Näytetään tekstit, joissa on tunniste seikkailu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste seikkailu. Näytä kaikki tekstit

perjantai 2. syyskuuta 2016

Walter Moers: Rumo Alimaailmassa


Kenraali oli hämmentynyt. Ensimmäisen kerran elämässään hän oli tehnyt sellaista, minkä sanelivat tunteet, ei tahto.
     Hän oli lähettänyt Tykoon Zyfonin subkutaanin kuolemanpataljoonan Kuparineidon suonia pitkin Ralan ruumiiseen – yhden ainoan pisaran vain, mutta hän tiesi äskeisestä kokemuksestaan, mihin tuo yksi pisara kykeni.


Rumon seikkailut jatkuvat, kun Wolpertingit siepataan maanalaiseen Alimaailmaan kidutettaviksi ja Kauniilla kuoleman areenalla surmattaviksi. Rumo sieppaa nornapuisen lippaansa ja syöksyy ystäviensä – ja erityisesti rakastettunsa Ralan – perään maanalaisiin tunneleihin aseenaan kaksiteräinen, telepaattisesti Rumon kanssa keskusteleva ”juustoveitsi”.
     Alimaailman ytimessä sijaitsee kaupunki nimeltä Hel, jonka sekopäinen kuningas lahtaa kekseliäästi ansakaupungeilla pyydystämiään maanpäällisiä otuksia gladiaattoritaisteluissa. Kun wolpertingit saapuvat kaupunkiin, syttyy pikkuhiljaa kapinahenki ja pitkä sota, jossa sattuu ja tapahtuu yhtä sun toista: toisaalla kenraali Tiktak rakastuu Kuparineitonsa kidutusmenetelmiin, toisaalla kuninkaan neuvonantaja juonittelee poliittista vallanvaihtoa, yhtäällä käydään osittain kuolleiden yetejen ja mekaanisten hirviöiden välistä sotaa, ja toisaalla sukelletaan olemattomien pikkuputtien avustuksella pelaamaan poikkeuksellisen vaarallista uhkapeliä.


Rumo-sarjan toinen ja viimeinen osa päättyy eeppiseen taisteluun, jota pitkitetään ja mutkistetaan kirjan mittaan. Taattua Moersia: mielikuvituksen ilotulitusta, ihmeellisiä otuksia taustatarinoineen ja kekseliästä kerrontaa. Nautin ehkä enemmän ensimmäisestä osasta sen liikkuvuuden ja monipuolisuuden vuoksi, mutta toisaalta tässäkin tutustutaan uusiin otuksiin ja seikkaillaan ihmeellisissä maailmoissa, joten jatko-osa ei ole ollenkaan pettymys.
     Mutta kenraali Tiktakin tapaus oli jollakin tapaa oikeastaan aika... liikuttava.



Indigo

lauantai 21. toukokuuta 2016

Andy Weir: Yksin Marsissa


Chuck kohautti olkiaan. ”Ei tullut ikinä mieleen. Emme voineet kuvitella tilannetta, jossa astronautti olisi Marsissa ilman Mars-nousijaa.”
     ”Siis, hei!” Morris parahti. ”Mikä on sen todennäköisyys?”
     Chuck kääntyi Morrisin puoleen. ”Yksi kolmesta. Perustuu empiiriseen tietoon. Aika paha, jos sitä tarkemmin miettii.”


Kuusihenkinen miehistö laskeutuu Marsin punaiselle pinnalle suorittamaan tehtävää. Kuuden päivän päästä Marsilla nousee kohtalokas hiekkamyrsky, jonka seurauksena yksi miehistön jäsen, botanisti ja mekaanikko Mark Watney joutuu onnettomuuden uhriksi. Näyttää siltä että astronautti on menehtynyt: hänen avaruuspukunsa menee rikki ja muut saavat hänen puvustaan signaalin, että peli on menetetty. Komentaja Lewis tekee lopulta raskaan päätöksen ja jäljellejääneet astronautit keskeyttävät projektin ja suuntaavat Mars-nousijan kohti Maata.
     Mutta Mark Watney ei menehdy. Hyytynyt veri tukkii pukuun tulleen pienen reiän ja puvun automaattiset kaasunvaihtolaitteistot pitävät astronautin hengissä. Mark Watney kömpii projektia varten Ares 3:lle pystytettyyn moduuliin… jonka on suunniteltu kestävän ”ruhtinaalliset” 31 päivää.
     Alkaa taistelu yhden ihmisen elämästä Marsin ääriolosuhteissa.


Taas hyvä kirja! Jei!
     No, mietitäänpä nyt hetki. Miten kirja, jossa yhdistyvät tiede, huumori, selviytymistaistelu ja äärimmäiset onnettomuudet sekä neuvokkaat ratkaisut, voisi olla huono? Vaikka päähenkilö on todellisessa liemessä, yksin vieraalla planeetalla kuolleeksi luultuna, on aikaa heittää huulta (enemmän tai vähemmän onnistuneesti). Mark Watney ei vaivu pessimismiin, ei edes lukuisten, toinen toistaan seuraavien onnettomuuksien jälkeen.

Minä rakastan selviytymistarinoita. Vietän ruokakaapin tyhjennyskuukautta, ja hernekeittoja ja punajuuripurkkeja penkoessani leikittelin olevani marsilainen tutkimusasemallaan. Toisekseen pidän tarinoista, jotka käsittelevät yksinoloa ja yksinäisyyttä, vaikkei tässä kovin filosofisiksi heittäydyttykään. Eniten keskitytään kertomaan kuinka päähenkilö ratkaisee kohtaamiaan ongelmia, ja siinä kirjailija on käyttänyt rutkasti mielikuvitusta, mutta mikä parempaa, tieteellisen tarkkuuden puitteissa.
     Lopulta (tämä saattaa hiukan spoilata) myös muu ihmiskunta saa tietää Mark Watneyn olevan yhä elossa. Se paljastuu satelliittikuvista. Alkaa valtava pelastusoperaatio, johon kuluu pohjattomasti resursseja. Mietin tietenkin lukiessani miten monta ihmishenkeä tuohon yhteen marsilaiseen tuhlatuilla summilla olisi voinut pelastaa Maassa. Tavallaan Mark Watney on lähempänä ihmisten myötätuntoa kuin ne monet muut joihin summat olisi voinut uhrata. Vaikka fyysisesti astronautti onkin kymmenistä satoja miljoonia kilometrejä kauempana.
     Mutta: Mark Watney edustaa tieteen saavutuksia ja tulevaisuutta. Hänellä on traaginen tarina ja ihmisen on helpompi samastua sellaiseen, jolla on kasvot ja joka on jollakin tapaa menestynyt (evoluutiopsykologisesti: eikö olekin kannattavampaa samastua luuserin sijasta menestyjään?). Toisaalta NASAlla on resurssit ja NASA käyttänee niitä miten avaruushallintaviraston kuuluu.

Monessa asiassa on onnistuttu, ja rakennettu toimiva, nopeasti alkava ja myös simppelin kielenkäytön puolesta helposti lähestyttävä teos. Kirjan vahvuus piilee juonessa, ei niinkään henkilöissä tai kerronnassa.



Indigo

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Walter Moers: Rumo ylämaailmassa


”Vene pitää aktivoida. Siinä on hellyysohjain, ja tämä on akustinen osa.”
     ”Mikä?”
     ”Kyllä te ymmärsitte. On tärkeää, että koneen on hyvä olla. Uskokaa minua.”
     ”Että mitä? Enhän minä osaa hyristä! En minä ole kissa!”
     ”No, hyriskää nyt!”
     ”En.”
     ”Pian nyt!”
     ”Hrrrrrr…”, sanoi Smeik ja tunsi itsensä typeräksi. Mitään ei tapahtunut. Akustinen hellyysohjain! Ja koneella hyvä olo! Järjetöntä!
     ”Ei tuo ole hyrinää vaan surinaa!” tohtori huusi kärsimättömänä. ”Kimalaisen surinaa.” ”Hrrrrrmmmmmmm”, Smeik hyrisi. ”Hrrrrrmmmmm…”


Rumo on wolperting, sarvekkaan koiran kaltainen otus, jolla on salamannopeat refleksit, erinomainen hajuaisti ja poikkeuksellisia taipumuksia loistavaan taistelutaitoon. Lapsuutensa Rumo viettää leppoisassa Kaukkangerissa muuan maatilalla huomion keskipisteenä, kaikkien hellittävänä. Päiväuni katkeaa, kun joukko kyklooppeja rymistää tilalle, pistää tilalliset Rumon mukaan lukien pusseihin ja vetäytyy pahamaineisille Paholaiskallioille syömään saalistaan elävältä.
     Myöhemmin matkallaan kohti Wolpertingia ja kaupunkiin päästyään Rumo tapaa koko joukon ihmeellisiä otuksia: haikalamato Smeikin, eydeetit Kolibrilin ja Yöpöllön, wolpertingit Ursin, Rolvin, Uschan DeLuccan, Ornt La Okron… sekä tietenkin Ralan.


Huh. Hui-ke-a kirja. Walter Moersista on ehdottomasti tullut yksi suosikkikirjailijoistani.
    
Valitsin lainaukseksi tarkoituksella täysin mielettömältä kuulostavan pätkän. Se avautuu vain jos ottaa kirjan kauniiseen käteen ja hyppää Zamoniaan.
     Moersilla on upea kyky kirjoittaa vetävästi, elävästi ja mielikuvituksellisesti. Nimellisesti tämäkin on lasten ja nuorten kirja, mutta toimii erinomaisesti myös vanhemmille. Väkivaltaa ei ole sensuroitu (vaikkei sillä missään nimessä mässäilläkään), huumori on kypsää ja kieli rikasta – lapselle osin ehkä haastavaakin (kääntäjä on tehnyt taas hienoa työtä). Kerrankin saa lukea oikeaa fantasiaa, jossa otetaan kaikki ilo irti kirjallisista vapauksista. Ehkä eniten nautin yksittäisten kuvailujen lisäksi Rumon Wolpertingissa viettämästä ajasta sekä erityisesti Sumuton mysteeristä. Huumorin seassa piilee kiinnostavaa synkkyyttä, joka aina välillä pulpahtelee tarinaan tavalla tai toisella… Paholaiskallioilla tietenkin, sekä useiden wolpertingien elämäntarinoissa…
     Rumo ylämaailmassa edustaa vähän samaa kuin Uinuvien kirjojen kaupunkikin. Sinikarhu oli mieletöntä seikkailua (viihdyttävää toki), mutta näissä kahdessa taas on suunnitellumpi juoni, tiiviimpiä hahmojenvälisiä suhteita ja hitusen vakavampi tyyli. Jos siis Sinikarhun seikkailut eivät napanneet, kannattaa kokeilla vielä Rumoa.
    


Indigo