Guy Delisle: Pjongjang

 

Sarjakuvataiteilija Guy Delisle saa työtehtävän Pohjois-Koreasta, Pjongjangista. Delisle muuttaa ulkomaalaisille tarkoitettuun hotelliin, tekee animaatioita ja vierailee ”oppaansa” kanssa tarkkaan rajatuissa kohteissa. Delisle tutkii ympäristöään tarkkanäköisesti ja miettii mitä kaikkea maailman suljetuimman valtion sisällä oikeastaan tapahtuu.

Jälleen luin Guy Delisleä. Odotin ehkä syväluotaavampaa tutkimusta Pohjois-Korean salaisuuksiin, mutta ymmärtäähän sen toki, ettei paljoa paljastettavaa ole kun liikkumis- ja valokuvaamismahdollisuudet ovat rajalliset, eikä toisaalta paikallisia halua ajaa hankaluuksiin kyselemällä liikaa. Teos on yllättävän humoristinen ja nopealukuinen, mutta herättää kai lähinnä tekijässä itsessään muistoja ja suurempia tunteita.

Indigo

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Merkintöjä Burmasta on Guy Delislen omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, jossa hän valottaa vuoden verran vietettyä elämäänsä koti-isänä sotilashallinnollisessa Kaakkois-Aasian valtiossa Burmassa (nykyään Myanmar). Elämä vieraassa maassa täyttyy pienen pojan hoitamisesta, maan poliittisen tilanteen pohdinnasta ja arkisista sattumuksista aina theravadabuddhalaisten munkkien tapaamisesta erikoisten säilyketölkkien metsästykseen.

Aikaisemmin Delisleltä olen lukenut vastaavantyyppisen teoksen Merkintöjä Jerusalemista. Myös tämä teos on simppelillä tavalla tyylikkäästi piirretty, ja sisällöllisesti jopa Jerusalemin-teosta parempi. Delisle vaikuttaa jollakin tapaa kiinnostavalta ja miellyttävältä ihmiseltä poliittisten mielipiteidensä ja (minun tulkitsemanani) rennon elämänasenteensa vuoksi. Kirja ei sukella syvälle politikkaan, vaan keskittyy enemmän Delislen arkielämään, jota kulttuurierot piristävät ja hankaloittavat.

Indigo

Sujata Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Rei Shimura #1)

Richard luki jutun ja palasi sen jälkeen taas etusivulla olevan valokuvan pariin. ”Oliko tämä gaijin sotkeutunut juttuun? Varsinainen herkkupala.”

     ”Niin oli”, minä sanoin sen enempää ajattelematta.

     Richard ulvahti. ”Aasialainen tyttö lähtee seksilomalle! Kerro tai muuten.” Hän heilutteli tylsää vihannesveistäni.

     Luovutin melko nopeasti, kuten kumpikin tiesimme jo etukäteen käyvän. Osittain sen takia, että Richard oli oivallinen amatööriterapeutti luettuaan vuosia Landersia; lisäksi hän oli paras ystäväni, luultavasti ainoa ihminen maailmassa, joka oli halukas maksamaan vuokraa peltikattoisesta röttelöstä kilometrien päässä niistä vauraista asuinalueista, joilla ulkomaalaiset enimmäkseen parveilivat.

Japanilais-amerikkalainen nuori nainen Rei Shimura matkustaa uudeksi vuodeksi lomailemaan muuan majataloon vuorille, ja tutustuu samalla muihin lomailijoihin. Tulopäivän jälkeisenä aamuna Rei löytää kuitenkin yhden uusista tuttavistaan, Setsuko Nakamuran, kuolleena lumihangessa. Rei ryhtyy itsenäiseen salapoliisityöhön, johon tulee sotkeneeksi myös erään skottilaisen lakimiehen…

Minusta on tullut vanha! Minähän luen dekkaria?! Mistä lähtien…

     Toisaalta tämä Masseyn kirja oli maustettu reippaasti japanilaisella kulttuurilla ja romantiikalla (jota yleensä vältän mutta tässä toimi ihan kiitettävästi), joten rikosten ratkominen jäi hieman vähemmälle. Ja minä pidin tästä, joten ehkä pitäisi uskaltautua useamminkin dekkarihyllyjen äärelle.

     Parasta kirjassa oli ehdottomasti sen monikulttuurisuus ja minun tasolleni tarkkanäköiset huomiot japanilaisuudesta. Välillä ulkomaalaisia, gaijineita kohtaan osoitetaan vieroksuntaa, välillä tulee huomioida sopivat kohteliaisuuskoodit ja välillä paneudutaan japanilaiseen antiikkiin tai urakeskeiseen luonteeseen. Rei on myös mielenkiintoinen päähenkilö, jossa on mukavasti itsenäisyyttä, kohteliaisuutta ja pohdiskelijaa. Henkilöiden variaatio on mehukas, mutta ketään ei ole kirjoitettu liian yksitoikkoiseksi.

     Vaikka teoksessa ratkotaankin murhaa, missään vaiheessa meno ei mene liian ryppyotsaiseksi. Eteen tulee tiukkoja paikkoja ja jännitystä, mutta dekkarikirjailijoiden helmasynnit väkivallalla mässäilystä liikaan lukijan hämäämiseen on jätetty pois.

Tulen ehdottomasti tarttumaan vielä jatko-osaankin. Rei Shimuran seikkailuja voi lukea kymmenen kirjan mitalta.

Indigo

Liang Heng ja Judith Shapiro: Kiinalainen nuoruus

Minä tiesin, että minua onnisti, kun sain lähteä ulkomaille hankkimaan kokemusta ja tietoja. Hyvin monet muut minun sukupolveni nuoret janosivat intohimoisesti totuutta, mutta heillä ei ollut mitään mahdollisuutta analysoida muuta kuin omaa hyvin rajoitettua maatilkkuaan. Tulin kuitenkin ajatelleeksi, että hävityksen koettuaan minun sukupolveni oli todellakin oppinut yhden tärkeän asian – vaaran, joka piili sokeassa kuuliaisuudessa. Me olemme saaneet takaisin kyvyn katsella maailmaa kriittisesti, kun isäni sukupolvella ei enää ole voimia siihen.

Kiinalainen nuoruus on Liang Hengin (sukunimi on Liang, se kirjoitetaan kiinalaisittain ensin) omaelämäkerta, joka kuvaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kulttuurivallankumouksen sekoittamassa Kiinassa. Puhemies Mao pitää kansaa otteessaan tiiviillä propagandalla ja indoktrinaatiolla, ja Liang Heng itsekin uskoo puolueenjohtajaa sokeasti. Kirja kuvailee miten Liang Heng muiden kiinalaisten tavoin on kykenemätön näkemään ja myöntämään edes itselleen Maon tekemiä valtavia yhteiskunnallisia virheitä.

     Kun Liang Hengin äiti kritisoi kohtalokkaasti ns. sadan kukan kampanjan velvoittamana ylempiään, saavat sekä äiti että koko Liangin perhe vastavallankumouksellisen maineen – maineen joka tulee seuraamaan Liang Hengiä pitkään ja estämään tärkeän, jo nuorena aloitettavan poliittisten portaiden kiipeämisen. Hänen vanhempansa eroavat tapahtuman myötä ja Liang Heng jää sisarineen yksinomaan isänsä kasvatettaviksi. Isä on lapsille kuitenkin hyvä ja rakastava vanhempi.

     Kirja kertoo Liangin perheen vaikeuksista päästä poliittisesti suotuisaan valoon, sekä maalaa kuvauksen myös maaseudulla toistuvista vaikeuksista ja ihmisten sokeasta ihailusta puhemies Maoa kohtaan, kulttuurivallankumouksen kaksinaismoralismista ja valtavasta kansallisesta tragediasta.

Kiinalaisen nuoruuden kerronta keskittyy enemmän yhteiskunnallisiin yksityiskohtiin, tapahtumiin ja niiden seurauksiin, ja vähemmän päähenkilön henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja ajatuksiin kuin aikaisemmin lukemani Liljateatteri. Välillä tyyli jättääkin vähän kylmäksi; yleensä luen kaunokirjallisuutta nimenomaan elääkseni hetken tarinoiden henkilöiden elämää. Jos kaipaisin historiallisen aikakauden tunnontarkkaa erittelyä, lukisin tietokirjallisuutta (…jota olen lukenutkin nimenomaan Kiinan sekä varhaisesta että myöhäisemmästä historiasta). Lukijalle kuin lukijalle kuitenkin käy selväksi Liang Hengin koettelemuksien raskaus, syvä rakkaus isäänsä kohtaan ja mielikuva voittamattomasta puheenjohtaja Maosta.

     Tällaisesta aiheesta kirjoitettu romaani herättää kuitenkin ajatuksia, oli kirjoitustapa kuinka pinnallinen hyvänsä (enkä tarkoita sanoa että tämä olisi ollut toivoton tapaus, tuntuma päähenkilöön jäi vain löyhänlaiseksi). Minusta on erittäin mielenkiintoista miten voimakkaan otteen yksi ihminen voi kokonaisesta kansakunnasta ottaa. No, tietenkin kyseessä on vain näennäisesti yhden miehen ”saavutus” – kaikkien diktaattorienkin tukena on valtava määrä korruptoituneita sotilaita ja vastaavaa johtokoneistoa. Toisaalta tuskinpa moni tällainen diktaattorin toimintaa tukeva ratas ymmärsi kaikkea sitä sekasortoa mitä ympärillä häälyi (vaikken viattomiksikaan väitä). Sekasorto taitaakin ylipäätänsä olla avainsana paitsi diktaattorien nousemisen edellytykselle, myös heidän toiminnalleen. Voin tuskin kuvitella miten henkisesti kuluttavaa on elää yhteiskunnassa, jossa ei voi olla varma asemastaan, huomisesta, edes siitä saako ruokaa hankituksi pöytään… Tällaiselle kansalaisten epätoivolle tueksi tarjoutuukin aina propaganda: helpot viitat osoittamaan kuka on vihollinen (tässä ns. intellektuellit ja vastavallankumoukselliset, kapitalistit sekä Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden kariuduttua myös neuvostomieliset) ja kuka ystävä (puolue, työläiset ja ennen kaikkea Mao).

     Alaotsikko ”puheenjohtaja Maon kiltistä pikkupojasta amerikkalaiseksi opiskelijaksi” on sikäli harhaanjohtava, että tämä kirja keskittyy lähinnä siihen puheenjohtaja Maon kilttiin pikkupoikaan, ei amerikkalaiseen opiskelijaan. Kiinan Maon jälkeiseen tulevaisuuteen sutaistaan lopuksi vain ohimennen, valopilkkuna tunnelin päässä. Nyt lukija voikin tuumia että paljon hyvää on tapahtunut: Kiina on esimerkiksi päässyt kiinni kapitalistiseen talousmalliin (toiset väittävät sosialistiseksi, mutta eihän se juuri missään näy) Maoa seuraavan uudistusmielisen johtajan Deng Xiaopingin avulla.

     Silti on monta taistelua vielä edessäpäin: ihmisoikeusrikkomusten selvitys ja päättäminen, sananvapauden kohentaminen sekä ympäristönsuojelullisten toimenpiteiden pikainen aloittaminen muutaman mainitakseni.

Indigo

Jhumpa Lahiri: Kaima

Hänellä on aikaa tällaiseen nyt kun hän on yksin. Nyt kun ei ole ketään ruokittavana eikä viihdytettävänä, ei ole viikkokausiin ketään kenelle puhua. Neljänkymmenenkahdeksan ikäisenä hän on saanut kokea yksinäisyyden, jonka hänen miehensä, poikansa ja tyttärensä jo tuntevat ja joka ei kuulemma häiritse heitä. ”Ei se ole mikään iso asia”, hänen lapsensa sanovat hänelle. ”Jokaisen pitäisi joskus asua yksin.” Mutta Ashima kokee olevansa liian vanha oppimaan sellaista taitoa. Hänestä on murheellista palata illalla pimeään tyhjään taloon, nukahtaa vuoteen toisella puolella ja herätä toisella.

Kaima on kertomus Ashima ja Ashoke Gangulista, jotka muuttavat Intiasta Yhdysvaltoihin Ashoken töiden perässä. Vaikka Ashokelle muutos on helppo, Ashima kaipaa kotikaupunkiinsa Kalkuttaan. Sitten he saavat pienen pojan, joka ikään kuin vahingossa nimetään isä Ashoken mielikirjailijan, venäläisen Nikolai Gogolin, mukaan Gogoliksi. Kaima kertoo Gogolin tarinan. Tarinan siitä miten pieni poika elää kahden kulttuurin välillä, vastentahtoisesti osallistuen äitinsä yrityksiin tutustuttaa lasta intialaiseen puoleensa. Tarinan siitä miten Gogol kasvaa amerikkalaisena, opiskelee, muuttaa, tapaa naisia. Tarinaan punoutuu alituiseen heräävä muistutus Gogolin erityisestä nimestä, jonka tulkitsen vertaukseksi koko hänen identiteetistään.

Kaima oli aluksi mielenkiintoinen teos, jonka kirjaston hyllystä napatessani ajattelin pitävän sisällään perinpohjaisia kuvauksia Intiasta ja intialaisesta elämäntavasta – jos sellaisesta voi puhuakaan. Pohdintaa oman identiteetin rakentumisesta ja rakentamisesta, elämästä odotusten ja omien toiveiden ristiaallokossa. Noh, vaikka kirjassa olikin paljon hyvää, päällimmäiseksi tunteeksi jäi semmoinen pieni ja tylsä ”nojaa” -fiilis. Verrattavissa makunsa menettäneeseen purukumiin: sitä jauhaa ja jauhaa etsien aiempaa elämystä, mutta koko klöntti vain takertuu kitalakeen ja kitisee jähmeästi poskihampaissa.

     Lahiri kirjoittaa Gogolin ja hänen läheistensä elämästä minun makuuni liian pinnallisesti. Aluksi se tuntui kiehtovan karkealta tyyliseikalta, että pintapuolisten yksityiskohtien kuvaaminen kertoisi mielenkiintoisen vertauskuvallisella tavalla henkilöhahmojen syvemmistä tunnoista. Mutta kun sama jatkuu sivutolkulla, lukeminen käy melkoiseksi jyystämiseksi (etenkin kun juontakaan ei sen kummemmin ole – ei sillä että sitä aina pitäisikään olla, mutta tässä tapauksessa juonettomuus vain korostaa kerronnan tylsyyttä). Gogol kävi koulua, Gogol tapasi tällaisen naisen, Gogol erosi, Gogolin läheinen kuoli. Päähenkilö ei tunnu kasvavan henkisesti kirjan mittaan, mikä on erityisen mainittava heikkous. Henkilöiden kehitys olisi niitä asioita, joista yleensä nautin kirjoissa eniten, jotka saavat samaistumaan hahmoihin ja ymmärtämään mitä sanottavaa kirjailijalla lukijalle on.

     Alkupuolen jaksaa lukea vielä suhteellisen tyytyväisenä, mutta minuun Lahirin penseä raportointi ja etäiset henkilöhahmot (saatikka se iänikuinen tuotemerkkien luettelointi) eivät juuri iskeneet. Liian moni asia tuntui jäävän vaille varsinaista päätöstä. Toki kirjalla oli tarjottavana myös joitakin hyviä oivalluksia esimerkiksi lasten ja vanhempien välisistä suhteista, mutta uskon kuitenkin että tämän kirjailijan tuotokset olisivat parhaiten edukseen lyhyemmässä muodossa, vaikkapa esseinä ja novelleina.

Indigo

Lulu Wang: Liljateatteri

Heti kun koulu oli loppunut siltä päivältä, Lian meni kampukselle ja katosi puutarhaan. Se oli hiljaisuuden ja kypsymisen autiomaa. Kaikkien puiden nuput olivat kasvaneet mahtaviksi päärynöiksi ja persikoiksi. Eikö hän ollut käynyt täällä niin pitkään aikaan? Hän huokaisi tyytyväisenä ja hengitti ihania tuoksuja sisäänsä kiitollisena. Mitä enemmän mielenrauhaa tämä paikka hänelle soi, sitä sietämättömämmiksi muuttuivat hänen ajatuksensa viime aikojen tapahtumista.

Pyysin tätä joululahjaksi ja sain haluamani. Liljateatterin olen jo aikaisemmin lukenut ja (onneksi) tämä teos kestää uudemmankin lukukerran. Wang on oikea taiteilija, mutta harmillisen huomaamattomaksi jäänyt länsimaissa. Tämäkin teos piti noutaa antikvariaatista homehtumasta.

Liljateatteri kertoo Kiinan historiasta ja nuoren tytön Lianin kasvusta aikuisuuteen. Eletään Mao Zedongin ja Kiinan kulttuurivallankumouksen (1966-76) aikaa, jolloin maan intellektuelleja (joihin Lianin vanhemmat lääkärinä ja opettajana kuuluvat) lytätään ja kylvetään punaista propagandaa. Liljateatteri paljastaa, että kulttuurivallankumous oli kaksinaismoralismin huipentuma: ihannoidaan työväenluokkaa vaatimattomine elämäntapoineen, mutta silti vain korkein upseeristo nauttii tilavista kodeista ja ensimmäinen kasti keskuslämmityksestä. Ihanteellinen kolmas kasti asuu mutakortteleissa, tienaten elantoa tulitikkuaskeja taittelemalla ja romurautaa keräämällä. Ensimmäiseen ja etuoikeutettuun kastiin kuuluva Lian joutuu uuteen kouluun ja tutustuu siellä kolmannen kastin tyttöön Kimiin, joka on luokan kiusattu musta lammas. Kimiä ahdistellaan henkisesti ja fyysisesti, ja Liankin voi olla ystävänsä kanssa vain koulun jälkeen kahden, salaa. Tyttöjen välille muodostuu ainutlaatuinen side ja Lian keksii suunnitelman auttaakseen uuden ystävättärensä luokan suosioon. Mutta voiko syvään juurtuneita kastirajoja sittenkään rikkoa?

Romaani on pätkitty neljään osaan, jotka on järjestetty kronologiaa noudattamattomasti. En ole ihan varma miksi Wang päätyi tähän ratkaisuun, mutta epäilen että syynä oli yksinomaan se, että ensimmäinen osa (kronologisesti toinen) oli sisällöltään melkoisesti muista eriävä. Se nimittäin käsittelee Lianin koettelemuksia ”ojennusleirillä”, kun jälkimmäisten osien miljöö on Lianin kotiympäristö, ja tarina keskittyy enemmän Kimiin. Oli miten oli, mielestäni kirjan voisi lukea toimivasti myös aloittamalla toisesta osasta, jatkan ensimmäiseen ja siitä kolmanteen ja neljänteen.

Liljateatteri on mielenkiintoinen kirja, joka tavallaan koostuu yksittäisistä ”aikuisten saduista”, silti säilyttäen kiinteän punaisen langan. Osa näistä kertomuksista liittyy Lianin kokemuksiin kasvamisesta: kamppailua tulla kohdatuksi vakavasti ojennusleirillä aikuisten seassa, oman seksuaalisuuden tutkimista ja muuttuvan kehon häpeää. Osa liittyy Kimiin: tyttöjen opiskelu-, ja juoksuharjoitukset, Syysurheilukilpailut ja niin edelleen. Osa liittyy kulttuurivallankumouksen aiheuttamiin muutoksiin nuoren Liamin arjessa. Wang sukeltaa Kiinan historiaan ja paljastaa aikaa elävän nuoren tytön tuntoja, joista osa on yhteiskunnallista pohdintaa – mutta kuitenkin suurimmilta osin ihan tavallisia nuoren ajatuksia.

     Tästä kirjasta haluaisin puhua paljon: kertoa miten se koskettaa minua yhteiskunnallisilla näkemyksillään (tunnustan: olen Kiina-fanaatikko!), miten se raottaa ovia nuoren mielenmaailmaan ja kuvaa kauniisti, kiinalaiselle ja muutenkin itäaasialaiselle kirjallisuudelle tyypillisen vertauskuvallisesti asioita. Liljateatteriinkin on liitetty joitakin kiinalaisia runoja tai mietelauseita (sellaisia melko samantyyppisiä kuin japanilaiset haikut) joissa tämä vertauskuvallisuus ilmenee. Tiettyä allegorisuutta saattaa itse asiassa havaita jopa kiinalaisten poliitikkojen puhetyylissä.

    

Minusta on mukavaa lukea aikuisten kirjoja lapsista, samanlaisia kuin viimeksi lukemani Purppuranpunainen hibiskus. Lasten tapa tarkastella maailmaa hyvin konkreettisesti ja välittömästi on mielenkiintoinen ja hieno, ja lapsissa hahmoina on mukavaa leikkimielisyyttä, ehkei vain vielä ole sitä kuuluisaa tiedon tuomaa tuskaa...
     Lapsuus on sitä aikaa, jota ihminen aina palaa tarkastelemaan elämänsä varrella.

Indigo