseksi opiskelijaksi” on sikäli harhaanjohtava, että tämä kirja keskittyy lähinnä siihen puheenjohtaja Maon kilttiin pikkupoikaan, ei amerikkalaiseen opiskelijaan. Kiinan Maon jälkeiseen tulevaisuuteen sutaistaan lopuksi vain ohimennen, valopilkkuna tunnelin päässä. Nyt lukija voikin tuumia että paljon hyvää on tapahtunut: Kiina on esimerkiksi päässyt kiinni kapitalistiseen talousmalliin (toiset väittävät sosialistiseksi, mutta eihän se juuri missään näy) Maoa seuraavan uudistusmielisen johtajan Deng Xiaopingin avulla.

     Silti on monta taistelua vielä edessäpäin: ihmisoikeusrikkomusten selvitys ja päättäminen, sananvapauden kohentaminen sekä ympäristönsuojelullisten toimenpiteiden pikainen aloittaminen muutaman mainitakseni.

Indigo

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Kun ensimmäisen kerran jouduin silmäkkäin meren kanssa, menin hämmästyksestä mykäksi. Kahden suuren kukkulan Huilquen ja Maulen välissä raivosi suuri meri. En ihmetellyt ainoastaan suunnattomia valkoharjaisia aaltoja jotka nousivat monta metriä päittemme yläpuolelle. Minä kuuntelin jättiläismäisen sydämen jyminää, maailmankaikkeuden sykähtelyä.

Tunnustan eläneeni on kuuluisan chileläisrunoilija Pablo Nerudan omaelämäkerta.

     Neruda on minun ensimmäinen ja tärkein mielirunoilijani, joka ammentaa runoihinsa aineksia luonnosta ja ihmisistä. Rakkausrunoja minä en ymmärrä (mitäpä tätä kiertelemään) – olen luultavasti liian kokematon ja ihmissuhteisiin liittyvistä tunnemyllerryksistä kiinnostumaton sille aiheelle (toistaiseksi?). Mutta Nerudan luontorunot ovat liki poikkeuksetta ihania, ylistäviä, kekseliäitä. Lukekaa vaikka tämän kirjan aloitus, jossa Neruda palaa pieneksi Chilen sademetsissä vaeltavaksi pojaksi ja kuvailee mitä näkee, kuulee ja tuntee metsässä… nannaa kaikille aisteille.

   

Neruda eli kyllä ihmeellisen elämän. Viidakossa lapsuutensa vaeltanut pikkupoika kehittyi taiturimaiseksi runonkertojaksi, muutti nuorena maaseudulta kaupunkiin opintojensa perässä, ja kasvoi nopeasti sekasortoisen maan kuuluisimmaksi, kansainvälisesti tunnustusta saaneeksi runoilijaksi. Neruda kertoo muistelmateoksessaan paljon ihmisistä joita on tavannut – minun makuuni hieman liikaakin. Muistelmateoksen kuuluisi minun mielestäni keskittyä itse oman elämänsä päähenkilöön, ja olisin mieluusti lukenut lisää siitä, miltä Nerudasta tuntui esimerkiksi menettää hänen rakas ystävänsä Garcia Lorca (kyllä, hän tunsi erinomaisesti tuon espanjalaisen runokuninkaan), miltä tuntui lähteä yksin sellaisiin maailman kolkkiin, joista hän tuskin oli paljoa kuullut (Kiinaan, Intiaan, Ranskaan…), miksi hän siirtyi kannattamaan Chilen kommunistisia liikkeitä tai miten hän koki kehittyneensä runoilijana kunkin kokemuksen jälkeen. Mutta käyhän se näinkin, sillä häntä ympäröivillä ihmisillä oli takuulla suuri vaikutus hänen tuotoksiinsa. Garcia Lorcan lisäksi kirjan sivuilta voi bongailla muidenkin aikansa kuuluisuuksien nimiä. Toisaalta joukkoon pääsee myös tuntemattomampia, mutta erittäin eriskummallisia henkilöitä, kuten muuan chileläiset metsän keskellä yhdessä asustavat siskokset, jotka ottavat Nerudan illallisvieraaksi, tai eräs sokkona lentävä kirjallisuudenharrastaja… Toiset tarinat tuntuvatkin venyttävän hiukan todellisuutta, mutta anteeksiantavaisempi lukija keksii kertomuksista olennaisen.

Tunnustan eläneeni ei ole varsinaisesti kepeä teos, mutta sopii mielestäni luettavaksi pieninä pätkinä esimerkiksi ennen nukkumaanmenoa. Tarinat ovat melko irrallisia, häivähdyksiä sieltä täältä herran elämästä. Suosittelen lämpimästi Nerudan runojen ystävälle, sekä toisaalta taiteilijan, diplomaatin, poliitikon ja haaveilijan (sillä tätä kaikkea Neruda oli) elämästä kiinnostuneille.

Indigo

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa

Me olimme nuoria ja pitkästyneitä. Ja vanha sähköshokkiterapiakone oli portaiden alla olevassa laatikossa imurin vieressä.

Juoksee saksien kanssa on Augusten Burroughsin muistelmateos hänen lapsuudestaan aina varhaisnuoruuden vuosiin saakka. Burroughsin äiti on vakavasti psyykkisesti sairas ja Burroughs joutuu elämään hänen mielenterveytensä ailahtelujen mukaisesti. Burroughs tutustuu pian äitinsä sekopäiseen psykiatriin, tohtori Finchiin, ja pakkomielteisesti puhtautta ja hienoja vaatteita rakastava poika joutuu keskelle vinoa vaaleanpunaista taloa, jossa hän ensitöikseen kohtaa pianon alle paskovan pikkupojan. Mutta kaikkeen tottuu.

Mahtavaa lukea taas näin herkullinen kirja!

     Kun on elänyt tarpeeksi sekopäisen elämän, kirjoitustaidoilla ei ole niinkään väliä. Burroughs on kuitenkin vaiheikkaan (tuntuu kyllä hiukan ongelmien vähättelyltä sanoa näin) elämän lisäksi myös hyvä kirjoittamaan, joten tätä lukee nautinnolla. Vaikka Burroughs itse myöntää, ettei pitänyt koskaan englanninkielen opiskelusta – saati mistään muustakaan opiskelusta – hän osaa oikeasti kirjoittaa. Moni kirjailijaelitisti edellyttää että kunnollisella kirjailijalla on takanaan napanuorasta imetty kirjallinen innostus ja kynä on sauhunnut paperilla jo pienestä pitäen ja vanhempana on tietenkin ajautunut opiskelemaan äidinkieltään yliopistossa ja sitten on täytynyt ruveta kriitikoksi ja journalistiksi jne jne. Se on pelkkää katkeruutta. Burroughs on kirjoittanut pienestä pitäen päiväkirjatyylistä tekstiä ja paljon – hän kertoo siitä näissä muistelmissaan – ja siksi hän onkin niin osaava. Burroughsin tyyli on rauhallinen, sopivan kuvaileva lipsumatta ällöihin liiallisuuksiin tai kyllästyttävään niukkuuteen, karkean humoristinen ja rehellinen.

     Rehellisyys, jos nyt ei turhantarkasti tapahtumien suhteen, niin ainakin kirjailijan itsensä tunteiden suhteen on minulle tärkeää muistelmissa. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin ihminen, joka kertoo olleensa jo nuorena pieni nero ja vaikka mitä. Burroughs on rehellinen. Hän kertoo mitä kustakin ajatteli, mitä tunsi äitiään kohtaan ja niin edelleen, taaskin jäämättä polkemaan pelkkiin sisäisiin tuntoihinsa. Kukin kirjan luku kertoo oman pienen sattumuksensa Augusten Burroughsin elämästä, jonka luulisi suistavan herkemmän hermoraunioksi. Vaikka tarina pistää välistä lukijan nauramaan, kaiken yllä häälyy alati tumma varjo.

Olen iloinen että Burroughs toteutti pienen unelmansa ja tuli kuuluisaksi. Tämän kirjan kautta.

Indigo