J.K. Rowling, John Tiffany: Harry Potter and the Cursed Child

Scorpius and Albus round a corner to be faced with a gap in the trees…

     A gap throught which is visible… a glorious light…

Scorpius: And there it is…

Albus: Hogwarts. Never seen this view of it before.

Englanniksi luettu näytelmäteos. Fanien kirjoittama jatko Rowlingin Potter-sarjalle.

     Harry Potter on nyt aikuinen ja työskentelee taikaministeriössä. Hänellä on Ginnyn kanssa kolme kouluikäistä lasta: James, Rose sekä… Albus. Albus on lapsista vaikein, ja aloittaessaan koulun päätyy omaksi (kuin myös monen muun) järkytykseksi eri tupaan kuin muut Potterit: luihuiseen. Mutta jotain hyvää siinäkin: Albus tapaa Malfoyn lempeän pojan Scorpiuksen ja ystävystyy tämän kanssa välittömästi.

     Isän ja pojan välillä vallitsee ymmärryksen puute: Harry rakastaa kaikkia lapsiaan, muttei käsitä Albuksen erilaisuutta. Albus kokee olevansa hyljeksitty, ja lopulta ajaa paitsi itsensä, myös läheisensä ja jopa koko ihmiskunnan valtaviin vaikeuksiin, halutessaan pelastaa yhden ihmishengen… Ihmishengen, jota hänen isänsä ei onnistunut pelastamaan.

Ystäväni lainasi tämän luettavakseni ja kehotti vetämään odotukset alas. Noudatin kehotusta ja tartuin teokseen, mutta pieni pettymys jäi silti kirvelemään.

     Tuskin kukaan, edes Rowling itse, voisi kirjoittaa hyväksyttävää jatko-osaa Pottereille. Potterit olivat minusta jo täysi kokonaisuus seitsenosaisena sarjanakin. Oli outoa palata Tylypahkaan tuttuun ympäristöön mutta outojen henkilöhahmojen kanssa. Ja tututkin hahmot tuntuivat tässä vierailta: Hermionesta oli kirjoitettu kilahdusherkkä viisastelija, Ronista lässy hulluttelija (joka jostain syystä oli ominut veljensä Fredin/Georgen – en muista kumpi jäi eloon – pilailupuodin omakseen). Hahmot oli karikatyrisoitu entisistä ääripään versioiksi itsestään.

     Toisekseen monet ovat sanoneet tämän olleen kuin fanfictionia lukisi. No sitä se tavallaan onkin, tosin Rowlingin siunauksella. Samastun ehdottomasti kuvaukseen, ja tavallisena fanfiction-elementtinä Albuksen ja Scorpiuksen välinen kaverisuhde oli tietyllä tapaa hiukan jännitteinen, mikä johti hiukan kiusallisen tuntuisiin dialogeihin… (huomasitteko muuten uuden ”Alwaysin”?)

     Ja seuraavaksi kerron juonipaljastuksia, joten parempi keskeyttää lukeminen jos Kirottu lapsi kiinnostaa muttei ole vielä luettuna. Koko kirjan typerin anti oli ehdottomasti Delfi, Voldemortin tytär. Voldemortilla, siis hänellä-jonka-nimeä-emme-mainitse onkin tytär? (Voldemort on harrastanut seksiä?!) Koko ajatus on niin väärä! Miksi Voldemort haluaisi lapsen? Voldemort rakastaa valtaa ja haluaa ikuisen elämän itselleen, eikä jälkikasvun muodossa vaan ihan oikeasti ikuisen elämän, vaikka viisasten kivellä ja hirnyrkeillä. Niin väärin, niin väärin.

    

Summa summarum. Oli kiinnostavaa ja hiukan nostalgista palata taas Tylypahkaan. Mutta minua riipi miten huonosti vanhat hahmot oli kirjoitettu. Päällimmäisenä jäi vähän petetty tunne, kun vanhoja hienoja elementtejä purettiin. Aikamatkustus oli toteutettu paljon huonommin kuin Azkabanin vangissa. En ylipäätään tykkää ollenkaan lukea aikamatkustustarinoita, sillä ne on kirjoitettu yleensä huonosti ja jättävät miettimään aikamatkustuksen loogisia ristiriitoja ja perhosefektiä. Mutta jotain hyvääkin tässä oli: luin kirjan nopeasti ja kiinnostuneesti loppuun, ja Scorpius oli lopulta aika sympaattinen hahmo.

Indigo

Joanne Harris: Chocolat (Chocolat #1)

And with every day her influence spreads. Part of it is the shop itself. Half-café, half-confiserie, it projects an air of cosiness, of confidences. Children love the chocolate shapes at pocket-money prices. Adults enjoy the atmosphere of subtle naughtiness, of secrets whispered, grievances aired. Several families have begun to order a chocolate cake for lunch every Sunday; I watch them as they collect the beribboned boxes after Mass. The inhabitants of Lansquenet-sous-Tannes have never eaten as much chocolate. Yesterday Denise Arnaud was eating – eating! – in the confessional. I could smell the sweetness on her breath, but I had to pretend to maintain anonymity.

Vianne Rocher muuttaa tyttärensä Anoukin kanssa pieneen ranskalaiseen Lansquenetin kylään, jota hallinnoi tiukan konservatiivisella otteella pappi Reynaud. Vianne on kaikkiaan papin täysi vastakohta: uusi tulokas noudattaakin katolisten tapojen sijaan pakanallisia, pukeutuu iloisen värikkäästi ja elää hedonistisen elämänjanoisesti nauttien hyvästä seurasta ja, ennen kaikkea, ruoasta. Kun Vianne perustaa kylään suklaapuodin ja alkaa tutustua lähemmin kyläläisiin, Reynaud alkaa pelätä paitsi kyläläisten kirkollisen moraalin, myös oman vaikutusvaltansa puolesta. Tarkkanäköinen Vianne ansaitsee kyläläisten rakkauden tarttumalla heidän ongelmiinsa lempeällä otteella, kuuman kaakaomukillisen ääressä.

Harrisin kirja on oikea hyvänmielen kirja sekä parhaimmillaan että pahimmillaan (jälkimmäinen siksi että välillä näistä tulee sellainen tahmainen fiilis, vähän samantapainen kuin romanttisista komedioista). Okei, tarinan keskiössä pyörii vaikeitakin aiheita (esimerkiksi lapsen menettämisen pelko, väkivalta parisuhteessa ja sosiaalisten hierarkioiden paine), ja Harris käsittelee niitä kevyellä, ei liian pinnallisella mutta varovaisella otteella. Ja se on hyvä. Myös vaikka pappi Reynaud on kirjan ”pahis”, Harris ei lyttää uskontoja – lähinnä kritisoi sosiaalisia normeja. Kun Viannen ystävä tenttaakin tältä, pitääkö Vianne hänen uskomuksiaan tyhjänpäiväisenä, Vianne vastaa hyväntuulisesti:

”I’d say you have been talking to Armande” - - “And also I’d say that you and she are entitled to your beliefs. As long as they make you happy.”

Harrisin parhaat puolet näkyvät tarkassa, värikkäässä kuvailussa ja persoonallisissa hahmoissa (tuskin olen ainut jonka suosikiksi tuli räväkkä Armande). Olkoonkin tarina kevyt ja opetus ennalta-arvattava, Pieni suklaapuoti on hyvä kirja piristämään pimeitä vuodenaikoja (ja erityisesti joulun jälkeen sopivaa luettavaa, herkkujen kulutuksen yhteydessä).

Indigo

Douglas Adams: The restaurant at the end of the universe (Hitchhiker’s guide #2)

Noniin, nyt tuli toinenkin Adamsin teos ahmittua ja hyvää tekstiä oli. Noh, ei yhtä erinomaista kuin ensimmäinen osa, mutta silti hyvää.

     Sarjan toisessa osassa jo tutut Arthur Dent, Ford, Zaphod Beeblebrox, minun lemmikkini Marvin ynnä muut kumppanit jatkavat galaksienvälistä matkaansa. Viime osassa etsittiin elämän tarkoitusta, joksi jättiläistietokone (tunnetaan myös nimellä Maa!) ehdotti näppärästi neljääkymmentäkahta… Ja sitten pitikin miettiä uudestaan, mihin kysymykseen luku neljäkymmentäkaksi olikaan vastaus. Maa-tietokone ei kuitenkaan ehtinyt selvittää tätä, sillä planeetta tuhottiin galaktisen ohituskaistan tieltä. Toisessa osassa kysymykseen paneudutaan kunnolla: tullaan matkanneeksi maailmanlopun ravintolaan ja ajassa taaksepäin jättimäiselle avaruusalukselle, joka kuljettaa muuan kansaa halki avaruuden kansoittamaan uutta planeettaa…

Tästä osasta heikomman teki eritoten jähmeä alku. Presidentti Zaphod Beeblebrox erotetaan heti matkaseurueestaan ja lähetetään (onneksi Marvinin kanssa) yksityisille seikkailuilleen, joita on tylsähköä lukea. Saattoi myös käydä niin hassusti, että kun tylsistyin, luin huolimattomammin ja vaikeahkoon englanninkieliseen sanastoon paneutuminen lipsui. Niinpä ymmärsin vähemmän mitä luin ja tylsistyin lisää. Tässä kohtaa siis voinkin varoittaa, ettei Linnunrata-trilogia (vai montako osaa tässä sarjassa nyt sitten on…?) ehkä ole paras lähtökohta jos aloittelee englanniksi lukemista. Sanasto menettelee kyllä vielä, mutta tapahtumat ovat niin villejä, että ei osaa päätellä seuraavia tapahtumia tavallisesti aiempien pohjalta.

     Palataan asiaan. Zaphodin seikkailujen jälkeen jengi palaa yhteen (tosin Marvin hylätään julmasti kerta toisensa jälkeen tekemään likaisia hommia!) ja lähtee nälkäisenä lähimpään mahdolliseen ravintolaan. Ravintola on sekä lähellä että kaukana: paikassa ei liikuta senttiäkään, mutta ajassa aina universumin tuhoon saakka. Ravintolavaihe oli jo selvästi viihdyttävämpi: koko paikka ja kohtaus oli nerokkaasti suunniteltu ja viljelty täyteen adamsmaista huumoria.

Muutama kohtaus tuntui irralliselta, mutten ole varma tuleeko tässä tapauksessa tarinan edes olla niin kompakti paketti. Tärkeintä on olla hauska ja piilofilosofinen – ja siinä Adams onnistuu. Kirja paranee loppua kohti huikeasti ja se on aina parempi kuin hyvä alku ja huono loppu (eli ns. lehmänhäntärakenne). Ehkä tämä tympeämpi arvostelu on sitä alkuhuuman loppumista. Alan löytää kaikenlaista pientä kritisoitavaa: miten pinnalliseksi hahmoksi Trillian jää, miten samankaltaisia kaikki universumin elämänmuodot ovat (olisi edes jokin adamsmainen kuittaus tähän äärimmäiseen konvergenttiin evoluutioon!), miten samankaltaisia kaikkien universumin kansojen kulttuurisaavutukset ovat jne.

     En halua tylyttää enää enempää, sillä Maailmanlopun ravintola on todellisuudessa upea, jännitystä, huumoria ja syvällisiä teemoja tihkuva jatko-osa Linnunrata-sarjalle. Hyvää on paljon enemmän kuin huonoa; erityisesti minua viehättivät uusien sivuhahmojen (hökkelifilosofin, kampaajien ym.) satiirinomaiset piirteet.

Kolmatta osaa kaipaillessa!

Indigo

Douglas Adams: The Hitchhiker’s guide to the galaxy (Hitchhiker’s guide #1)

     ”But that’s incredible.”

     ”No, Zaphod. Just very very improbable.”

Adamsin legendaarisen Linnunradan käsikirja liftareille –sarjan samannimisessä ensimmäisessä osassa ihan tavallinen mies, Arthur Dent, herää eräänä aamuna siihen, että hänen talonsa päätetään purkaa. Tontin tilalle tulee nimittäin kiertotie. Arthurin ystävä Ford ei jaksa murehtia yhden talon kohtalosta, sillä käsillä on maailmanloppu. Kyllä, jo koko kirjan alkuasetelma on hilpeän absurdi, ja mitä pidemmälle lukee, sitä syvemmälle tulee liftanneeksi universumin uumeniin seuranaan muun muassa maailmankaikkeuden presidentti Zaphod Beeblebrox (kukas muukaan), vaikeasta masennuksesta kärsivä robotti Marvin (toistaiseksi sivuosassa, mutta tämä hahmo jaksaa kyllä viihdyttää minua), huippuälykäs tietokone Eddie sekä Trillian, sattumalta Arthurin aikaisemmin tapaama toinen Maan asukki. Tämän parempaa porukkaa ei voisi saada mukaansa matkalle etsimään totuutta muun muassa elämän tarkoitukseen ja muuhun yhtä simppeliin.

Douglas Adams on luonut teoksen, joka naurattaa aidosti sivu toisensa jälkeen. Aika harvoin mikään kirja oikeastaan todella jaksaa naurattaa, toki muuten koskettaa, mutta huumori on vaikea laji. Onneksi Adams osaa asiansa. Hetkenkään aikaa tapahtumat eivät tuntuneet tekemällä tehdyiltä tai vitsit väkisin väännetyiltä.

     Arthurin, Fordin ja kumppaneiden tarina ei kuitenkaan ole kevyttä vitsailua ja pintaliitelyä, vaan mukana on huumoriin verhoutuneita vakavia ja mietityttäviä teemoja. Kirjassa nauretaan filosofeille, mutta samalla esitellään hyvin filosofisia kysymyksiä aina alkaen rohkeasti metafysiikasta ja tietämisen, tieteen ja jopa olemisen rajoista elämänfilosofiaan, jota käsitellään epäsuorasti hahmojen elämäntapojen kautta ja hyvinkin suoraa (…laskennallisesti!). Marvin on huippunero mutta elämäniloton, Zaphod hölmö (tosin toisaalta myös älykäs) mutta nauttii elämästään. Hetkinen, kuulostaa vähän klassiselta onneton Aristoteles vai onnellinen sika –ongelmalta… Adams saa kaikkein epätodennäköisimmänkin tapahtuman tuntumaan, no jos ei ihan uskottavalta sentään, niin jotenkin järkeenkäyvältä kuitenkin. Vähän sama ominaisuus on perinteisessä metafysiikan filosofiassakin.

     Raskaat teemat on verhottu hyväntuuliseen huumoriin, joten kirjaa voikin lukea myös viihteeksi. Minä suoritin työni kuitenkin ryppy otsalla teemoja tutkien.

Linnunradan käsikirja liftareille on hyvä, oikeammin erinomainen (tai liki täydellinen – hyvä on, säästelen superlatiivejani) avausosa trilogialle. Niin hyvä että noudin kirjastosta jo toisenkin osan työstettäväksi. Sillä kukapa nyt haluaisi jättää välistä mahdollisuuden kuulla vastauksen (tai edes itse kysymyksen!) maailmankaikkeuden salaperäisimpiin filosofisiin arvoituksiin.

     ”Don’t panic.”

     ”I’m not panicking!”

     “Yes, you are.”

     “All right, so I’m panicking, what else is there to do?”

     “You just come along with me and have a good time. The Galaxy’s a fun place. You’ll need to have this fish in your ear.”

Indigo

Khaled Hosseini: The kite runner

Luettu englanniksi. Pistin englanninkielisyyden myös tägiksi, lähinnä omaksi ilokseni.

Leijapoika vie lukijan Afganistaniin, aluksi aikaan ennen sotaa, ja luotaa sitten yhden miehen näkökulmasta läpi lukuisten (fiktiivisten, mutta realististen) ihmisten ja yhden maan tarinan. Päähenkilö Amir kasvaa kauniissa Afganistanissa hyvätuloisessa perheessä. Hänen äitinsä kuoli synnytyksessä, ja ehkä osin tämän (ja osin erään muun seikan…) vuoksi Amirin isä Baba suhtautuu melko välinpitämättömästi poikaansa. Kirjan kolmas keskeinen henkilö on Hassan, hazareihin kuuluva shiiamuslimi ja syrjitty vähemmistökansalainen. Hassan on palvelijan poika ja asuu Amirin ylellisen talon takana savimajassa. Hassan on Amirille uskollinen, hyvä ystävä ja vaatimaton ihminen. Kirjan alun tarinointi on suloista lapsuuden leikkien kudelmaa, jota luki mielellään. No, Hosseinin aikaisemmasta kirjasta (Tuhat loistavaa aurinkoa) viisastuneena arvasinkin että juoni saa pian ikävän käänteen.

     Ikävä käänteemme on leijataistelukilpailun jälkeinen hirvittävä tapahtuma, jossa Amir jättää rakkaan ystävänsä pulaan. Tämä tapahtuma on Amirin koko elämän ja kirjan kulminaatiokohta, joka vangitsee pojan (ja myöhemmin miehen) syyllisyyteen. Syyllisyyteen, joka vainoaa häntä toiselle mantereelle ja vuosikymmenten päähän – ja niinpä lopulta on vain yksi tapa olla taas hyvä.

Leijapojan kantavia teemoja ovat syyllisyys, hyvyys ja pahuus, rakkaus ja jopa kohtalo. Kohtaloa (ellei jopa karman lakia) on se, että Amirin teko heijastuu hänen ja hänen puolisonsa perhesuunnitelmiin. Kohtalo heijastuu kirjan loppupuolen tapahtumiin ja sulkee tarinan kauniiksi kokonaisuudeksi. Vielä puolimatkassa teosta mietinkin jääkö kirja rakenteeltaan turhan kaksijakoiseksi, mutta turhaan huolehdin. Hosseinilla on taito kertoa sujuva, kompakti kokonaisuus jossa on runsaasti sisältöä ja tunnetta.

     Kirja tutustutti tietenkin myös islamilaiseen kulttuuripiiriin ja Afganistanin historiaan mikrotasolla. Kiinnitin jatkuvasti huomiota esimerkiksi siihen, että Afganistanilaisille perhe ja verisukulaisuus oli ja on sydämenasia. Esimerkiksi erästä kirjan henkilöä lainaten (englanniksi, sillä kääntämään en ryhdy):

“Blood is a powerful thing, bachem, and when you adopt, you don’t know whose blood you’re bringing into your house.

     “Now, if you were American, it wouldn’t matter. People here marry for love, family name and acestry never even come into the equation. They adopt that way too, as long as the baby is healthy, everyone is happy. But we are Afghans, bachem.”

Pienet asiat kertovatkin paljon. Amirin ja Hassanin yhteisen lapsuuden ja lujan siteen Hossein saa välitettyä lukijalle muutaman tarinan kautta: peilileikit puussa ja hitaat illat granaattiomenapuun varjossa, yhdessä lukien. Henkilöt ovat moniulotteisia: jotakin Amirista kertoo jo esimerkiksi se, että hän kiusaa ystäväänsä ylimielisesti siitä, jos tämä ei tiedä jonkin sivistyssanan tarkoitusta. Toisaalta Amir välittää ystävästään myös aidosti. Hän on pelkuri, uskomattoman rohkea, ylimielinen, nöyrä, epätäydellinen – siis sellainen kuin me kaikki olemme. Hyvässä päähenkilössä on sitä sopivaa kulmikkuutta, kuten tavataan sanoakin. Persoonallisuus voi kuulua myös jonkin kansakunnan traumaattista historiaakin käsittelevän kirjan päähenkilölle, usein nääs ainakin minun nähdäkseni tässä kontekstissa päähenkilö häivytetään turhan yksipuoliseksi, jopa vaikka kerronta olisi minämuotoista.

     Afganistanin historiaan ei keskitytä liiaksi. Sen annetaan puskea läpi tarinan kautta, mikä aikaansaakin syvempää ymmärtämystä. Hyvä on, Neuvostoliittolaisten ja afgaanisissien välisen sodan jälkeen Afganistanissa valtaan nousi Taleban. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Leijapoika paljastaa pienen, kuvaavan osuutensa: julkisia teloituksia, mielivaltaa, ihmisoikeuksien riistoa, köyhyyttä. Sitä sota ja ääriryhmien diktatuurinen johto on – sitä ja paljon muuta. Esimerkiksi:

We rode silently through the square and headed toward the Wazir Akbar Khan district. Everywhere I looked, a haze of dust covered the city and its sun-dried brick buildings. A few blocks north of Pashtunistan Square, Farid pointed to two men talking animatedly at a busy street corner. One of them was hobbling on one leg, his other leg amputated below the knee. He cradled an artificial leg in his arms. “You know what they’re doing? Haggling over the leg.”

     ”He’s selling his leg?”

     Farid nodded. ”You can get good money for it on the black market. Feed your kids a couple of weeks.”

Summa summarum. Hosseinilla on upea kyky kertoa vähällä paljon, ja se Leijapojassa näkyy. Minä pidin tästä kirjasta, se imaisi minut mukaansa paljon väkevämmin kuin Tuhat loistavaa aurinkoa (joka sekin oli hyvä!) ja piti sisällään ne perinteiset hyvän tarinan ainekset: uskottavuus huikeista juonenkäänteistä huolimatta, monipuolisuus, epätäydellisyydessään samastuttava protagonisti ja mielenkiintoinen, yksityiskohdista etenevä kerrontatapa (ymmärrät kun luet). Hengästyttävä lukukokemus.

Indigo