Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Ystävällinen vihreä metsä häipyi näkyvistä. Kaikki oli äkkiä suurta ja valtavaa ja vierasta. Rumia eläimiä kuljeskeli mylvien ja nuuhkien pitkin jyrkkiä rantoja. Oli tosiaan onni, että Merenhuiskeessa oli kaksi niin vastuuntuntoista henkilöä kuin minä ja Fredrikson. Juksu ei suhtautunut mihinkään vakavasti eikä Hosulin mielenkiinto koskaan ulottunut juuri hänen purkkiaan pidemmälle.

Kun Muumipappa sairastuu kiukkuiseen flunssaan, hänelle tulee kiihkeä tarve tallettaa muistiin elämänkokemuksensa jälkipolvia varten. Niinpä hän alkaa kirjoittaa muistelmia, joita lukee pätkä kerrallaan perheelleen. Muumipapan lukutuokiot ovat kehyskertomus, johon palataan muutamaan otteeseen. Muistelmat muodostavat itse tarinan, joka minäkertojan vuoksi tuntuu hieman erilaiselta mutta virkistävältä muihin muumi-kirjoihin verraten.

     Muumipappa joutuu muuan ankaran, kehittäviä leikkejä ja hiihtämistä (hui kamala!) rakastavan hemulin orpokotiin. Vasta vartuttuaan nuoreksi, itsestään ja seikkailuista kiinnostuneeksi muumipeikoksi Muumipappa karkaa orpokodista ja tulee tutustuneeksi laivaa rakentavaan Fredriksoniin, pieneen Hosuliin (Nipsun isä) ja anarkistiseen Juksuun (Nuuskamuikkusen isä).

Tämä taitaa olla viimeinen muumikirja joka on jäänyt minulta lukematta, muut olen kaikki saanut luettua jo useampaankin otteeseen. Tämänkin jälkeen suosikkejani taitavat yhä olla Pyrstötähti sekä Muumipappa ja meri, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi nauttinut lukemastani.

     Janssonin kerronta lumoaa aina leppoisuudellaan ja tapahtumat onnistuvat pysymään samanaikaisesti sekä jännittävinä että hauskoina. Muumipapan urotyöt tutustuttaa lukijan syvällisesti Muumipappaan, joka on mielihahmoni muumilaaksolaisista (…no hyvä on, tasavertainen suosikki on myös Nuuskamuikkunen). Kirja sopii sekä nuoremmille että vanhemmille lukijoille, kuten muumikirjat yleensä. Tosin Marraskuu on aina ollut minun mielestäni hieman raskaampi ja ehkäpä vanhemmille lukijoille sopivin.

     Mitä minä nyt enää kertoisin. Kyllä te Janssonin tunnette.

Indigo

Tove Jansson: Kesäkirja

Kesäkirja on vain jonkin verran päälle satasivuisena erittäin nopsalukuinen teos, joten ainoa oikea tapa lukea tätä on tietenkin tehdä se pienissä muutaman luvun osissa, jottei nautittava lopu heti kesken. Ennen lumen kunnollista sulamista ja pilkottavia hiirenkorvia ei saisi kyllä vielä lukea kesäisiä kirjoja, muutoin iskee kova kaipuu kesähelteeseen, eikä oikein osaa nauttia hienoistakaan kevätkeleistä…

    

Kesäkirja kertoo pienestä Sophia-tytöstä ja tämän vanhasta isoäidistä, Suomen kesästä ja saariston elämästä, ystävyydestä, vanhenemisesta ja kasvamisesta. Isoäiti on lempeä hahmo, muttei mikään muumimamma; usein yli kahdeksankymppinen vaatii omaa rauhaa, aikaa levätä ja osaapa mummo tulistuakin jos sille päälle sattuu. Sophia on monissa suhteissa kuin isoäitinsä, pikkuisen pienempi ja vilkkaampi, mutta yhtä omapäinen ja molemmilla on se sama janssonmainen tapa katsella maailmaa. Tämä kirja tutustuttaa lukijan isoäidin ja Sophian väliseen hilpeään suhteeseen ja jokainen pieni, kesäinen luku pitää sisällään hieman suuremman opetuksen.

Kerran isoäiti löysi hiekasta ison valkoisen selkänikaman. Se oli liian kova käsiteltäväksi, mutta ei se olisi kauniimmaksi voinut enää tullakaan, ja niin hän vei sen kummitusmetsään sellaisenaan. Hän löysi luita vielä lisääkin, valkoisia tai harmahtavia, ne kaikki oli meri huuhtonut maihin.

     Mitä sinä puuhaat? kysyi Sophia.

     Leikin, vastasi isoäiti.

Indigo