David Eagleman: Incognito – aivojen salattu elämä

Ajatus meni näin: kiinnitetään videokamera [sokean] ihmisen otsaan ja muutetaan siitä lähtevä videoinformaatio käyttämään pieniä väristimiä, jotka on kiinnitetty hänen selkäänsä. Kuvittele, että pukisit sellaisen laitteen päällesi ja kulkisit ympäri huonetta side silmillä. Ensin tuntisit vain merkillistä värinää ristiselässäsi, sinun olisi vaikea ymmärtää sen tarkoitusta. Vaikka värinä muuttuisi hyvin tarkasti suhteessa siihen, miten liikut, sinun olisi vaikea ymmärtää sen tarkoitusta. Kun iskisit sääriluusi sohvapöytään, ajattelisit: ”Ei tämä ole mitään näkemisen tapaistakaan.”

     Vai onko se sittenkin? Kun sokeat koehenkilöt panevat näkötuntokorvauslasit silmilleen ja käyttävät niitä viikon verran, heistä tulee todella hyviä suunnistamaan uudessa ympäristössä. - - Ällistyttävintä on, että he alkavat tosiaan aistia tuntosyötteitään, he alkavat nähdä niiden avulla. Harjoituksen myötä tärinä lakkaa olemasta älyllinen tehtävä, joka vaatii tietoista tulkintaa. Siitä tulee suora aistimus.

Incognitossa David Eagleman avaa ihmisaivojen tiedostamattoman elämän salaperäisiä ominaisuuksia ja laajuutta. Ensiksi hän pohtii miten ihmiset luottavat tiedostavansa itsensä ja omaa käytöstään. Sitten hän käy läpi tiedostamattoman voimaa aistien välittämän todellisuuden kautta, ja esittelee perinteisten illuusioiden syvällisempää sanomaa sekä pohtii aistien rajallisuutta. Seuraavat luvut käsittelevät erilaisia mielen poikkeuksellisia tiloja, käytökseen vaikuttavia kasvaimia ja vaistoja, tiedostamatonta parinvalintaa ja päätöksentekoa, miten todellisuus voi olla muille täysin erilainen kuin itselle ja niin edelleen.

     Viimeiset luvut pohtivat mitä ihmisen tiedostamattoman mielen tutkimuksesta seuraa: filosofisella tasolla mietitään tietenkin vapautta ja siten oikeudenmukaisuutta, ja lopulta Eagleman pohtii käytännöllisemmin oikeuslaitoksen kehittymistä: rangaistuksen muutosta kostosta pitkänäköisempään kuntoutukseen esimerkiksi ”etuotsalohkojumpan” avulla.

Tässä kirjassa oli paljon sekä hyvää että huonoa. Ensimmäinen aistiluku oli enimmäkseen tylsä ylle kaappaamaani lainauksen sisältämää näkötutkimusta lukuun ottamatta. Monelle varmaan ovat tuttuja vanhat illuusiot paperilla pyörivistä rattaista ja muka kolmiulotteisista muodoista, sekä myös ajatukset niiden taustalla. Koko kirja painottuu paljolti lyhyisiin lukuihin, joissa esitellään runsaasti erityyppisiä tutkimuksia ja potilastapauksia. Olisin kaivannut pitkällisempää analyysia ja painotusta nimenomaan tutkimuksen jälkeiseen pohdintaan: mitä tämä aivohalvauspotilas (tms.) meille opettaa? Teoksen viimeisillä sivuilla luodaan mielestäni virheellinen katsaus emergenssiin ja reduktionismiin.

     Teoksen loppupuolen eettinen tarkastelu on ihan mielenkiintoista, mutta Harrisin jälkeen vapaan minän dilemma tuntui minusta jo pureskellulta ja oikeudenmukaisuusajatukset eivät taas niin syvällisiltä. Sen sijaan käytännöllinen näkemys oikeuslaitoksemme toimintaan ja rangaistuksen muotojen vaihtoehdot olivat kiinnostavia. Mitäpä jos olisi aika siirtyä kostonhimosta eteenpäin: antaa vangille mahdollisuus oppia hillitsemään itseään jos mahdollista? Tämä tuntuu loogisemmalta kuin nykyinen taaksepäin katsova rangaistusmenetelmä, jossa pohditaan rikollisen syyllisyyttä, kun teknologian kehittyessä joudumme antamaan rikolliselle yhä enemmän anteeksi: ihmisen käytöstä on voinut muuttaa aivokasvain, epilepsia, geneettinen sairaus kuten Huntingtonin tauti, rikollinen on voinut jopa tehdä murhan unissaan… ja niin edelleen. Lopulta tunnustamme että rikollinen on ehkä vähemmän syyllinen, jos hänellä on tiettyjä väkivaltaisuuteen altistavia geenejä. Vaikea ympäristö. Nykyinen oikeusjärjestelmä yksinkertaisesti nojaa ajatukseen siitä, että on olemassa jokin tietoinen ja erillinen, dualistisesti fyysisestä irrallinen ”minä”. Nykyisen tieteen valossa tämä taas ei oikeastaan ole mahdollista (huom. vaikka determinismi korvautuisi sattumanvaraisuudella, vapaata tahtoa ei ole). Kostorangaistuksista voidaan siirtyä kokeilemaan rikollisen ”parantamista” yhteiskuntakelpoiseksi; tärkeää on kuitenkin miettiä myös miten paljon yhteiskunta saa ihmisen mieltä muokata (Eagleman muistuttaakin tässä välissä lobotomiasta). Etuotsalohkojumpalla tarkoitetaan teknologiaa, joka auttaa rikollista havaitsemaan oman itsehillintänsä tason ja kehittämään itsehillintäänsä tasoa seuraamalla (kirjassa on konkreettisempi esimerkki). Tulisiko tuomioiden perustuakin muunneltavuuteen?

Kirja on monin paikoin kiinnostava, kirjoitustyyli selkeä (joskaan ei varsinaisesti ”koukuttava”) ja monet potilastapaukset pistävät miettimään miten monimuotoinen elin ihmisaivot ovat, ja myös miten ihmeellisen tarkkarajaisia vammoja meille voi tulla (esim. kyvyttömyys tunnistaa kasvoja tai nimetä eläimiä). Ihmeellisten sairaustilojen – kuten anosognosian, vieraan käden syndrooman, tai potilailla joilla aivokurkiainen on katkaistu seuraava vasemman ”puhuvan” aivopuoliskon ”selittely” – taustalla on aina häiriö aivojen neuroverkossa.

     Kuitenkin myös ”tavalliseen käytökseen” liittyy paljon enemmän ihmisen tiedostamattoman kuin tiedostavan mielen toimintaa: kaavahakuisuutta, vaistonvaraisuutta, ”vilahdusefekti”, totuuden illuusion efekti… Eagleman esittää, että tiedostamattomuus johtaa tehokkuuteen: olisi yksinkertaisesti turhaa tuhlata aivokapasiteettia siihen, että ihminen aistisi vaikkapa jatkuvasti yllään olevien vaatteiden kosketuksen. Tietoisuus on Eaglemanin mukaan syntynyt ”johtamaan” tiedostamatonta, punnitsemaan vaihtoehtoja ja tekemään loogisia valintoja ja luovia ratkaisuja.

Indigo

PS. Ainakin minun painoksessani yksi ensimmäisen luvun illuusiokuva oli vaihtunut vääräksi. Ärh.

Jon Ronson: Psykopaattitesti – matka hulluusteollisuuteen

Saatoin olla suurten asioiden jäljillä, mietin. Moni poliitikoista ja yritysjohtajista saattoi kärsiä epäsosiaalisesta tai narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. He vahingoittavat ja hyväksikäyttävät muita, koska heillä on jonkinlainen mielipuolinen pyrkimys menestyä ja saada ihailua osakseen. Heidän mielenterveyshäiriönsä saattavat ohjailla elämäämme. Tästä voisi tulla hyvä juttu, jos vain keksisin keinon todistaa väitteeni.

     Suljin kirjan.

     Olin diagnosoinut itselläni kaksitoista mielenterveyden häiriötä.

Psykopaattitesti on Jon Ronsonin itsensä journalistinen tutkimusmatka psykopatian, siitä kärsivien, sitä hoitavien sekä sitä epäilevien maailmaan. Ronson kertoo gonzo-journalistisesti kertomusta matkoistaan, omista ajatuksistaan ja epäilyksistään, sekä ennen kaikkea kohtaamistaan ihmisistä: alkaen psykopaatista joka sairasta esittämällä joutui vankimielisairaalaan koko eliniäkseen, psykopaattitestin (erään kaksikymmenkohtaisen luonteen- ja käytöspiirteiden listan) kehittäneestä psykiatri Bob Haresta, suureellisesta petoveistoksia keräilevästä yritysjohtajasta aina skientologeihin saakka.

     Tärkeimpiä kysymyksiä ovat: missä kulkee hulluuden ja persoonallisuudenpiirteen raja? Miten psykopaatin voi tunnistaa ja miten – jos mitenkään – psykopaattia voi hoitaa? Pyörittävätkö psykopaatit johtajat koko kapitalistiseen kilpailuun pohjautuvaa yritysmaailmaa? Kirjan loppupuolella Ronson, journalisti kun on, intoutuu myös pohtimaan miten media käsittelee hulluutta, ja käyttääkö media joskus tietyllä, ”oikealla” tavalla sairaita ihmisiä hyväkseen.

Tällä teoksella on ehdottomasti enemmän viihteellistä kuin tieteellistä painoarvoa. Todettakoon se heti ensimmäiseksi. Mutta on se myös kiinnostava katsaus tutkivan journalismin maailmaan, ja toki myös ajatuksia herättävä teos. Ehdottomasti arvokas ja kiinnostava lisä olisi ollut lukea tutkimustietoa psykopatian neurologisista, hermostollisista taustoista. Ja toisaalta syvennyin miettimään olisiko psykopaattisilla piirteillä ollut joskus ihmislajin historiassa jopa evolutiivinen valintaetu, mikäli psykopatia on niinkin yleistä kuin kirjassa väitetään: jopa prosentti ihmisistä kuuluu kärsivän siitä.

     Ronson on hauska, eloisa kirjoittaja ja sympaattisen oloinen persoona. Hän pyrkii tuomaan maallikon lähelle aihetta ja kertomaan jopa ”liioitellun rehellisesti” omista epäilyksistään, ennakkoluuloistaan ja hairahduksistaan. Hän kertoo esimerkiksi etsivänsä kanssaihmisistään ”psykopaattitestin” piirteitä lähes alinomaa, kertoo diagnosoineensa itselleen koko joukon mielenterveyden häiriöitä ja lankeaa heti kohtaamiensa psykopaattien kohteliaaseen, miellyttävään pintakuoreen. Kirjoittamalla itsestään tällä tapaa hiukan ”hölmön”, hän tekee itsestään suurelle yleisölle samaistuttavamman päähenkilön.

Psykopaattitesti on melko helppo, hämmentävällä tavalla hauska, mutta myös mietityttävä kirja. Psykiatriaan suhtaudutaan kriittisesti, ja Ronson paljastaa lukijalle tieteenalan synkkää historiaa; välillä rivien välissä haiskahtaakin sensaatiohakuisuus. Mutta maailmaan mahtuu hullujakin tarinoita ja niilläkin on tilastolliset paikkansa. Kirjan toiseksi viimeinen luku oli minusta kenties kiinnostavin: siinä Ronson kirjoittaa lapsille diagnosoiduista mielenterveyden sairauksista: bipolaarisesta häiriöstä josta lapsi ei edes, useiden johtavien lastenpsykiatrien mukaan, voi kärsiä, sekä valtavasti yleistyneistä autismin kirjon diagnooseista (Asperger-diagnoosi on jo poistumassa!). Lääketeollisuudellakin on vahva paikkansa tässä pelissä, ja itse suhtaudun kielteisesti pelkkään lääkehoitoon mielenterveyden häiriöiden hoidossa. Minullakin on läheinen, joka velloo lääkkeiden aiheuttamassa tokkuraisessa mielentilassa kellon ympäri, eikä tietääkseni käy terapiassa. Hänen elämänsä on pysähtynyt jonkinlaiseen limboon, ja annettu diagnoosi tuntuu olevan hänelle jo osa hänen identiteettiään (tätä pidän erityisen huolestuttavana ja erityisesti nuorilla jopa suhteellisen yleisenä kehityssuuntana).

     Mielenterveyden häiriöiden diagnoosien valtava määrä mietityttää Ronsonia, sekä yhtälailla diagnoosilistoja suunnitelleita, kirjassa haastateltuja psykiatreja. Käytös luettaneen sairaaksi silloin, kun siitä on jotakin haittaa potilaalle. Diagnoosi voi olla joko leimaava tai helpottava, omaa tilaa selkeyttävä.

Indigo

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Franz tuijotti Kolehmaisen huulia. Ne olivat punaiset ja tuntuivat jokaisen sanan myötä tulevan lähemmäksi. Märkä kieli liikkui niiden takana. Huulet tarttuivat pieniksi hetkiksi toisiinsa ja muodostivat pintajännityksen, ja sitten jännitys raukesi ja huulet erkanivat ja sanat virtasivat taas esiin.

     – Etutähtäimen yläreuna runkkarin silmien välissä. Loppu on Zen-filosofiaa.

Lukiolaisella Franzilla on pakkomielle Nietzscheen ja tämän ajatusten pohjalta itse kehittämäänsä vapauden filosofiaan, ”tosiajatteluun”. Franzilla on vain yksi ystävä, Kolehmainen, jonka kanssa pojat käyvät hiekkakuopalla ammuskelemassa ja päihtyvät puhelinkopissa. Mutta Franz elää enimmäkseen päänsä sisällä, tarkkaillen ympäristöään ja ihmisten käytöstä, rakentaen filosofiaansa. Hän tuntee ja kokee kaiken voimakkaasti – ensirakkauden Virpiin, kiusaajien aiheuttaman häpeän ja epämääräisen raivon, muttei osaa ilmaista itseään ulospäin, vaan sanat tarttuvat selittämättömästi kurkkuun. Päänsä sisällä Franz luo illuusion, itselleen uskottavan voimafantasian, jossa hän on ylivertainen filosofi, ja hänen filosofiansa tulisi hallita yhteiskuntaa.

Pärttyli Rinteen (miehen jolla on kaksi sukunimeä) esikoisromaani oli oikeastaan aika mielenkiintoinen. Ensin minua ärsytti, koska luulin kirjailijan itse pitävän Franzin filosofiaa jollakin tapaa "todellisen filosofisena", mutta filosofiakilpailujen kohdalla ymmärsin että kirjailijalla on kyllä näkemystä siitä mitä filosofia oikeasti on ja Franzin filosofia on tarkoituksellisesti absurdi ja julistava. Kirjan idea on rakentaa uskottavaa profiilia kouluampujasta, ja tavallaan siinä on myös onnistuttu, vaikka tarinallisesti tai tyylillisesti teos ei ole mitenkään ihmeellisen vetävä.

     Franzissa olennaisia piirteitä ovat sisäänpäin kääntyneisyys ja kyvyttömyys ymmärtää sosiaalisia tilanteita. Nämä piirteet tekevät hänestä helpon kohteen kiusaamiselle ja hyväksikäytölle (Virpi!). Toisaalta Franz on taipuvainen mustavalkoiseen ajatteluun, ja kategorisoi ihmiset herkästi joko hyviksi tai pahoiksi, liittolaisiksi tai vihollisiksi: Virpi on jumalatar, Kolehmainen ja filosofianopettaja hyviä, Hakkarainen paha. Naisiin kohdistuvat tunteet ovat herkästi seksuaalissävytteisiä. Samalla Franz ei tunne empatiaa, vaan käy surutta Kolehmaisen kanssa lihavan miehen kimppuun tai eristää itsensä huolestuneista vanhemmistaan.

     Franzin näennäisfilosofiasta puuttuu logiikka, eikä hän toisaalta ymmärrä filosofiakilpailussa käytyä debattia, vaan poimii vihkoonsa tunnepitoisia virkkeitä ja sanoja ja luo niistä teesejä:

”Itsekkään geenin laki korkein luonnonlaeista. Tästä seuraa jotain suurta.”

Juuri tästä syystä ”filosofi” Nietzsche vetoaa Franziin.

Annan tunnustusta hyvin luodusta, mielenkiintoisesta ja uskottavan tuntuisesta kouluampujaprofiilista. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, teksti ihan sujuvaa. Kouluampujia ei kauhistella eikä ihannoida, vaan keskitytään rakentamaan näkymää ääriajatteluun taipuvaisen nuoren mieleen.

Indigo