Jeannette Walls: Lasilinna

"Minä pidän siitä silti", sanoin. Olin ihaillut Venusta jo aikaisemmin. Sen saattoi nähdä alkuillasta hohtelevan lähellä läntistä taivaanrantaa, ja jos nousi varhain, se näkyi vielä aamulla kun kaikki tähden olivat kaikonneet. 
     "No olkoon, kun kerran on joulu", isä sanoi. "Saat planeetan jos haluat."


Jeannette Wallsin omaelämäkerrallinen, kiinnostava ja herkkä sukellus lapsuuteen. Takakansitekstin lupaamasti vailla katkeruutta. Wallsin omalaatuisessa perheessä isä Rex Walls vetää koko joukkoa mukanaan ympäri aavikoita, likaisia hiilityöläiskyliä ja köyhiä kyliä, kertoo lapsilleen perättömiä lupauksia, juopottelee ja räyhää, wannabe-taiteilijaäiti harjoittaa hc-vapaan kasvatuksen jaloja oppeja ja lapset tekevät milloin mitäkin, keräävät kiviä, tappelevat, tekevät töitä ja lukevat.


Helvetin hyvä kirja. Minulla on kuitenkin yllättävän vähän sanottavaa tästä. Ei sillä etteikö ajatuksia olisi herättänyt - ovat vain liian henkilökohtaisia, veisi poskettomasti aikaa ja tekstiä avata niitä jne. Mutta (spoiler) lapset menestyvät keskimäärin todella hyvin tavallisilla yhteiskunnallisilla menestyksen mittareilla tarkasteltuna, mikä on aika kiinnostavaa vaikean taustan huomioon ottaen. Ehkä ratkaisevaa onkin se, että vaikka lasten kasvuympäristö oli todella vaatimaton, vanhemmat "omalaatuisuudestaan" huolimatta kannustivat lapsiaan opiskeluun, ei ehkä perinteiseen akateemiseen tyyliin mutta uuden oppimiseen, keskustelemiseen ja lukemiseen kuitenkin. Molemmilla vanhemmilla oli itsellään kuitenkin keski- tai yläluokkainen tausta, niin se ajatusmaailma ja pyrkimys vain periytyvät vaikkei materiaa olisi.

Edward Abbey: Kesä autiomaassa

Kristallinen vesi virtaa kiiltelevinä S-kirjaimina minua kohti, kaartuu äänettömästi yli hohtavien pikkukivien, nahanväristen hieman suurempien kivien ja syvänpunaisten hiekkasärkkien joissa välkkyy kiille- ja pyriittikiteitä – katinkultaa. Kanjoni polveilee yhtä kiemuraisena kuin siinä virtaava jokikin, ja jokainen mutka tuo näkyviin dramaattisen ja odottamattoman näkymän: kaksisataa – tai neljäsataa? – metriä korkeat, seinävaattein koristellut kalliot, hopeisia ajopuunkappaleita lohkareiden väliin kiilautuneina, arvoituksellisia ja kutsuvia sivukanjoneita, joissa voin nähdä elävää ruohoa, ruokoja, tamariskeja ja joskus herkullisen ja taianomaisen vihreänä kasvavan virginianpoppelin, jonka kymmenentuhatta hienomuotoista lehteä helisevät ilmavirrassa kuin paljetit. - - Onko tämä lopultakin locus Dei? Täällä olisi kyllin katedraaleja ja temppeleitä ja alttareita koko hindujumalistolle.

Hieno aloitus blogipaluulle. Edward Abbey sai minussa aikaan liekehtivän erämaakaipuun, tänään aamuhämärässä luin kirjan loppuun ja koko viimeiset kolme päivää olen haistanut nenässäni katajanoksilla sytytetyn nuotion ja kuvitellut villiä punaista aavikkomaisemaa, muinaisen joen hiekkakiveen uurtamien kanjonien labyrinttejä, geologisia painovoimaa uhmaavia kiviportteja, joille vaellan käärme vyötäisilleni aamiaisen (pekonia ja paistettuja munia) jälkeen.

Abbey kertoo kesästään Utahin Moabin autiomaassa. Hän työskentelee siellä kansallispuiston vartijana, tyhjentää roskakoreja ja opastaa turisteja, mutta lähinnä kiipeilee okaisissa pusikoissa, kuuntelee lintuja, jäljittää eläimiä ja pohdiskelee paikkaansa elämän virrassa ravintoketjun linkkinä, pohdiskelee modernin ihmisen elämänarvoja ja välillä ojentaa asiaankuuluvasti niitä suuria ajattelijoita, jotka haluavat tehdä erämaasta ihmisille turvallisia, helppoja viihdekeskuksia.

     Pari päivää sitten kävin taas metsässä itse (asun kaupungissa, joten minun täytyy oikeasti kävellä aikani päästäkseni metsään, mikä on tietystä perspektiivistä aika absurdia). Kiipesin mutkikkaita petäjiä kasvavalle punaiselle ja harmaiden rupijäkäläkiekkojen peittämälle kalliolle, makasin pitkän vartin siinä kädet pään alla, tallustin lumien sulavesistä tulvivaan pöpelikköön (kastelin kenkäni, jouduin vääntämään sukkani kuiviksi) ja kiipesin etsimään petolinnun lounaan jäänteitä valtavan kaatuneen kuusen juurakon laelta. Bongailin lintuja, harrastan nykyään sellaistakin tyhjäntoimitusta. Toinen suosittu tapa metsäretkeilyyn on juosta teknisiin vaatteisiin kietoutuneena räikeänvärisenä hikipantoihin, sykemittareihin, älykelloihin ja musiikinkuuntelulaitteistoon kuorruttautuneena läpi metsäntapaiseen väsäillyn kuntopolun. Vakoilin näitä ihmisiä erään joskus kauan sitten hienosti haljenneen siirtolohkareen laelta. Samastun Abbeyhin. Vaikken koskaan olekaan ajanut karjalaumaa lehmipaimenena halki aavikon, vuorille, tai asunut puolta vuotta asuntovaunussa autiomaassa.

Paras luku oli ”Alas jokea”. Siinä Abbey ystävänsä kanssa meloo pienillä kumijollilla alas (nyt jo pilalle padotun) kanjonin pohjalla virtaavaa jokea. Abbey juopuu erämaan tarjoamasta seikkailusta, vapaudesta ja siitä houkuttavasta mahdollisuudesta paeta sivilisaatiota (tai kulttuuria) ja jäädä sille tielle, ikuiseen virtaan paistamaan monneja ja lukemaan intiaanien kiviin kauan sitten kirjoittamia unikuvia.

     Koko kirja oli täynnä hyviä lainauksia ja erityisesti verrattomia kuvauksia elämästä yksin aavikolla, niin tai elämästä tai aavikkoudesta ylipäätään. Abbey puhuu luonnon alkuperäisen tilan säilyttämisen puolesta, mutta ei sillä aika vastenmielisellä naiivilla ja kaikkeen humanismiin (joka istuu monesti oikeasti aika huonosti ympäristöajatteluun) ja muuhun rönsyilevällä tavalla kuin nykyiset ympäristöliikkeet. Abbey on vanha järkevä jäärä, antaa tilaa sivilisaatiollekin mutta vaatii rinnalle alkuperäistä erämaata, ”pakopaikan instituutioilta, Valtaapitäviltä ja turvallisuussäännöiltä”.

Indigo

Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

Sitten pääsen kotiin ja Mary Elizabeth soittaa minulle saman tien ja kysyy ”miten menee?” Enkä tiedä mitä sanoa, koska ainoa uusi asia elämässäni on kävely kotiin, mikä ei ole paljon. Mutta kuvailen kävelyn joka tapauksessa. Ja sitten hän rupeaa puhumaan eikä lopeta pitkään aikaan. Sitä hän on tehnyt koko viikon. Sitä ja nöyhdän nyppimistä vaatteistani.

Charlie on aloittamassa lukion (ilmeisesti amerikkalaisittain high schoolin, mikä ei ole aivan sama asia kuin lukio). Hän on ujo, varovainen ihminen, tarkkailija. Hän menestyy koulussa hyvin, rakastaa lukemista ja saakin pian yksityistehtäviä suoritettavaksi äidinkielenopettajaltaan. High schoolissa Charlie joutuu avautumaan kuorestaan ja tutustumaan ihmisiin, ottamaan kontakteja. Opettajan hänelle antamat romaanit ovat kasvutarinoita, peilattavissa päähenkilön omaan elämään.

     Charlie tutustuu pian itseään vanhempiin serkuksiin Patrickiin ja Samiin sekä muihin uusiin ihmisiin. Hänen perhettään ravistelevat sekä pienemmät että hieman suuremmatkin tragediat. Charlien tarina on kirjeromaanin muotoon puettu kuvaus nuoren elämästä, johon (hieman tylsän stereotyyppisesti) kuuluvat niin huumeet ja muut päihteet, rakkaus, perheongelmat kuin ystävyyskin.

Elämäni seinäruusuna on tarkoitettu kasvutarinaksi, jossa on samastumispintaa herkälle, ujolle ja älykkäälle nuorelle. Okei. Charlie on herkkä poika ainakin sillä perusteella, että hän puhkeaa tuon tuosta itkemään. Itkeminen on ok, mutta se ei ole ainut herkkyyden merkki (pisteet kuitenkin yrityksestä luoda herkkä miespuolinen protagonisti). Ja se älykkyys. Ei ole mitään yhtä latteaa tapaa osoittaa että hahmo on tarkoitettu neroksi, kuin sen kirjoittaminen suurin piirtein suoraa paperille. Ja miksi ihmeessä Charlieta väitetään fiksuksi, kun hänen kirjoitustapansa on lapsellinen ja useasti käytöskin kaukana kypsästä? Kyseessä on siis kirjeromaani, joten lukija saakin ”nauttia” infantiilista tyylittelystä aina kannesta kanteen. Aijai.

     En todellakaan ymmärrä miksi tämä kirja on noussut niin nopeasti nuorten suosioon (onko se parempi englanniksi?) Minä odotin teosta, joka on toteutettu kuten kirjeromaani pitääkin: kirjoitettu paitsi uskottavasti, myös sujuvalla kielellä ja intiimisti (sillä tämäntyyppisistä päiväkirjamaisista kirjeistä tulisi oikein huutaa läheisyys; lukijan pitäisi tuntea oikeasti rikkovansa yksityisyyttä ja avaavansa jonkun nuoren kirjeet…)

 
Kirja on lyhyt, helppolukuinen, rasittavan naiivisti ja mukahauskasti (ks. lainaus yllä) kirjoitettu. Ehkäpä suosiota selittää se, että nykysukupolvi vain kaipaa kipeästi jotakin kulttikirjaa, jossa tiivistyvät nykyaikaisemmat samastumiskohteet: LGBT-teema, huumeet, musiikki, mielenterveysongelmat jne. Minä olisin ikäni puolesta kaiketi melko sopivaa tämän kirjan kohderyhmää, mutta ei vain pure minuun. Enkä ymmärrä miksei tämä ollut nuortenhyllyllä.

Tässä kuitenkin yksi helmi:

”Kaikilla ei ole nyyhkytarinaa, Charlie, ja vaikka olisikin, se ei ole mikään syy.”

Indigo

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Atticus sanoi Jemille eräänä päivänä: – Minä haluaisin mieluummin, että sinä tähtäisit peltipurkkeihin, mutta minä tiedän, että sinä haluat ampua lintuja. Ammu kaikki sininärhet mitä haluat, jos löydät niitä, mutta muista että on synti ampua matkijalintua.

     Ensimmäisen kerran kuulin Atticuksen sanovan, että oli synti tehdä jotakin, ja minä kysyin Maudie-neidiltä asiaa.

     – Isäsi on oikeassa, hän sanoi. – Matkijalintu on Satakieli, joka ei tee muuta kuin laulaa meidän iloksemme. Se ei raiskaa syömällä ihmisten puutarhoja, se ei pesi maissilaareihin, se ei tee muuta kuin laulaa sydämensä pohjasta meille. Sen vuoksi on synti tappaa Satakieltä.

Kuin surmaisi satakielen on osin omaelämäkerrallinen teos. Jean Louise Finch eli Scout on nuori tyttö, joka asuu Yhdysvalloissa Alabamassa muuan pienessä kuumassa ja kuivassa kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa sekä eri sukujen ominaispiirteet ja suullisina eteenpäin kerrotut sukutarinat. Scout kuluttaa vapaa-aikansa leikkimällä veljensä Jemin ja heidän uuden tuttavuutensa Dill-pojan kanssa. Lasten mielikuvitusta kiehtoo erityisesti muuan Radleyn talo, jossa ovi on poikkeuksetta kiinni ja lukittu, eikä sen ainoaa asukasta ”Boo” Radleyta muista kukaan aikoihin nähneensä.

     Scoutin ja Jemin isä Atticus on lempeä ja kirjaviisas mies, ammatiltaan asianajaja. Kirjan yksittäisten tarinoiden keskellä versoaa pääjuoni, joka kertoo Atticuksen uudesta työtehtävästä puolustaa mustaa miestä, jonka väitetään heikoin perustein raiskanneen valkoisen naisen. Tapaus koskettaa sekä lasten että isän oikeudentajua – tuomiona raiskauksesta on teloitus.

Kuin surmaisi satakielen on Yhdysvaltalaisen kirjallisuuden ikuinen klassikko, romaani joka löytyy jokaisen ”1001 books to read before you die” –listan alkupäästä (tsekatkaa vaikka Goodreads*). Kirja, joka on voittanut törkeästi palkintoja. Ja olihan se hyvä.

     Osasyy KSS:n menestykseen johtuu selvästi aiheesta: rotuerottelu on Yhdysvalloissa aina kuuma peruna. Viime vuonna orjuutta käsittelevä elokuva 12 years a slave voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, luultavasti osin ihan vain moraalisen sisältönsä (mustien orjuuden kritisointi) vuoksi. Mutta rotuerottelusta pitääkin puhua, tietenkin. Tasa-arvo on toimivan yhteiskunnan kivijalka.

     KSS:n lukijoiden määrää selittää myös se, että tämä taitaa olla niitä teoksia, jonka jokainen pikku amerikkalainen koululainen saa tehtäväkseen lukea samaan tapaan kuin me saamme Seitsemän veljestä. Kirjassa on välillä hiukan opettavainen sävy, vaikka se onkin aikuisten romaani (ei siis lainkaan esimerkiksi Pikku naisten luokkaa). Välistä melko selkeäkin opettavaisuus ja eri moraalikäsitysten esittely ovat luultavasti aika mehukkaita ominaisuuksia koululaisille luetettavalta kirjalta…

Mutta tietenkin kirja on oikeastikin hyvä. Yleisesti ottaen minä pidän sellaisista aikuisille suunnatuista romaaneista, joissa protagonisti on lapsi. Niissä voidaan käsitellä surutta vakavia aiheita, ja ihmetellä kaikkea ilman että päähenkilöstä tulisi tyhmänoloinen tai epärealistinen kuva (tässä esimerkiksi voidaan lasten, rotuerotteluja vielä ymmärtämättömien, avulla hämmästellä, miksi ihonväri kertoo jotakin ihmisarvosta. Aikuisella on jo jokin vakiintunut käsitys asiasta).

     Satakieli, joka esiintyy kirjan nimessä, on avainmotiivi, vertauskuva syyttömän syyllistämisestä (ks. lainaus). Raiskauksesta syytetty musta mies on kuin laululintu, joka ei raiskaa ihmisten puutarhoja syömällä niitä, ei pesi maissilaareihin, vain laulaa… tai tekee töitä. Atticus sanoo kirjassa, että hyviä ja pahoja ihmisiä löytyy mustista (eli neekereistä) siinä missä valkoisistakin. Hän on poikkeuksellisen edellä aikaansa.

Minulle Kuin surmaisi satakielen on kasvutarina. Se kertoo Scoutin kasvusta nuorena tyttönä keskellä eteläisten Yhdysvaltojen pientä kylää. Hänen veljensä Jemin kasvusta. Ja ennen kaikkea tasa-arvoa ajavien aatteiden itämisestä, kokonaisen kansakunnan moraalisesta kasvusta.

Indigo

* Goodreads on hyvä sivusto jokaiselle kirjallisuudenystävälle, joka rakastaa kaikenlaista luettelua ja järjestelyä kuten minä.

P.S. Minua jäi vaivaamaan kirjan kansikuva. Miksi tytöllä on mekko? Jos kuvan tyttö on olevinaan Scout, sillä tulisi ilman muuta olla pöksyt.

Louisa M. Alcott: Pikkunaisia

Meg, Jo, Beth ja Amy ovat muuan köyhähkön amerikkalaisperheen neljä tytärtä. Eletään Yhdysvaltojen sisällissodan aikaa, ja tyttöjen isä on joutunut rintamalle. Joulu tuntuu ankealta, mutta lempeän Marchin perheen äidin rohkaisu ja tyttöjen toisistaan saama seura nostavat tunnelmaa. Kirja alkaa joulusta, kertoo jokaisen tytön kasvutarinan ja päättyy monenlaisten sattumusten – sekä hyvien ja hauskojen että hankalien – jälkeen toiseen jouluun. Jokaisella tytöllä on kontillaan oma paheensa, josta he yrittävät päästä hurskaan äitinsä ohjaamina eroon: vanhinta tytärtä Megiä vaivaa kaipaus rikkauksista, kirjallisuutta harrastava Jo on toivottoman rasavilli, Beth puolestaan ujo ja Amy turhamainen. Tytöt tutustuvat Jon kautta myös naapuriinsa Laurieen.

Pikkunaisia on tyttökirjaklassikko, jonka syynäsin muutamassa illassa lävitse. Se on ihan viihdyttävä, tytöillä on jokaisella omat juttunsa, luonteenpiirteensä ja ongelmansa. Eniten tykästyin Johon (kukapa kirjallisuudenharrastaja ei tykästyisi), jossa oli mukavasti mukana hieman säväkkyyttäkin. Luonnetyyppejä noudatettiin välillä liiankin tarkasti, mutta päähenkilöiden määrän vuoksi se on ihan anteeksiannettavaa. Vivahteikkuus on helpompaa toteuttaa jos keskiössä pyörii vain yksi tai muutama hahmo ja on paljon sivuja tuhlattavana – lukuisat vivahteikkaat hahmot sulautuvat puolestaan helposti samankaltaisiksi.

     Parhaiten Pikkunaisia onnistuu aikalaiskuvauksena. Teos osoittaa millainen on ajan ihannenainen, ihannemies, -tytär, -sisar tai ihanneihminen ylipäätänsä. Monet äidin tarjoamista elämänohjeista kelpaavat hyvin tähänkin päivään: rouva March opettaa tytöille lähimmäisenrakkautta, ahkeruutta, vaatimattomuutta ja sopivaa nöyryyttä. Toisaalta esimerkiksi Josta kitketään pois tervettä, ”poikamaista” leikkisyyttä. Välillä arvomaailma suorastaan paistaa sivuilta läpi, mutta kyseessä on lastenkirja ja lapsille sopii hieman suorasukaisempikin esitystapa (ei sentään saarnaaminen).

     Oli miten oli, kyllä Pikkunaisia menettelee. Kirja on helppolukuinen ja siinä vallitsee pääosin viihdyttävä ja lämminhenkinen yhdessäolemisen fiilis. Yllättävän hyvin se on aikaa kestänyt.

P.S. On muuten mielenkiintoista miten jokaisesta tyttökirjasta tuntuu löytyvän se kirjallisesti suuntautunut tyttö, joka kuvataan hieman parasta ystäväänsä tai sisartaan rumemmaksi (mutta silti sieväksi) ja jolla yleensä on perin vilkas mielikuvitus. Pikkunaisissa se on Jo, Runotytöissä Emilia, Anna-kirjoissa tietenkin Anna ja Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessa Elizabeth. Luultavasti se kirjailijan oma samastumiskohta…

Indigo