Marjane Satrapi: Persepolis

Persepolis kertoo Marjane Satrapin omasta lapsuudesta ja nuoruudesta 70- ja 80-luvun Iranissa. Tuohon aikaan Iranissa on – kuten nykyäänkin – poliittisesti epävakaata. 70-luvun lopussa alkaa islamilainen vallankumous, joka johtaa teokratiaan ja mullistaa Satrapin elämän monilla tavoin. Naisten tulee yhtäkkiä käyttää huntuja ulkona, vanhemmat lähtevät ulos vaarallisiin mielenosoituksiin (joihin Satrapin tekee itsekin mieli päästä mukaan). Ennen vallankumousta maata ovat hallinneet itsevaltiaat šaahit (joiden valtaanpääsyn taustalla häälyi länsimaiden öljykauppa) – ja Satrapi oppii vanhemmiltaan, ettei Jumala valitse kuninkaita.

     Maan poliittisen tilanteen vuoksi Satrapi saa lapsena lukea Fiden Castrosta, Palestiinan lapsista ja dialektisesta materialismista. Toisaalta hän kuulee tarinoita myös omasta suvustaan – papasta (joka oli prinssi!) ja vesikidutuksesta, poliittisista vangeista… Elämään kuuluu kurjuuden lisäksi tietenkin ihan tavallisiakin juttuja: lapsena Satrapi haluaa olla seuraava profeetta, mutta nuorena kiinnostavampaa punk on kuumaa kamaa.

Persepolis on upea sarjakuvateos: matka Iranin islamilaiseen vallankumoukseen ja erään tytön lapsuudenkokemuksiin. Piirrostyyli on kaunis, selkeän mustavalkoinen. Dramatiikka luodaan tarpeen tullen vahvoilla viivoilla, ilmeille ja pitkillä varjoilla. Kirjassa parhaita piirteitä ovat Satrapin rehellisyys, huumori (sillä sitäkin on!) ja monipuolisuus. Onneksi tästä on toinenkin osa!

Indigo

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

”Minä tiedän että nuo ovat lihapasteijoita, mutta mitä nämä ovat?” Odenigbo töni sormella Richardin tuomia ruokia, jotka Harrison oli käärinyt hienosti alumiinifolioon ja asettanut tarjottimelle.

     ”Varmaankin täytettyjä munakoisoja”, Olanna arveli ja vilkaisi Richardia.

     ”Aivan oikein. Harrisonilla on jos jonkinlaisia ideoita. Hän poisti munakoisoista sisukset ja täytti ne muistaakseni juustolla ja mausteilla.”

     ”Tiesittekö te, että eurooppalaiset poistivat erään afrikkalaisen sisukset, täyttivät ruumiin ja näyttelivät sitä ympäri Eurooppaa?” Odenigbo kysyi.

    

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Nigeriasta irronneen, lyhytikäisen Biafran valtion tarinan. Kerronta tapahtuu kolmen eri ihmisen näkökulmasta: yliopistopiireissä pyörivän, rikkaasta perheestään etääntyneen tytär Olannan, hänen kaksoissisarensa Kainanen kumppanin Richardin, sekä Olannan ja tämän puolison palvelijapojan Ugwun perspektiivistä.

     Olanna muuttaa yhteen uuden, sisarensa sanoin ”vallankumouksellisen” puolisonsa Odenigbon kanssa. Päivittäin heidän luonaan vierailee yliopistoväkeä keskustelemassa päivän politiikasta, Nigerian tilasta ja nationalistisista/heimoaatteista. Ugwu on pienen syrjäkylän poika, ja tilaisuus päästä pariskunnan palveluspojaksi muuttaa hänen maailmansa. Isäntä haluaa Ugwun käyvän koulua ja, tarjoillessaan kolapähkinöitä ja juomia vieraille myös Ugwu saa kosketuspintaa niihin aatteisiin, mistä hänen isäntänsä, emäntänsä ja heidän ystävänsä iltaisin yhdessä väittelevät.

     Samaan aikaan valkoinen mies ja syntyjään britti Richard tutustuu Olannan sisareen Kainaneen: etäiseen, erikoiseen ja tylyyn naiseen, joka kuitenkin päästää miehen lähelleen. Richard on komea mutta ujo mies, eikä koe sopivansa hyvin maan muiden valkoisten sekaan. Hänellä on vaikeuksia toteuttaa kirjailijanammattiaan, löytää ystäviä ja sopeutua yhteisöön – vaikka rakastaakin Nigeriaa.

     Olannan ja Odenigbon idyllin särkevät ensin ihmissuhteiden yhteentörmäykset ja seuraavaksi vielä paljon, paljon totaalisemmin Biafran sota, jossa Nigerian eteläisin osa julistautuu erilliseksi valtioksi Biafraksi ja pyrkii itsenäistymään. Olannassa, Odenigbossa, Kainanessa, Richardissa ja kaikissa heidän läheisissään syttyy syvä kansallistunne ja varmuus Biafran voitosta.

Kuusisataasivuiseksi romaaniksi Adichien teos on yllättävän nopealukuinen. Aikaisemmin olen häneltä lukenut esikoisteoksen Purppuranpunainen hibiskus, johon miellyin. Tämänkertainen herätti vähän ristiriitaisempia tunteita. Kieli on yhä kaunista ja sujuvaa (osakiitos toki kääntäjälle), teemat kiinnostavia, juoni vetävä… Mutta kirjassa oli melko osoitteleva tyyli ja totuttuihin mielikuviin luotiin ristiriitoja lähinnä kliseillä – tämä kaikki tiivistyy aivan erityisesti Richardin hahmoon.

     Richard on komea valkoinen mies, pitkä ja oppinutkin. Mutta luonteeltaan Richard on ”pehmo”, ujo ja epävarma. Minun mielestäni vähän tylsä ratkaisu, aivan kuten on myös klisee niistä toisilleen katkerista kaksoissisaruksista, joissa toinen on aina se kaunis ja oikeudenmukainen (Olanna), ja toinen se ruma ja kyyninen (Kainane). Sisarusten etääntyminen, miessotkut ja sodan aiheuttama lähentyminen kuuluvat samaan kategoriaan. Palaan vielä Richardiin, joka tarinan edetessä herätti minussa aina enemmän ja enemmän sääliä. (Muut) nigerialaiset välillä syyttävät Richardia syntyperänsä perusteella Britannian ja muiden länsimaiden politiikasta. Aivan kuten ”länsimaissa” nähdään ainakin Saharan eteläpuolisen Afrikan eri valtiot ja heimot usein samana massana, Olannan ja Odenigbon väittelypiiri mieltää usein myös länsimaat yhdeksi suureksi alueeksi.

     Kirjassa Richard on yhtä ruotsalaista lentäjää lukuun ottamatta ainoa suvaitsevainen ”valkoinen”. Kaikki muut tuntuvat pitävän koko Afrikkaa syrjäisenä avustuskohteena ja mustia raakalaisina. Toki näitäkin tapauksia ja ennakkoluuloja on, joten ehkäpä suorasukaisempikin esitystapa on välillä OK. Ehkä parhaiten kirjan ”typeriä valkoisia” edustavat kaksi sotatoimittajaa (ne punapää ja pullukka) ja Richardin ystävä Susan. Kirjan ankara tyyli koskee nimenomaan valkoisia länsimaalaisia (usein brittejä – olihan Nigeria nimenomaan Britannian siirtomaa), ei esimerkiksi aasialaisia. Toisaalta tulee aina muistaa, että vaikka kirjan henkilöhahmojen maailmankuva ja käsitykset politiikasta olisivat tietynlaiset, eivät ne välttämättä edusta tietenkään kirjailijan itsensä omia. Richardinkin osuuden ja kärjistetyt länsimaalaishahmot voi käsittää kertomuksena paikallisten syrjinnästä valkoisia kohtaan. Edes Richardin tarjoama ruoka ei ole sopivaa ja hänen ihailunsa afrikkalaista muinaistaidetta kohtaan on arvostelevaa.

Iso osa teoksen tematiikkaa oli nimenomaan ajatus afrikkalaisesta kansallisylpeydestä ja kritiikki yleisiä mustien kokemia ennakkoluuloja vastaan. Mutta minun nähdäkseni tärkeää oli esittää myös mitä sota on. Siis kaikessa yksinkertaisuudessaan yrittää antaa lukijalle edes pientä käsitystä sodasta ja siitä, miten valtava vaikutus sillä on ihmisen psyykeeseen ja elämäntapaan. Sota lähentää Olannaa sisareensa ja sodan järkyttävien tapahtumien keskellä voi pienemmät riidat antaa anteeksi.

Summa summarum. Hieno ja taitavasti kirjoitettu. Tärkeitä teemoja ja koukuttava juoni. Mutta myös kliseisiä ja ärsyttävän yksiulotteisia käsityksiä ”länsimaalaisuudesta”. Ehkä voisi tuoda esille tai miettiä sitäkin, että siirtomaavallat toivat Afrikkaan myös joitakin kenties hyviä asioita: paransivat koulutusta ja terveydenhuoltoa, infrastruktuuria…

     Tietenkin kaiken arvostus riippuu näkökulmasta (arvorelativismi on avainsana). Nämä asiat ovat tärkeitä, jos arvostaa esimerkiksi terveyttä ja (länsimaista?) koulutusta. Mutta jos ihanne ei ole se keskiverto länsimaisen ihmisen elämäntapa vaan esimerkiksi Ugwun kotikylän keskimääräisen asukkaan elämä, tällaisilla asioilla, siis koulutuksella ja modernilla terveydenhuollolla, ei tietenkään ole positiivista arvoa.

     Mielenkiintoista, millainen ristiriita syntyy aina perinteiden vaalimisen ja uuden hyväksymisen välille. Toisaalta sitä haluaisi säilyttää kulttuurinsa tärkeät ominaispiirteet, toisaalta eivätkö ne aina tietyllä tapaa kärsi, kun hyväksyy uudet vaikutteet osaksi omaa maailmankuvaansa.

Indigo

Ken Follett: Taivaan pilarit

Kingsbridge tuli taas näkyviin, kun Philip ehti seuraavan mäen harjalle. Massiivinen kirkko pyöreäpäisine holveineen ja pienine, syvine ikkunoineen hallitsi maisemaa, niin kuin luostari hallitsi kylää. Kirkon länsipäädyssä, joka oli Philipin suuntaan, oli kaksi tylppää tornia, joista toinen oli sortunut ukkosmyrskyssä neljä vuotta sitten. Sitä ei ollut vieläkään rakennettu uudestaan, ja fasadilla oli moittiva ilme. Tämä näkyvä suututti Philipiä joka kerta, sillä kivikasa kirkon sisäänkäynnin vieressä oli häpeällinen muistutus luostarin moraalisen selkärangan luhistumisesta.

Muuan rakennusmestari Tom Rakentaja perheineen valtaa Englannin maaseuduilla etsimässä töitä. Tom Rakentaja haluaa aloittaa nimenomaan katedraalin rakentamisen, mutta sopivia työmaita ei satu vastaan – lopulta perhe ajautuu kärsimään nälästä ja kylmästä. Tom Rakentajan vaimo kuolee synnytykseen, mutta rikkonainen perhe kohtaa pian tapahtuman jälkeen omituisen, metsässä elävän villin naisen Ellenin, sekä tämän pienen pojan Jackin. Yhdessä tämä monenkirjava joukko asettuu muuan luostarin liepeille elämään munkkien hyväntahtoisuuden varaan. Luostari toimii Kingsbridgen katedraalin yhteydessä… katedraalin jonne saapunut on Tomin ja Ellenin lisäksi myös munkki Philip.

     Kingsbridgen katedraalilla ja sen asukeilla on kuitenkin vastassaan lordin poika William Hamleigh taustakannattajineen (jotka toimivat ennemminkin Williamin nukkemestareina). Kullakin on kaunansa miestä kohtaan… enemmän tai vähemmän henkilökohtaisesti.

Follettin historiallinen romaani ei yli tuhatsivuisena ole mikään hoikka opus. Paksuja kirjoja on siitä tylsä lukea, etteivät ne ainakaan huonosti sidottuina tahdo juuri pysyä liitoksissaan. Sain tämän ostettua kuitenkin pihille ihmiselle vastustamattomalla kymmenen euron hinnalla! Ja koko pitkä tarina (tai kaikki kirjan osatarinat) oli toki hintansa väärti.

     Lukija hoksaa kupletin juonen parinsadan sivun kuluttua, kun asetelma ”William Hamleigh versus Kingsbridgen katedraalin porukka” asettuu. Sitten alkaa kamppailu, jossa vuoron perään toinen osapuoli on voitolla, toinen häviöllä. Teki mieli kirota aina kun William sai jotakin raakuuksia aikaiseksi, sillä Follet sai hienosti tehtyä Williamista kaikin puolin yököttävän hahmon. Joku voisi sanoa Williamia yksipuolisen pahaksi ja siten mielenkiinnottomaksi, mutta minun mielestäni liika monipuolisuuden lisääminen henkilöhahmoihin samankaltaistaa niitä. Persoonallisuudenpiirteet häviävät silloin tyystin – erityisesti kirjoissa, joissa on paljon eri hahmoja. Sitä paitsi William on paitsi paha, myös aidosti jumalaapelkäävä, typerä ja henkisesti heikkokin.

     Kirjan ”pahikset” ovat muutenkin mielenkiintoisia. Suosikkini niistä oli ehdottomasti Williamin äiti Regan, jossa yhdistyy harvinainen kombo: hän on äärimmäisen ruma, äärimmäisen ovela ja nainen. Pahiksia on siis fiksujakin. Toisaalta kukaan ei ole täydellinen, vaan kateutta, vihaa ja kaunaa kytee myös ”hyvissä” hahmoissa – vaikka hahmojen hyvä/paha -jaottelu onkin välillä silmiinpistävä…

Lukiessani Taivaan pilareita, vertasin teosta automaattisesti toiseen melko samankaltaiseen kirjaan: Ildefonso Falconesin Meren katedraaliin, jonka luin noin vuosi sitten (blogia en silloin vielä pitänyt, joten ei löydy täältä). Sanottakoon sen, että tämä Follettin kirja on julkaistu reippaasti ennen (1989) Falconesin teosta (2006), joten jälkimmäinen on se, joka on niin sanotusti ottanut toisesta vaikutteita. Molemmissa kirjoissa rakennetaan katedraalia ja aikajana kietoutuu sen rakennusvaiheiden ympärille. Molemmat liikkuvat suunnilleen sydänkeskiajassa. Molemmissa on useita tärkeitä henkilöitä ja samankaltaisia ongelmia, juonittelua ja valtakamppailua. Ei voi olla sattumaa!

     Se vissi ero näissä kuitenkin on, että Follettin kirja on reippaasti parempi.

Taivaan pilareita aloittavalle lukijalle on tiedossa monta sataa sivua fiktiivistä historiankertomusta 1100-luvun Englannissa. Sotia, romantiikkaa, uskontoja, kaunaa, lupauksia, intohimoa, you name it. Kingsbridgen katedraali on ikävä kyllä sekin fiktiivinen (vaikka, kuten netistä tarkastin, kirjailija on suunnitellut sitä Wellsin ja Salisburyn katedraalien pohjalta). Ei pidä antaa ulkomuodon väsyttää, sillä teksti on hyvin lukijaystävällistä: sujuvaa, nopeaa ja vailla turhia kikkailuja (toisiin kirjoihin tietyt kielelliset temput sopivatkin, mutta tämä on varmasti nautittavin juuri näin).

     Suosittelen lämpimästi.

Indigo

Chris Cleave: Little Been tarina

Sarahin täytyi tehdä töissä hyvin tärkeä päätös, ja niinpä hän piti vapaapäivän. Aamulla hän sanoi minulle ja Lawrencelle ja Charlielle: Hei, nyt lähdetään seikkailuretkelle. Olin onnellinen, koska Sarah hymyili. Olin myös iloinen, koska siitä oli monta vuotta, kun olin päässyt viimeksi seikkailemaan.

     Mitä seikkailu on? Se riippuu lähtökohdista. Teidän maassanne pikkutytöt piiloutuvat pesukoneen ja jääkaapin väliin ja kuvittelevat olevansa viidakossa vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskellä. Minä ja siskoni piilouduimme viidakossa johonkin koloon vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskelle, ja kuvittelimme, että meillä oli pesukone ja jääkaappi.

Little Bee on nigerialainen pakolainen, joka on viettänyt Britannian säilöönottoyksikössä kaksi vuotta ennen pääsyään vapaaksi. Vapautuminen kuitenkin tapahtuu varsin hämärissä merkeissä ja pian Little Beelle käy ilmi, että hän on oikeastaan karannut säilöönottoyksiköstä – hän on laiton maahanmuuttaja. Tytöllä on mukanaan vain muutama merkityksetön tavara, joihin lukeutuu muuan ajokortti. Ajokortti on miehen, jonka Little Bee tapasi vuosia sitten muuan nigerialaisella rannalla… Kun Little Bee ilmaantuu ainoiden tuntemiensa brittien luo, joutuu paitsi hän itse, myös hänen tuttavansa Sarah käymään uudelleen läpi vaikeaa menneisyyttään.

Chris Cleave kuvaa hyvin miten paljon Little Bee joutuu näkemään vaivaa oppiakseen tulevan kotimaansa kielen (”kuningattaren englannin”) ja kulttuurin. Little Been elämä on ollut rankka sanan todellisimmassa merkityksessä, joten on hieman epäaitoa miten rauhallinen ja selkeä hänen ajattelutapansa on ja miten herkästi hän paljastaa asioita itsestään. Little Bee on teräväsanainen, älykäs ja rohkea. En väitä etteikö pakolainen voisi olla kaikkia niitä, mutta aitoutta toisi, jos yhdeksi elementiksi lisäisi enemmän pelkoa ja varovaisuutta.

     Lisäksi dialogi käy välillä hieman liioitelluksi (vai toisaalta kuulostaisiko seuraava esimerkki alkuperäiskielellä englanniksi sujuvammalta kuin suomeksi?).

     Äiti Sarah kommentoi poikansa vilkkaita silmiä:

”Eikö Charliella olekin eriskummalliset silmät? Ne ovat kuin jotain ekosysteemejä lihahyytelössä.”

Kielikuva toki sinänsä on hauska, mutta (ainakin) repliikissä se ontuu pahasti…

Cleaven kirjoitustyyli taas on… hmm. Välillä se tuntuu sujuvalta ja miellyttävältä lukea. Toisaalta minulla oli henkilökohtainen kamppailu sen kanssa; kieli oli hieman sentyylistä jota olisin ennen matkinut mielelläni omiin teksteihin, mutta josta olen sittemmin pyrkinyt eroon. Kuten sanoin, tämä oli henkilökohtaista. Se kuitenkin vaivasi minua.

     Tärkein tarinan opetus on valottaa pakolaisen elämää: vaikeaa menneisyyttä ja haasteellista tulevaisuutta. Little Been tarina on fiktiivinen, mutta voisi olla tosielämästä. Monen pakolaisen kokemukset ovat varmasti karumpiakin. Toisaalta Little Been tarinan rinnalla kulkee Sarah O’Rourken sivutarina, joka on länsimaalaisen lukijan samastumispinta pakolaisaiheeseen. O’Rourken harteilla painaa paikoilleen jämähtänyt elämä. Little Been sanoin: Beetä itseään vaanivat vaarat ulkoapäin. Sarahia ne käyvät vastaan sisältäpäin.

Välillä teoksen asenne oli vähän liian, no, ei syyllistävä mutta liian vastakkainasetteleva. Nigeria tuskin kuitenkaan on pelkkä surmanloukku. Ei pidä tuntea pelkkää sääliä saati pelkoa maata kohtaan, vaan muistaa että sielläkin eletään onnellisesti, eikä haaveilla päivät pääksytysten elämästä Britanniassa tai muualla lännessä. Mutta eihän yhteen kirjaan kaikkea saa – ja maailman pakolaisongelmien ratkaisua saati kolmannen maailman maiden yksityiskohtaista esittelyä tuskin muutamaankaan.

Indigo

Khaled Hosseini: The kite runner

Luettu englanniksi. Pistin englanninkielisyyden myös tägiksi, lähinnä omaksi ilokseni.

Leijapoika vie lukijan Afganistaniin, aluksi aikaan ennen sotaa, ja luotaa sitten yhden miehen näkökulmasta läpi lukuisten (fiktiivisten, mutta realististen) ihmisten ja yhden maan tarinan. Päähenkilö Amir kasvaa kauniissa Afganistanissa hyvätuloisessa perheessä. Hänen äitinsä kuoli synnytyksessä, ja ehkä osin tämän (ja osin erään muun seikan…) vuoksi Amirin isä Baba suhtautuu melko välinpitämättömästi poikaansa. Kirjan kolmas keskeinen henkilö on Hassan, hazareihin kuuluva shiiamuslimi ja syrjitty vähemmistökansalainen. Hassan on palvelijan poika ja asuu Amirin ylellisen talon takana savimajassa. Hassan on Amirille uskollinen, hyvä ystävä ja vaatimaton ihminen. Kirjan alun tarinointi on suloista lapsuuden leikkien kudelmaa, jota luki mielellään. No, Hosseinin aikaisemmasta kirjasta (Tuhat loistavaa aurinkoa) viisastuneena arvasinkin että juoni saa pian ikävän käänteen.

     Ikävä käänteemme on leijataistelukilpailun jälkeinen hirvittävä tapahtuma, jossa Amir jättää rakkaan ystävänsä pulaan. Tämä tapahtuma on Amirin koko elämän ja kirjan kulminaatiokohta, joka vangitsee pojan (ja myöhemmin miehen) syyllisyyteen. Syyllisyyteen, joka vainoaa häntä toiselle mantereelle ja vuosikymmenten päähän – ja niinpä lopulta on vain yksi tapa olla taas hyvä.

Leijapojan kantavia teemoja ovat syyllisyys, hyvyys ja pahuus, rakkaus ja jopa kohtalo. Kohtaloa (ellei jopa karman lakia) on se, että Amirin teko heijastuu hänen ja hänen puolisonsa perhesuunnitelmiin. Kohtalo heijastuu kirjan loppupuolen tapahtumiin ja sulkee tarinan kauniiksi kokonaisuudeksi. Vielä puolimatkassa teosta mietinkin jääkö kirja rakenteeltaan turhan kaksijakoiseksi, mutta turhaan huolehdin. Hosseinilla on taito kertoa sujuva, kompakti kokonaisuus jossa on runsaasti sisältöä ja tunnetta.

     Kirja tutustutti tietenkin myös islamilaiseen kulttuuripiiriin ja Afganistanin historiaan mikrotasolla. Kiinnitin jatkuvasti huomiota esimerkiksi siihen, että Afganistanilaisille perhe ja verisukulaisuus oli ja on sydämenasia. Esimerkiksi erästä kirjan henkilöä lainaten (englanniksi, sillä kääntämään en ryhdy):

“Blood is a powerful thing, bachem, and when you adopt, you don’t know whose blood you’re bringing into your house.

     “Now, if you were American, it wouldn’t matter. People here marry for love, family name and acestry never even come into the equation. They adopt that way too, as long as the baby is healthy, everyone is happy. But we are Afghans, bachem.”

Pienet asiat kertovatkin paljon. Amirin ja Hassanin yhteisen lapsuuden ja lujan siteen Hossein saa välitettyä lukijalle muutaman tarinan kautta: peilileikit puussa ja hitaat illat granaattiomenapuun varjossa, yhdessä lukien. Henkilöt ovat moniulotteisia: jotakin Amirista kertoo jo esimerkiksi se, että hän kiusaa ystäväänsä ylimielisesti siitä, jos tämä ei tiedä jonkin sivistyssanan tarkoitusta. Toisaalta Amir välittää ystävästään myös aidosti. Hän on pelkuri, uskomattoman rohkea, ylimielinen, nöyrä, epätäydellinen – siis sellainen kuin me kaikki olemme. Hyvässä päähenkilössä on sitä sopivaa kulmikkuutta, kuten tavataan sanoakin. Persoonallisuus voi kuulua myös jonkin kansakunnan traumaattista historiaakin käsittelevän kirjan päähenkilölle, usein nääs ainakin minun nähdäkseni tässä kontekstissa päähenkilö häivytetään turhan yksipuoliseksi, jopa vaikka kerronta olisi minämuotoista.

     Afganistanin historiaan ei keskitytä liiaksi. Sen annetaan puskea läpi tarinan kautta, mikä aikaansaakin syvempää ymmärtämystä. Hyvä on, Neuvostoliittolaisten ja afgaanisissien välisen sodan jälkeen Afganistanissa valtaan nousi Taleban. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Leijapoika paljastaa pienen, kuvaavan osuutensa: julkisia teloituksia, mielivaltaa, ihmisoikeuksien riistoa, köyhyyttä. Sitä sota ja ääriryhmien diktatuurinen johto on – sitä ja paljon muuta. Esimerkiksi:

We rode silently through the square and headed toward the Wazir Akbar Khan district. Everywhere I looked, a haze of dust covered the city and its sun-dried brick buildings. A few blocks north of Pashtunistan Square, Farid pointed to two men talking animatedly at a busy street corner. One of them was hobbling on one leg, his other leg amputated below the knee. He cradled an artificial leg in his arms. “You know what they’re doing? Haggling over the leg.”

     ”He’s selling his leg?”

     Farid nodded. ”You can get good money for it on the black market. Feed your kids a couple of weeks.”

Summa summarum. Hosseinilla on upea kyky kertoa vähällä paljon, ja se Leijapojassa näkyy. Minä pidin tästä kirjasta, se imaisi minut mukaansa paljon väkevämmin kuin Tuhat loistavaa aurinkoa (joka sekin oli hyvä!) ja piti sisällään ne perinteiset hyvän tarinan ainekset: uskottavuus huikeista juonenkäänteistä huolimatta, monipuolisuus, epätäydellisyydessään samastuttava protagonisti ja mielenkiintoinen, yksityiskohdista etenevä kerrontatapa (ymmärrät kun luet). Hengästyttävä lukukokemus.

Indigo