Terry Pratchett: Magian väri

 

”Sitten ovat nuo velhot sen päällä, joiden kaikkien täytyy olla lahjakkaita hydrofobeja – ”

     ”Tarkoitatko, että he vihaavat vettä?” Kakskukka sanoi.

     ”Ei, viha ei toimisi”, Rincewind sanoi. ”Viha on houkuttava voima siinä missä myös rakkaus. He inhoavat vettä oikein toden teolla. Pelkkä ajatus vedestä suorastaan kammottaa heitä. Todella pätevä hydrofobi on koulutettava kuivatulla vedellä aina syntymästä lähtien. Tarkoitan siis, että jo pelkästään sellaisen vaatima magia maksaa omaisuuden, mutta heistä tulee kyllä loistavia säävelhoja. Sadepilvet vain luopuvat leikistä ja lähtevät kiitämään.”

Velho Rincewind saa harteilleen vastuun huolehtia Ankh-Morporkin kaupunkiin turistiksi saapuneesta eriskummallisesta miehestä Kakskukasta ja tämän vieläkin eriskummallisesta Matkatavarasta; tietoisesta päärynäpuusta veistetystä matka-arkusta, joka omin jaloin kävelee herransa perässä vaikkapa maailman laidalle (…) ja kantaa sisuksissaan niin likapyykkiä kuin mittaamattomia kalleuksiakin. Rincewind on velho oikeastaan vain nimellisesti, sillä oikeastaan hän oppivuosinaan oppi vain yhden ainokaisen – tosin perin voimallisen – loitsun. Kakskukka puolestaan on todellinen tapaturmamagneetti, ja poltettuaan kaupankäynnin ja todennäköisyyslaskennan oppitunnin seurauksena suuren osan Ankh-Morporkin kaupunkia, Kakskukka pakenee velhoystävä kintereillään syvemmälle Kiekkomaailman maagisiin sopukoihin.

     Tutuiksi tulevat peikot, enemmän tai vähemmän todelliset lohikäärmeet ja Rincewindin kintereillä herkeämättä vaaniva Kuolema, muuan meripeikko, eriskummalliseen noituuteen erikoistuneet hydrofobit sekä peräti Suuri Kaksonen – eräs norsujen varassa matkustava galaktinen kilpikonna…

     Tapahtumien hullunkurisuus saa epäilemään lieneekö parivaljakon elämä vain osa jotakin suurempaa; esimerkiksi jumalten noppapeliä.

Aikaisemmin Pratchettilta olen lukenut yhden Kiekkomaailma-kirjan, Pienet jumalat, josta tässäkin blogissa olen lyhkäisesti kirjoittanut. Magian väri (joka sivumennen sanoen on oktariini!) on sarjan aivan ensimmäinen ja kaikin puolin erinomainen teos.

    Juuri tällaista mieletöntä mielikuvitustulitusta ja fantasiaeskapismia kaipasinkin. Pratchettin kirjoittajantaitojen vahvuus piilee nimenomaan omaperäisessä huumorissa, joka perustuu hiukan Douglas Adamsmaisesti odottamattomiin tapahtumiin, ulkopuolisen kertojan kommentteihin ja kerronnan sävyyn, sekä ristiriitaisiin hahmoihin: Kakskukka on naiivi seikkailija (kuten Adamsin Ford) ja velho Rincewind järjellinen jänishousu, lukijan samastumispinta (vrt. Arthur Dent). Pratchett heittää huulta myös fantasiagenren kliseistä; yhtenä esimerkkinä lohikäärmeratsastajien nimet.

Lyhyt mutta tiivis ja viihdyttävä kirja, joka vieläpä paranee loppua kohden (itse pidin erityisesti meripeikosta ja Krullin merikaupungista). Yllättäen tämä vaatii kuitenkin myös tiettyä lukutaitoa pitääkseen lukijan tapahtumissa kärryillä: juoni on rönsyilevä ja tarina ajautuu välillä harhapoluille taustoittamaan.

Indigo

Guy Delisle: Pjongjang

 

Sarjakuvataiteilija Guy Delisle saa työtehtävän Pohjois-Koreasta, Pjongjangista. Delisle muuttaa ulkomaalaisille tarkoitettuun hotelliin, tekee animaatioita ja vierailee ”oppaansa” kanssa tarkkaan rajatuissa kohteissa. Delisle tutkii ympäristöään tarkkanäköisesti ja miettii mitä kaikkea maailman suljetuimman valtion sisällä oikeastaan tapahtuu.

Jälleen luin Guy Delisleä. Odotin ehkä syväluotaavampaa tutkimusta Pohjois-Korean salaisuuksiin, mutta ymmärtäähän sen toki, ettei paljoa paljastettavaa ole kun liikkumis- ja valokuvaamismahdollisuudet ovat rajalliset, eikä toisaalta paikallisia halua ajaa hankaluuksiin kyselemällä liikaa. Teos on yllättävän humoristinen ja nopealukuinen, mutta herättää kai lähinnä tekijässä itsessään muistoja ja suurempia tunteita.

Indigo

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Isän kanssa ei voi olla onnellinen. Isälle voi nauraa kaukaa, mutta näin läheltä isä ei ole hauska, ainoastaan surullinen ja pelottava.

Huttusten perhe kohtaa valtavan tragedian, kun isän lempilapsi, juoksijapoika Jarkko katoaa kisareissullaan. Perheenäiti Sirkka ja tytär Heidi käsittelevät suruaan, mutta isältä häviää paitsi oma poika, myös arjen täyttänyt toimiminen pojan juoksuvalmentajana. On vaikea päästä enää elämään kiinni.

     Tytär pelkää isänsä puolesta ja päättää tehdä palveluksen. Heidi aloittaa juoksun ja antaa isälle taas tekemistä ja aikaa toipua Jarkon kuolemasta. Mutta isä ottaa valmennuksen enemmän kuin tosissaan, sillä vaikka juoksu on muille harrastus, Huttusille se on elämäntapa. Koko perheen arki mullistuu ja juoksutreenit venyvät toinen toistaan absurdeimmiksi.

Aikaisemmin olen Nousiaiselta lukenut Vadelmavenepakolaisen, josta tykkäsin. Maaninkavaarassa on hyvin paljon samaa. On mies, jolla on pakkomielle (juoksu tai ruotsalaisuus). Pakkomielle pääsee käsistä, ja tuntuu aina olevan tavoittelemattomissa. Lopuksi opitaan, ettei se ollutkaan ihan kaikki kaikessa. Paljon kaivataan menneitä aikoja, ja vaikka kirja päällisin puolin naurattaa, jossakin väreilee synkkä pohjavire (joka tuntuu vielä voimakkaammin tässä Maaninkavaarassa). Menneissä roikkuu paitsi perheen isä, myös Sirkka-äiti, joka ei osaa päästää huonosta avioliitostaan irti. Paljon pohditaan suomalaisen juoksua ja sen historiaa, sekä miten kaikki, siis ihan kaikki, lopulta juoksemiseen liittyy.

     Suosittelen mustan huumorin ja suomalaisen kestävyysjuoksun ystäville.

Indigo

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!

Seuraavana päivänä, kun ystävykset kokoontuivat kahville Märthan huoneeseen, huoneessa oli tv päällä. Kun kaikki olivat saaneet kupit käteensä ja istuutuneet sohvalle, Nero pani dvd:n pyörimään.

     ”Teidän on pakko nähdä tämä ohjelma”, hän sanoi. ”Se on dokumentti vankeinhoidosta.” Hän veti verhot ikkunoidensa eteen.

     ”Huhhuh”, sanoi Anna-Greta.

     Vanhukset joivat kahvia tuttuun tapaansa pienen likööritilkan kera. Heti ohjelman akun nähtyään he alkoivat kihistä raivosta.

     ”Miten voi olla mahdollista”, Stina puuskahti heristäen kynsiviilaansa. ”Rikollisillahan on paremmat oltavat kuin meillä!”

Palvelutalo Timantissa kohistaan. Johtajien leikkaukset ärsyttävät vanhuksia: minimoidaan ruoat, viedään kahvitauoilta pullat, lääkitään tokkuraan ja lukitaan kuntosali. Aivan erityisesti moinen toiminta ärsyttää muuan ystävysten viisikkoa: Anna-Gretaa, Stinaa, Neroa, ”Haravaa” ja etupäässä Märthaa, joka päättääkin pian tarttua tuumasta toimeen. Eihän ole oikeudenmukaista että vangeillakin on paremmat olot kuin vanhuksilla…

     …Mikseipä siis tekisi pientä rötöstä ja lähtisi sitten vapaaehtoisesti vankilaan?

Hyvänmielenkirja hyvässä ja pahassa. Tiiviin ystävysten viisikon seikkailut ovat riemastuttavia ja juoni tapahtumarikas, vaikka irrallisen tuntuiset osuudet jättävät tarinan melko heikoksi.
     Vanhukset juonivat ovelia rikoksiaan ja kippistelevät lakkaliköörilasejaan suunnitelmien ohessa. Dialogi on hauskaa ja jokainen hahmo puhuu ja toimii tyylillään. En muista milloin viimeksi luin kirjan jossa päähenkilö(i)nä olisi ollut iäkkäämpiä ihmisiä, joten siinäkin mielessä tämä oli mukavaa vaihtelua. Toisaalta tematiikka ei jätä miettimään lukemisen jälkeen, vaan kun kannet on sulkenut, kirja ei juuri palaa enää mieleen.

     Tämä sopii hyvin alkukesän sadepäivien lukemiseksi: piristämään ja viemään ajatukset vähäksi aikaa muualle, kuten rikossuunnitelmiin ja miten ne saa toteutettua rollaattorien ja kävelykeppien kanssa. 

Indigo

Walter Moers: Rumo ylämaailmassa

”Vene pitää aktivoida. Siinä on hellyysohjain, ja tämä on akustinen osa.”

     ”Mikä?”

     ”Kyllä te ymmärsitte. On tärkeää, että koneen on hyvä olla. Uskokaa minua.”

     ”Että mitä? Enhän minä osaa hyristä! En minä ole kissa!”

     ”No, hyriskää nyt!”

     ”En.”

     ”Pian nyt!”

     ”Hrrrrrr…”, sanoi Smeik ja tunsi itsensä typeräksi. Mitään ei tapahtunut. Akustinen hellyysohjain! Ja koneella hyvä olo! Järjetöntä!

     ”Ei tuo ole hyrinää vaan surinaa!” tohtori huusi kärsimättömänä. ”Kimalaisen surinaa.” ”Hrrrrrmmmmmmm”, Smeik hyrisi. ”Hrrrrrmmmmm…”

Rumo on wolperting, sarvekkaan koiran kaltainen otus, jolla on salamannopeat refleksit, erinomainen hajuaisti ja poikkeuksellisia taipumuksia loistavaan taistelutaitoon. Lapsuutensa Rumo viettää leppoisassa Kaukkangerissa muuan maatilalla huomion keskipisteenä, kaikkien hellittävänä. Päiväuni katkeaa, kun joukko kyklooppeja rymistää tilalle, pistää tilalliset Rumon mukaan lukien pusseihin ja vetäytyy pahamaineisille Paholaiskallioille syömään saalistaan elävältä.

     Myöhemmin matkallaan kohti Wolpertingia ja kaupunkiin päästyään Rumo tapaa koko joukon ihmeellisiä otuksia: haikalamato Smeikin, eydeetit Kolibrilin ja Yöpöllön, wolpertingit Ursin, Rolvin, Uschan DeLuccan, Ornt La Okron… sekä tietenkin Ralan.

Huh. Hui-ke-a kirja. Walter Moersista on ehdottomasti tullut yksi suosikkikirjailijoistani.

    

Valitsin lainaukseksi tarkoituksella täysin mielettömältä kuulostavan pätkän. Se avautuu vain jos ottaa kirjan kauniiseen käteen ja hyppää Zamoniaan.

     Moersilla on upea kyky kirjoittaa vetävästi, elävästi ja mielikuvituksellisesti. Nimellisesti tämäkin on lasten ja nuorten kirja, mutta toimii erinomaisesti myös vanhemmille. Väkivaltaa ei ole sensuroitu (vaikkei sillä missään nimessä mässäilläkään), huumori on kypsää ja kieli rikasta – lapselle osin ehkä haastavaakin (kääntäjä on tehnyt taas hienoa työtä). Kerrankin saa lukea oikeaa fantasiaa, jossa otetaan kaikki ilo irti kirjallisista vapauksista. Ehkä eniten nautin yksittäisten kuvailujen lisäksi Rumon Wolpertingissa viettämästä ajasta sekä erityisesti Sumuton mysteeristä. Huumorin seassa piilee kiinnostavaa synkkyyttä, joka aina välillä pulpahtelee tarinaan tavalla tai toisella… Paholaiskallioilla tietenkin, sekä useiden wolpertingien elämäntarinoissa…

     Rumo ylämaailmassa edustaa vähän samaa kuin Uinuvien kirjojen kaupunkikin. Sinikarhu oli mieletöntä seikkailua (viihdyttävää toki), mutta näissä kahdessa taas on suunnitellumpi juoni, tiiviimpiä hahmojenvälisiä suhteita ja hitusen vakavampi tyyli. Jos siis Sinikarhun seikkailut eivät napanneet, kannattaa kokeilla vielä Rumoa.

    

Indigo

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää

Oletin mutkan takaa avautuvan toisen tunnelin, mutta eteemme levittäytyikin näky, joka oli vertaansa vailla. Meille avautui vaikuttava näköala aivolaaksoon, tuohon suureen onteloon, jollaisia bolloggien aivoissa saattaa olla. Ajatukset suhahtelivat sihisten luolan katossa kuin värikkäät pyrstötähdet pimeässä avaruudessa. Ja alapuolella avautui aivopoimujen labyrintti, joka oli täynnä pieniä, kapeita kujia, joissa kiiti tuhansia ideoita sinne tänne kuin jonkun itämaisen vanhankaupungin kujilla.

Kapteeni Sinikarhu syntyi (tai ainakin luuli syntyneensä) meren kuohuista pieneen pähkinänkuoriveneeseen. Ensimmäisen hänen eepoksensa kolmestatoista ja puolesta elämästä Sinikarhu viettää kääpiömerirosvojen laivalla. Kasvettuaan liian isoksi, merirosvot jättävät Sinikarhun laiva-aaveiden saarelle, jota seuraa seikkailu pulina-aaltojen seurassa sekä Gourmetica Insulariksella. Sinikarhun elämäkerran seurassa lukija voi nauttia mielikuvituksen iloisesta ilotulituksesta pelastajasaurusten kyydissä, professori Yöpöllön yöakatemiassa, Makealla aavikolla, bollogg-jättiläisen aivoissa (ks. tekstiote), Atlantiksessa ja monessa muussa Zamonian omituisia otuksia tulvivassa nurkassa. Mutta mukaan matkaan kannattaa napata ainakin painos Professori Abdul Yöpöllön sanakirjaa, jossa selitetään selitystä vailla olevia ihmeitä ja muita Zamonian ja sen ympäristön elämänmuotoja ja ilmiöitä.

Minä olen vannoutunut Moers-fani, sillä kenenkään toisen kirjailijan en ole tavannut käyttävän yhtä mielettömällä tavalla paitsi mielikuvitustaan, myös kieltään (onnittelut siis myös kääntäjä Marja Kyrölle). Tällaisia kirjoja vanhempien pitäisi lapsillaan luetuttaa enemmän; Sinikarhun seikkailut tarjoaisivat paitsi reippaan kielikylvyn ja viihdykettä, myös intoa jatkaa lukuharrastusta. Toisaalta ei huolta, kohderyhmää ei ole kiveen kirjoitettu: minäkin olen jo lasta varttuneempi ihmisolento ja silti kykenen nauttimaan Moersin teoksista täysin rinnoin. Vaaditaan vain mielikuvitusta turhantarkan elitismin sijaan – hiiteen draaman kaaret ja muut kirjalliset opit rajoittavine nyansseineen!*

     Minuunhan alkaa tarttua perin tulkkumaista anarkismia. Mistä tulikin vielä edelliseen liittyen mieleen että Moers viljelee välillä romaaneihinsa sellaista huumoria, jota nuorempi lukija tuskin täysin ymmärtää (esim. Uinuvien kirjojen kaupungissa eri kirjallisuuden suuntauksilla revittely tai Huviretki hukkateille -kirjassa erityyppisen kerronnallisen kokeilun käyttö). Tässä teoksessa juuri tulkut minä tulkitsen (!) tietyn ihmistyypin ja ideologian (tai jopa uskonnollisuuden) hyväntahtoiseksi karikatyyriksi. C’mon, sinisiä sieniä popsivat, aavikolla vaeltavat nomadit, jotka noudattavat löytämäänsä pullopostia taivaallisena lakinaan. Aloilleen asettuessaan alkavat riidat ja sopusoinnuton elämä. Tällaista alkaa heti väännellä ja käännellä yhteiskunnallisiin raameihin.

Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää pääsee todella vauhtiin siinä hieman ennen kirjan puoltaväliä, kun päähenkilö suuntaa kohti Makeaa aavikkoa ja Atlantista. Ennen tätä eri kertomukset tuntuivat hieman liian toisistaan irrallisilta, eikä kirja vielä täysin imaissut mukaansa (niin, kaikista käyttämistäni ylisanoista huolimatta). Teos avaa Zamonian mantereen maantiedettä, asukkaiden diversiteettiä ja Moersin maailman historiaa antaen samalla vähän uudentyyppistä näkökulmaa muihinkin Zamonian tarinoihin. Aina kuulen puhuttavan vain siitä miten J. R. R. Tolkien on rakentanut kokonaisen fantasiamaailman päästään. Tolkienin paikoin paatoksellinenkin kirjoitustyyli, ympärille muodostunut nörttikultti ja tarinoista sinällään irrallinen haltijakieli varmaan perustelevat tätä suosiota. Mutta minusta moni muukin on kyennyt luomaan hyviä fantasiamaailmoita. Moers ainakin on tehnyt sen täysin itsenäisesti, omalla tyylillään.

Indigo

*Hyvä on, oikeasti kokeilevankin kirjailijan on hyvä tutustua niihin edes välttääkseen kliseisimmät sudenkuopat (tai repiäkseen huumoria niistä).

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Pikkuruisen kaupungin laitamilla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin. Hänellä ei ollut äitiä eikä isää, ja se oli oikeastaan aika ihanaa, sillä näin ollen ei kukaan voinut sanoa, että hänen oli mentävä nukkumaan juuri kun oli kaikkein hauskinta, eikä kukaan voinut pakottaa häntä nielemään kalanmaksaöljyä, kun hän mieluummin söi karamelleja.

Kävin tonkimassa isäni varastoja ja löysin paitsi pinon Tintti-sarjakuvia, myös kokoelmakirjan Astrid Lindgrenin rakastetuimpia lastensatuja (Ronja ryövärintytär, Peppi, Eemeli, Melukylän lapset…), jotka itsekin olen lapsena kuunnellut ja lukenut moneen kertaan läpi. Vaahteramäen Eemelin liiankin useasti, Melukylän lapsia taas en ollenkaan. Peppi pitkätossu on minulle yhä rakas kirja, tosin paljon lyhyempi kuin muistin…

     Peppi Pitkätossu muuttaa Annikan ja Tommin naapuriin. Jälkimmäiset ovat hyvin kasvatettuja, sovinnaisia lapsia, kun Peppi taas on rasavilli, rohkea, voimakas ja hauska, vaikkakin monessa suhteessa myös melko ymmärtämätön. Pepillä on apina, Herra Tossavainen ja vieläpä kuistilla oma hevonenkin. Yhdessä lapset leikkivät nuuskijoita, käyvät retkellä, sirkuksessa ja koulussa. Pepin omalaatuisuus viehättää varmasti varttuneempiakin lukijoita, ainakin minua.

Tuumin lukiessani että Muumeissa ja Pepissä on paljon yhteistä. Molemmat elävät itsenäistä elämää omalla tyylillään, antaen muiden tehdä omat ratkaisunsa. Molemmat tarkoittavat hyvää ja toimivat ystävällisesti. Ja niin muumit kuin Peppikin ovat viisaita omalla tavallaan – Peppi osaa lukea vain vaivoin, mutta minä ainakaan en menisi kutsumaan häntä typerykseksi.

     Jos haluaisin jälkikasvua, lukisin niille tämänkaltaisia lastenkirjoja, jossa nalkuttamatta opetetaan hyväksymään erilaisuutta, toimimaan itsenäisesti, rohkeasti ja käyttäytymään hyvää tarkoittaen. Räikeä vastakohta ärsyttävän opettavalle (vaikkakin omalla tavallaan myös tunnelmalliselle) Pikku naisille.

Olipa kerrassaan nostalginen piipahdus lapsuuteen!

Indigo

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen oven aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.

Mikko Virtanen on suomalaisuuttaan vihaava mies, ”kansallisuustransu”, joka haaveilee paremmasta elämästä Ruotsissa, Olof Palmen sosiaalidemokratialla rakentamassa kansankodissa. Thaimaassa hän asentaa kuuntelulaitteet tuttujen ruotsalaisperheidensä bungaloweihin ja tutkii ruotsalaisuutta. Kotona hänellä on Ruotsille ja ruotsalaisuudelle omistettu alttari. Hän on valmis tekemään mitä hyvänsä päästäkseen ruotsalaiseksi.

     Mikko Virtanen ottaa töistään lopputilin ja muuttaa Ruotsiin. Vietettyään jonkinnäköistä ruotsalaista joulua, hän tapaa baarissa entisen, itsetuhoisen historianopettajan Mikael Anderssonin. Kohtaamisesta alkaa intensiivinen opiskelu ruotsalaiseksi.

Olen kuullut hurjasti hyvää Nousiaisen kirjoista, erityisesti tästä nimenomaisesta esikoisteoksesta. Olenkin vainunnut jo muutaman vuoden ajan kirjaston n-alkuisia hyllyjä ja nyt sain tämän vihdoin käsiini ja luettua. Enkä pettynyt, vaikkakin yllätyin. Vadelmavenepakolainen edustaa lähinnä hilpeän humoristista (ja yhteiskuntakriittistä) kirjallisuutta, mutta välillä päähenkilön sekopäisyys lipsahtaa niin vakavaksi, että tuntuisi omituiselta hekotella. Toiseksi, kirjailija itse on demari, mutta se miten hän sosiaalidemokratiaa tässä käsittelee, ei minusta tunnu ihmeen mairittelevalta; hän esimerkiksi venyttää yhdessä päättämisen arvon kolmituntiseksi keskusteluksi ruohonleikkurin terän vaihtamisesta. No, hyvä se kai vain on että omaakin arvomaailmaansa osaa kritisoida.

     Virtasen pohtiessa kansallista identiteettiään, kirjassa esiintyvät tutut stereotypiat suomalaisista ja ruotsalaisista. Suomalaiset ovat töykeää, vähäpuheista, viinaanmenevää kansaa. Ruotsalaiset taas ovat yhteisöllisiä ja suvaitsevia. Suora (ei-satiirinen) kriittisyys ruotsalaisuutta kohtaan herää vasta kirjan lopussa, Virtasen epäillessä kansallisuustransuuttaan. Nousiainen kertoo stereotypioista kuitenkin virkistävän uusilla humoristisilla keinoilla; koskaan ei mennä varsinaisiin loukkauksiin (tai tämä riippunee lukijasta). Ihan mielenkiintoista myös oli, miten kirjassa kansallisuus rankataan suureksi ihmisen identiteettiä ja persoonallisuutta määrittäväksi asiaksi; harvempi tuskin kuitenkaan ainakaan enää juuri ajattelee ensisijaisesti olevansa suomalainen tai ruotsalainen tai mikä lie. Ennen kansallisuutta tulee ikä, koulutus, hiusten väri, sukupuoli, vasenkätisyys, kissaihmisyys… Ja minusta Virtanenkin himosi ennemmin sosiaalidemokratiaa (sellaisena kuin hän sen käsitti) kuin jotakin epämääräistä, tuskin mitään konkreettisia määritteitä sisällään pitävää ruotsalaisuutta.

     Kirjan lopetus on kunniallinen: ei se suomalaisuus ihmisestä mihinkään mene, eikä se suomalaisuus niin pahakaan asia ole. Hohhoijaa. Ja muuten kolminkertainen hohhoijaa sille iänikuiselle ”ennen oli kaikki paremmin” -ajatukselle, jolle ehkä vähän naureskeltiin ja silti se pääsi ärsyttämään.

Kuulostin taas kyllästyneeltä, mutta todellisuudessa Vadelmavenepakolainen on erinomainen kirja. Siinä yhdistyvät tärkeät ja mielenkiintoiset teemat niin yhteiskuntatasolla (politiikka, sosiaaliset ongelmat kuten syrjäytyminen ja alkoholismi) kuin henkilökohtaisellakin tasolla (mistä identiteetti koostuu, mitä kansallisuus merkitsee ja miksi kanssaihmisiä ei kannata sulloa kaivoon).

Indigo

Douglas Adams: Elämä, maailmankaikkeus – ja kaikki (Linnunrata #3)

Hän [Arthur Dent] säteili tyytyväisyyttä ja haukkasi palan kaniininkoivesta, joka oli jäänyt jäljelle illallisesta. Hän pureskeli iloisena hetken ja päätti sitten virallisesti julistaa päätöksensä.
     Hän oikaisi itsensä ja katsoi maailmaa suoraan peltoihin ja kukkuloihin. Antaakseen sanoilleen lisäpontta hän tökkäsi kaniininluun tukkaansa. Hän levitti käsivartensa.

     ”Tulen hulluksi”, hän ilmoitti.

Arthur Dent, tavallinen maan asukas, joka on tahtomattaan tempautunut matkustamaan ajassa ja avaruudessa varsin sekalaisen sakin seurassa, jatkaa Douglas Adamsin kolmannessa Linnunrata-sarjan kirjassa seikkailujaan. Viimeksi Arthur jäi Maapallolle Ford Prefectin ja parin kampaajan ja sen sellaisten kanssa. Aikaa on ehtinyt vierähtää tovi, ennen kuin pelastaja saapuu: eräänä päivänä niitylle ilmestyy pomppiva sohva (Chesterfield), jonka kyydissä Arthur ja Ford singahtavat uusiin seikkailuihin. Tällä kertaa tehtävänä on vaatimattomasti pelastaa universumi tuholta, jonka muukalaispelkoiset krikittiläiset suunnittelevat toteuttavansa…

     Samaan aikaan Marvin kiertää patjasuolla ympyrää.

Aluksi luulin, että Linnunrata-sarja jäisi trilogiaksi, mutta ilmeisesti sitä löytyykin ainakin viiden kirjan verran lähikirjastoni hyllyiltä, joten kaikeksi onnekseni saan vielä lukea jatkoa Arthur Dentin jne. seikkailuista. Tämän kirjan luin, toisin kuin kaksi edellistä, suomeksi. Ensin se tuntui vähän oudolta, mutta loppujenlopuksi suomenkielellä ei ollut muuta vaikutusta lukukokemukseen, paitsi että päähenkilö tuntui vähän typerämmältä (ehkäpä puhekielisiksi käännettyjen repliikkien vuoksi?)

     Kolmas osa ei ollut yhtä herkullinen kuin ensimmäinen, vaan aika lailla toisen kanssa samaan kastiin jaoteltava. Englanniksi lukiessani minulle tuli välillä vaikeuksia seurata juonta tarkasti, mutta nyt ymmärsin, ettei kyse ollut kielitaidon puutteesta. Tämä osa tuntui kahdesta aiemmasta irrallisemmalta, mutta sen oma tarina toimi ihan hyvin ja jopa Trillian sai välillä jotakin tekemistä.

     Adamsin kolmatta Linnunrata-kirjaa aloittava lukija voi odottaa ensimmäisten teosten tarjontaa vastaavaa materiaalia: scifikliseille naureskelua, epätodennäköisyyksien todennäköistämistä ynnä sellaista. Parhaita juttuja olivat tällä kertaa patjasuo ja Agrajag-rukan vastoinkäymiset.

Indigo

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa

Me olimme nuoria ja pitkästyneitä. Ja vanha sähköshokkiterapiakone oli portaiden alla olevassa laatikossa imurin vieressä.

Juoksee saksien kanssa on Augusten Burroughsin muistelmateos hänen lapsuudestaan aina varhaisnuoruuden vuosiin saakka. Burroughsin äiti on vakavasti psyykkisesti sairas ja Burroughs joutuu elämään hänen mielenterveytensä ailahtelujen mukaisesti. Burroughs tutustuu pian äitinsä sekopäiseen psykiatriin, tohtori Finchiin, ja pakkomielteisesti puhtautta ja hienoja vaatteita rakastava poika joutuu keskelle vinoa vaaleanpunaista taloa, jossa hän ensitöikseen kohtaa pianon alle paskovan pikkupojan. Mutta kaikkeen tottuu.

Mahtavaa lukea taas näin herkullinen kirja!

     Kun on elänyt tarpeeksi sekopäisen elämän, kirjoitustaidoilla ei ole niinkään väliä. Burroughs on kuitenkin vaiheikkaan (tuntuu kyllä hiukan ongelmien vähättelyltä sanoa näin) elämän lisäksi myös hyvä kirjoittamaan, joten tätä lukee nautinnolla. Vaikka Burroughs itse myöntää, ettei pitänyt koskaan englanninkielen opiskelusta – saati mistään muustakaan opiskelusta – hän osaa oikeasti kirjoittaa. Moni kirjailijaelitisti edellyttää että kunnollisella kirjailijalla on takanaan napanuorasta imetty kirjallinen innostus ja kynä on sauhunnut paperilla jo pienestä pitäen ja vanhempana on tietenkin ajautunut opiskelemaan äidinkieltään yliopistossa ja sitten on täytynyt ruveta kriitikoksi ja journalistiksi jne jne. Se on pelkkää katkeruutta. Burroughs on kirjoittanut pienestä pitäen päiväkirjatyylistä tekstiä ja paljon – hän kertoo siitä näissä muistelmissaan – ja siksi hän onkin niin osaava. Burroughsin tyyli on rauhallinen, sopivan kuvaileva lipsumatta ällöihin liiallisuuksiin tai kyllästyttävään niukkuuteen, karkean humoristinen ja rehellinen.

     Rehellisyys, jos nyt ei turhantarkasti tapahtumien suhteen, niin ainakin kirjailijan itsensä tunteiden suhteen on minulle tärkeää muistelmissa. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin ihminen, joka kertoo olleensa jo nuorena pieni nero ja vaikka mitä. Burroughs on rehellinen. Hän kertoo mitä kustakin ajatteli, mitä tunsi äitiään kohtaan ja niin edelleen, taaskin jäämättä polkemaan pelkkiin sisäisiin tuntoihinsa. Kukin kirjan luku kertoo oman pienen sattumuksensa Augusten Burroughsin elämästä, jonka luulisi suistavan herkemmän hermoraunioksi. Vaikka tarina pistää välistä lukijan nauramaan, kaiken yllä häälyy alati tumma varjo.

Olen iloinen että Burroughs toteutti pienen unelmansa ja tuli kuuluisaksi. Tämän kirjan kautta.

Indigo

Terry Pratchett: Pienet jumalat

Vorbis istuutui paikalleen.

     ”Mitä te oikein pelkäätte?” hän kysyi. ”Täällä aavikolla, niiden... jumalienne kanssa? Eikö asia olekin niin, että syvällä sielujenne sisimmässä tiedätte, että jumalanne ovat yhtä muuttuvaisia kuin erämanne hiekka?”

     ”Juuri niin”, Tyranni sanoi. ”Sen me tiedämme. Se hyvä puoli heissä on aina ollut. Me tunnemme hiekan tavat. Teidän jumalanne on kalliota – ja me tunnemme kallionkin tavat.”

Brutha on nuori munkkinoviisi, kuuliainen, sangen hyvämuistinen ja sellaisella hyväntahtoisella tavalla hitusen naiivi tapaus. Sitten käy niin, että hän kohtaa pienen kilpikonnanmuotoisen jumalan Omin, jota koko Omnian valtakunta hartaasti palvoo. Miksi ihmeessä juuri Brutha sai kunnian kohdata suuren jumalan, ja miksi muut eivät tunnu ymmärtävän jumalan puhetta, vaan mieluummin pistäisivät sen pataan porisemaan (kilpikonnathan ovat tunnetusti sangen hyvänmakuisia)? Brutha ajautuu osalliseksi kahden valtakunnan, Omnian ja Efeben, välisiä valtataisteluita rääväsuinen jumala kainalossaan. Efebessä hän tutustuu vieraaseen (antiikin Välimeren kulttuuria muistuttavaan) kulttuuripiiriin, sen filosofeihin, keksintöihin ja jumaliin, ja alkaa oppia kyseenalaistamaan vanhoja tottumuksiaan.

Tämä on minun ensimmäinen Terry Pratchettini, ja ensikosketukseni hänen luomaan fantasiamaailmaansa Kiekkomaailmaan. Kiekkomaailma on paikka, joka ei ole pallonmuotoinen, vaan ajelehtii maailmankaikkeudessa suuren kilpikonnan päällä. Sellaiseen maailmaan sopinee ihan hyvin sijoittaa myös perin eriskummallisia jumalia, joita tämä teos tutkailee. Jumalat saavat elinvoimansa ihmisten uskosta, ja suurimmilla jumalilla on kannattajia tuhatmäärin. Suurien jumalien lisäksi on säälittäviä, aavikolla ajelehtivia ja uskovaisia janoavia pieniä jumalia. Idea on hauska ja sujuvasti toteutettu. Kirja tuntuu hyvin suunnitellulta alusta loppuun ja naurattaa aidosti. Mutta todellisuudessa kirja sisältää myös tarkkanäköistä yhteiskuntakritiikkiä ja hyviä teemoja: mitä uskonnot esimerkiksi merkitsevät yksilölle ja mikä niiden asema esimerkiksi eettisten ohjeiden jakajana on yhteiskunnassa? Voivatko dogmit vanheta?

     Pienet jumalat sisältää runsaasti viittauksia uskontoihin, filosofiaan ja historiaan – ne naurattavat, jos ne ymmärtää. Kirja tarjosi myös toisenlaisen, yleisiä käsityksiä lempeästi parodioivan näkemyksen filosofiasta ja filosofeista verraten äsken lukemaani Sofian maailmaan:

”Uskokaa nyt kun minä kerran sanon, että asia on niin, että rajallinen äly, ymmärrättekö, ei voi käsittää asioiden absoluuttista totuutta vertailun keinoin, koska luonnoltaan jakamattomana totuus sulkee sellaiset käsitteet pois kuin ’enemmän’ ja ’vähemmän’, joten totuuden täsmällisenä mittapuuna ei voi käyttää mitään muuta kuin itseään totuutta. Senkin paskiaiset”, hän lisäsi.

- -

”Jep”, Om totesi. ”Tuo on selvästi filosofiaa.”

     ”Mutta hehän tappelevat!”

     ”Avointa ja vapaata mielipiteitten vaihtoa, aivan oikein.”

Pratchettin tyyli ei olekaan missään vaiheessa saarnaava. On taito osata kritisoida asioita vertauskuvallisesti ja huumorilla, osoittelematta syyllisiä.

Ensiksi tuntui hiukan työläältä tarttua tähän kirjaan ja samalla koko kirjailijan rakentamaan fantasiamaailmaan, mutta turhaan. Ainakaan tämän kyseisen teoksen lukeminen ei mielestäni tuntunut vaativan pohjatietoa aikaisemmista kirjoista, vaan tempaisi mukaansa ja oli täysin ymmärrettävä itsenäisenäkin kappaleena. Seuraavaksi aion ehkä kuitenkin lukea Pratchettilta Kiekkomaailma-sarjan ensimmäisen osan… Magian värin?

Indigo

Douglas Adams: The restaurant at the end of the universe (Hitchhiker’s guide #2)

Noniin, nyt tuli toinenkin Adamsin teos ahmittua ja hyvää tekstiä oli. Noh, ei yhtä erinomaista kuin ensimmäinen osa, mutta silti hyvää.

     Sarjan toisessa osassa jo tutut Arthur Dent, Ford, Zaphod Beeblebrox, minun lemmikkini Marvin ynnä muut kumppanit jatkavat galaksienvälistä matkaansa. Viime osassa etsittiin elämän tarkoitusta, joksi jättiläistietokone (tunnetaan myös nimellä Maa!) ehdotti näppärästi neljääkymmentäkahta… Ja sitten pitikin miettiä uudestaan, mihin kysymykseen luku neljäkymmentäkaksi olikaan vastaus. Maa-tietokone ei kuitenkaan ehtinyt selvittää tätä, sillä planeetta tuhottiin galaktisen ohituskaistan tieltä. Toisessa osassa kysymykseen paneudutaan kunnolla: tullaan matkanneeksi maailmanlopun ravintolaan ja ajassa taaksepäin jättimäiselle avaruusalukselle, joka kuljettaa muuan kansaa halki avaruuden kansoittamaan uutta planeettaa…

Tästä osasta heikomman teki eritoten jähmeä alku. Presidentti Zaphod Beeblebrox erotetaan heti matkaseurueestaan ja lähetetään (onneksi Marvinin kanssa) yksityisille seikkailuilleen, joita on tylsähköä lukea. Saattoi myös käydä niin hassusti, että kun tylsistyin, luin huolimattomammin ja vaikeahkoon englanninkieliseen sanastoon paneutuminen lipsui. Niinpä ymmärsin vähemmän mitä luin ja tylsistyin lisää. Tässä kohtaa siis voinkin varoittaa, ettei Linnunrata-trilogia (vai montako osaa tässä sarjassa nyt sitten on…?) ehkä ole paras lähtökohta jos aloittelee englanniksi lukemista. Sanasto menettelee kyllä vielä, mutta tapahtumat ovat niin villejä, että ei osaa päätellä seuraavia tapahtumia tavallisesti aiempien pohjalta.

     Palataan asiaan. Zaphodin seikkailujen jälkeen jengi palaa yhteen (tosin Marvin hylätään julmasti kerta toisensa jälkeen tekemään likaisia hommia!) ja lähtee nälkäisenä lähimpään mahdolliseen ravintolaan. Ravintola on sekä lähellä että kaukana: paikassa ei liikuta senttiäkään, mutta ajassa aina universumin tuhoon saakka. Ravintolavaihe oli jo selvästi viihdyttävämpi: koko paikka ja kohtaus oli nerokkaasti suunniteltu ja viljelty täyteen adamsmaista huumoria.

Muutama kohtaus tuntui irralliselta, mutten ole varma tuleeko tässä tapauksessa tarinan edes olla niin kompakti paketti. Tärkeintä on olla hauska ja piilofilosofinen – ja siinä Adams onnistuu. Kirja paranee loppua kohti huikeasti ja se on aina parempi kuin hyvä alku ja huono loppu (eli ns. lehmänhäntärakenne). Ehkä tämä tympeämpi arvostelu on sitä alkuhuuman loppumista. Alan löytää kaikenlaista pientä kritisoitavaa: miten pinnalliseksi hahmoksi Trillian jää, miten samankaltaisia kaikki universumin elämänmuodot ovat (olisi edes jokin adamsmainen kuittaus tähän äärimmäiseen konvergenttiin evoluutioon!), miten samankaltaisia kaikkien universumin kansojen kulttuurisaavutukset ovat jne.

     En halua tylyttää enää enempää, sillä Maailmanlopun ravintola on todellisuudessa upea, jännitystä, huumoria ja syvällisiä teemoja tihkuva jatko-osa Linnunrata-sarjalle. Hyvää on paljon enemmän kuin huonoa; erityisesti minua viehättivät uusien sivuhahmojen (hökkelifilosofin, kampaajien ym.) satiirinomaiset piirteet.

Kolmatta osaa kaipaillessa!

Indigo

Douglas Adams: The Hitchhiker’s guide to the galaxy (Hitchhiker’s guide #1)

     ”But that’s incredible.”

     ”No, Zaphod. Just very very improbable.”

Adamsin legendaarisen Linnunradan käsikirja liftareille –sarjan samannimisessä ensimmäisessä osassa ihan tavallinen mies, Arthur Dent, herää eräänä aamuna siihen, että hänen talonsa päätetään purkaa. Tontin tilalle tulee nimittäin kiertotie. Arthurin ystävä Ford ei jaksa murehtia yhden talon kohtalosta, sillä käsillä on maailmanloppu. Kyllä, jo koko kirjan alkuasetelma on hilpeän absurdi, ja mitä pidemmälle lukee, sitä syvemmälle tulee liftanneeksi universumin uumeniin seuranaan muun muassa maailmankaikkeuden presidentti Zaphod Beeblebrox (kukas muukaan), vaikeasta masennuksesta kärsivä robotti Marvin (toistaiseksi sivuosassa, mutta tämä hahmo jaksaa kyllä viihdyttää minua), huippuälykäs tietokone Eddie sekä Trillian, sattumalta Arthurin aikaisemmin tapaama toinen Maan asukki. Tämän parempaa porukkaa ei voisi saada mukaansa matkalle etsimään totuutta muun muassa elämän tarkoitukseen ja muuhun yhtä simppeliin.

Douglas Adams on luonut teoksen, joka naurattaa aidosti sivu toisensa jälkeen. Aika harvoin mikään kirja oikeastaan todella jaksaa naurattaa, toki muuten koskettaa, mutta huumori on vaikea laji. Onneksi Adams osaa asiansa. Hetkenkään aikaa tapahtumat eivät tuntuneet tekemällä tehdyiltä tai vitsit väkisin väännetyiltä.

     Arthurin, Fordin ja kumppaneiden tarina ei kuitenkaan ole kevyttä vitsailua ja pintaliitelyä, vaan mukana on huumoriin verhoutuneita vakavia ja mietityttäviä teemoja. Kirjassa nauretaan filosofeille, mutta samalla esitellään hyvin filosofisia kysymyksiä aina alkaen rohkeasti metafysiikasta ja tietämisen, tieteen ja jopa olemisen rajoista elämänfilosofiaan, jota käsitellään epäsuorasti hahmojen elämäntapojen kautta ja hyvinkin suoraa (…laskennallisesti!). Marvin on huippunero mutta elämäniloton, Zaphod hölmö (tosin toisaalta myös älykäs) mutta nauttii elämästään. Hetkinen, kuulostaa vähän klassiselta onneton Aristoteles vai onnellinen sika –ongelmalta… Adams saa kaikkein epätodennäköisimmänkin tapahtuman tuntumaan, no jos ei ihan uskottavalta sentään, niin jotenkin järkeenkäyvältä kuitenkin. Vähän sama ominaisuus on perinteisessä metafysiikan filosofiassakin.

     Raskaat teemat on verhottu hyväntuuliseen huumoriin, joten kirjaa voikin lukea myös viihteeksi. Minä suoritin työni kuitenkin ryppy otsalla teemoja tutkien.

Linnunradan käsikirja liftareille on hyvä, oikeammin erinomainen (tai liki täydellinen – hyvä on, säästelen superlatiivejani) avausosa trilogialle. Niin hyvä että noudin kirjastosta jo toisenkin osan työstettäväksi. Sillä kukapa nyt haluaisi jättää välistä mahdollisuuden kuulla vastauksen (tai edes itse kysymyksen!) maailmankaikkeuden salaperäisimpiin filosofisiin arvoituksiin.

     ”Don’t panic.”

     ”I’m not panicking!”

     “Yes, you are.”

     “All right, so I’m panicking, what else is there to do?”

     “You just come along with me and have a good time. The Galaxy’s a fun place. You’ll need to have this fish in your ear.”

Indigo