Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Kenties korkeampien voimien sijasta maailmankaikkeus itse on jollain tavalla vastuussa niin omasta kuin meidänkin olemassaolostamme? Monia tutkijoita on kiehtonut niin sanottu antrooppinen periaate, jonka mukaan maailmankaikkeus on sellainen kuin se on koska me olemme olemassa. Lievimmässä muodossaan antrooppinen periaate on varmasti totta - - Vahva antrooppinen periaate onkin sitten jotain aivan muuta, joskaan kukaan ei tunnu olevan yhtä mieltä siitä mitä muuta. Perusajatuksena on, että maailmankaikkeudella täytyy olla sellaiset ominaisuudet että elämän kehittyminen on mahdollista. Yksi versio lainaa kvanttifysiikasta idean, että vain havaittu ilmiö on todella olemassa. Maailmankaikkeuskin on olemassa vain jos joku havaitsee sitä – siispä me teemme maailmankaikkeuden, tai oikeastaan maailmankaikkeus tekee meidät jotta se itse olisi olemassa tai… Tässä kierretään kehää kuin tamperelainen joka etsii mustaa makkaraa pyöreän huoneen nurkasta.

Tieto-Finladia-teoksessaan turkulainen tähtitieteilijä (turkulaisuus on olennaista, sillä olen itsekin turkulainen ja turkulaisuus on aina olennaista) käy rupattelevaan sävyyn läpi elämän mahdollisuuksia maailmankaikkeudessa: mitkä ovat elämän synnyn rajoitteet (nestemäinen vesi ehdotetaan kriittisimmäksi), onko muualla maailmankaikkeudessa elämää ja jos on, voisiko se olla jopa älyllistä ja jopa meitä viisaampaa (itse uskon että on). Tähtitieteilijän näkökulma on tähtitieteilijän näkökulma: Valtaoja esittelee teoksessaan myös taivaantarkkailun historiaa ja käy läpi niitä keinoja, joilla tieteilijät ovat yrittäneet ottaa yhteyttä ulkoavaruuden mahdollisiin asukkeihin.

     Voisimmeko jonakin päivänä siirtyä radioaalloista ja kaukoputkista askeleen eteenpäin, ja käydä jopa fyysisesti paikan päällä tarkistamassa, löytyisikö jonkin eksoplaneetan pinnalta ylimääräistä kuhinaa? Toisaalta olemme jo ylittäneet maapallomme ekologisen kantokyvyn rajan, joten kenties olisi aika siirtyä plan beehen – planeetta beehen: perustaa siirtokunta uudelle taivaankappaleelle.

Valtaojan kirjoitustyyli on helppo (helpompi kuin lainaukseni antaisi ehkä olettaa) ja viihdyttävä. Aihe tehdään helposti lähestyttäväksi jättämällä teknisiä yksityiskohtia vähemmälle ja poimimalla kerrontaan aiheita ja viitteitä myös kaunokirjallisuudesta (ja taisin napatakin muutaman kirjaehdotuksen lukulistalleni). Olen luonnontieteilijä, mutta tähtitieteen saralla lähinnä harrastelija. Valtaojan kirja kuitenkin toi uutta lähinnä historialliseen tietämykseeni, mutta mikäpä siinä; tieteenhistoria on paitsi tärkeää myös mielenkiintoista.

     Suosittelen Valtaojaa lukijalle, joka etsii yleistajuista mutta monipuolista, yleissivistävää tietokirjaa luettavakseen. Valtaoja esittää rohkeita tulevaisuudenkuvia, mutta vielä utopistisemman tuntuisiakin teorioita on olemassa, joten ei turhaan kannata teilata ajatuksia antimaterialla kulkevista avaruusraketeista ja itseään loputtomasti kopioivista koneista…

Indigo

David Eagleman: Incognito – aivojen salattu elämä

Ajatus meni näin: kiinnitetään videokamera [sokean] ihmisen otsaan ja muutetaan siitä lähtevä videoinformaatio käyttämään pieniä väristimiä, jotka on kiinnitetty hänen selkäänsä. Kuvittele, että pukisit sellaisen laitteen päällesi ja kulkisit ympäri huonetta side silmillä. Ensin tuntisit vain merkillistä värinää ristiselässäsi, sinun olisi vaikea ymmärtää sen tarkoitusta. Vaikka värinä muuttuisi hyvin tarkasti suhteessa siihen, miten liikut, sinun olisi vaikea ymmärtää sen tarkoitusta. Kun iskisit sääriluusi sohvapöytään, ajattelisit: ”Ei tämä ole mitään näkemisen tapaistakaan.”

     Vai onko se sittenkin? Kun sokeat koehenkilöt panevat näkötuntokorvauslasit silmilleen ja käyttävät niitä viikon verran, heistä tulee todella hyviä suunnistamaan uudessa ympäristössä. - - Ällistyttävintä on, että he alkavat tosiaan aistia tuntosyötteitään, he alkavat nähdä niiden avulla. Harjoituksen myötä tärinä lakkaa olemasta älyllinen tehtävä, joka vaatii tietoista tulkintaa. Siitä tulee suora aistimus.

Incognitossa David Eagleman avaa ihmisaivojen tiedostamattoman elämän salaperäisiä ominaisuuksia ja laajuutta. Ensiksi hän pohtii miten ihmiset luottavat tiedostavansa itsensä ja omaa käytöstään. Sitten hän käy läpi tiedostamattoman voimaa aistien välittämän todellisuuden kautta, ja esittelee perinteisten illuusioiden syvällisempää sanomaa sekä pohtii aistien rajallisuutta. Seuraavat luvut käsittelevät erilaisia mielen poikkeuksellisia tiloja, käytökseen vaikuttavia kasvaimia ja vaistoja, tiedostamatonta parinvalintaa ja päätöksentekoa, miten todellisuus voi olla muille täysin erilainen kuin itselle ja niin edelleen.

     Viimeiset luvut pohtivat mitä ihmisen tiedostamattoman mielen tutkimuksesta seuraa: filosofisella tasolla mietitään tietenkin vapautta ja siten oikeudenmukaisuutta, ja lopulta Eagleman pohtii käytännöllisemmin oikeuslaitoksen kehittymistä: rangaistuksen muutosta kostosta pitkänäköisempään kuntoutukseen esimerkiksi ”etuotsalohkojumpan” avulla.

Tässä kirjassa oli paljon sekä hyvää että huonoa. Ensimmäinen aistiluku oli enimmäkseen tylsä ylle kaappaamaani lainauksen sisältämää näkötutkimusta lukuun ottamatta. Monelle varmaan ovat tuttuja vanhat illuusiot paperilla pyörivistä rattaista ja muka kolmiulotteisista muodoista, sekä myös ajatukset niiden taustalla. Koko kirja painottuu paljolti lyhyisiin lukuihin, joissa esitellään runsaasti erityyppisiä tutkimuksia ja potilastapauksia. Olisin kaivannut pitkällisempää analyysia ja painotusta nimenomaan tutkimuksen jälkeiseen pohdintaan: mitä tämä aivohalvauspotilas (tms.) meille opettaa? Teoksen viimeisillä sivuilla luodaan mielestäni virheellinen katsaus emergenssiin ja reduktionismiin.

     Teoksen loppupuolen eettinen tarkastelu on ihan mielenkiintoista, mutta Harrisin jälkeen vapaan minän dilemma tuntui minusta jo pureskellulta ja oikeudenmukaisuusajatukset eivät taas niin syvällisiltä. Sen sijaan käytännöllinen näkemys oikeuslaitoksemme toimintaan ja rangaistuksen muotojen vaihtoehdot olivat kiinnostavia. Mitäpä jos olisi aika siirtyä kostonhimosta eteenpäin: antaa vangille mahdollisuus oppia hillitsemään itseään jos mahdollista? Tämä tuntuu loogisemmalta kuin nykyinen taaksepäin katsova rangaistusmenetelmä, jossa pohditaan rikollisen syyllisyyttä, kun teknologian kehittyessä joudumme antamaan rikolliselle yhä enemmän anteeksi: ihmisen käytöstä on voinut muuttaa aivokasvain, epilepsia, geneettinen sairaus kuten Huntingtonin tauti, rikollinen on voinut jopa tehdä murhan unissaan… ja niin edelleen. Lopulta tunnustamme että rikollinen on ehkä vähemmän syyllinen, jos hänellä on tiettyjä väkivaltaisuuteen altistavia geenejä. Vaikea ympäristö. Nykyinen oikeusjärjestelmä yksinkertaisesti nojaa ajatukseen siitä, että on olemassa jokin tietoinen ja erillinen, dualistisesti fyysisestä irrallinen ”minä”. Nykyisen tieteen valossa tämä taas ei oikeastaan ole mahdollista (huom. vaikka determinismi korvautuisi sattumanvaraisuudella, vapaata tahtoa ei ole). Kostorangaistuksista voidaan siirtyä kokeilemaan rikollisen ”parantamista” yhteiskuntakelpoiseksi; tärkeää on kuitenkin miettiä myös miten paljon yhteiskunta saa ihmisen mieltä muokata (Eagleman muistuttaakin tässä välissä lobotomiasta). Etuotsalohkojumpalla tarkoitetaan teknologiaa, joka auttaa rikollista havaitsemaan oman itsehillintänsä tason ja kehittämään itsehillintäänsä tasoa seuraamalla (kirjassa on konkreettisempi esimerkki). Tulisiko tuomioiden perustuakin muunneltavuuteen?

Kirja on monin paikoin kiinnostava, kirjoitustyyli selkeä (joskaan ei varsinaisesti ”koukuttava”) ja monet potilastapaukset pistävät miettimään miten monimuotoinen elin ihmisaivot ovat, ja myös miten ihmeellisen tarkkarajaisia vammoja meille voi tulla (esim. kyvyttömyys tunnistaa kasvoja tai nimetä eläimiä). Ihmeellisten sairaustilojen – kuten anosognosian, vieraan käden syndrooman, tai potilailla joilla aivokurkiainen on katkaistu seuraava vasemman ”puhuvan” aivopuoliskon ”selittely” – taustalla on aina häiriö aivojen neuroverkossa.

     Kuitenkin myös ”tavalliseen käytökseen” liittyy paljon enemmän ihmisen tiedostamattoman kuin tiedostavan mielen toimintaa: kaavahakuisuutta, vaistonvaraisuutta, ”vilahdusefekti”, totuuden illuusion efekti… Eagleman esittää, että tiedostamattomuus johtaa tehokkuuteen: olisi yksinkertaisesti turhaa tuhlata aivokapasiteettia siihen, että ihminen aistisi vaikkapa jatkuvasti yllään olevien vaatteiden kosketuksen. Tietoisuus on Eaglemanin mukaan syntynyt ”johtamaan” tiedostamatonta, punnitsemaan vaihtoehtoja ja tekemään loogisia valintoja ja luovia ratkaisuja.

Indigo

PS. Ainakin minun painoksessani yksi ensimmäisen luvun illuusiokuva oli vaihtunut vääräksi. Ärh.

Sam Harris: Moraalinen maisema – miten tiede määrittää inhimilliset arvot

- - faktojen ja arvojen erottaminen toisistaan on harha ainakin kolmessa mielessä: (1) kaikki mitä voidaan tietää tietoisten olentojen hyvinvoinnin maksimoinnista, on jossakin vaiheessa ilmaistavissa aivoja ja niiden kanssa vuorovaikuttavaa ympäröivää maailmaa koskevina faktoina, (2) Jo ajatuksessa ”objektiivisesta” tiedosta (siis rehellisellä havainnoinnilla ja päättelyllä hankitusta tiedosta) on sisäänrakennettuja arvoja, koska jokainen yrityksemme keskustella faktoista riippuu periaatteista, joille ensin on annettava arvo (esim. looginen ristiriidattomuus, todisteisiin perustuminen, yksinkertaisuus ja niin edelleen), ja (3) Faktoja koskevat uskomukset ja arvoja koskevat uskomukset näyttävät syntyvän samankaltaisista prosesseista aivojen tasolla, sillä yhteinen totuutta ja epätotuutta arvottava järjestelmä näyttää hallitsevan kumpaakin aluetta.

Sam Harrisin Moraalinen maisema valaisee logiikkaa, jonka mukaan moraalin ja tieteen liitto on täysin mahdollinen, ja moraali oikeastaan on luettavissa tieteenalaksi. Hän vastustaa moraalirelativismia ja uskonnollisuutta, joiden katsoo jarruttavan yhteiskunnan moraalista ja tieteellistä kehityskulkua. Teoksessaan Harris käy läpi syitä joiden mukaan on oikeaa moraalia, ja tämä moraali on johdettavissa neurotieteellisestä tutkimuksesta. Edellinen saattaa kuulostaa oudolta, mutta Harris vastaa myös filosofisiin haasteisiin, ja kumoaa pätevästi Mooren nk. avoimen kysymyksen argumentin sekä vastaa Humen giljotiiniin, filosofisiin argumentteihin joilla perinteisesti on pystytetty muuria faktojen ja arvojen väliin (ks. myös yllä oleva lainaus). Harris käy läpi ja kritisoi myös uskontojen osuutta moraalin pohjana, sekä pohtii muiden muassa tuhoaako determinismi etiikan, sekä tietenkin moraalirelativismin ja suvaitsevaisuuden ongelmaa.

Harris on minulle uusi tuttavuus, mutta olen kieltämättä vaikuttunut tämän luettuani. Hänellä on johdonmukainen ja selkeä esitystapa hyvin vaikeasta aiheesta (tunnustan tässä välissä, että takakansitekstissä luvattu kirjan haasteellisuus oli iso syy siihen miksi tämä päätyi kirjaston hyllyltä yöpöydälleni lukujonoon…) Petyin vähän kun luin Goodreadsista tämän kommenttiosiota: kovin moni ei näyttänyt sisäistäneen lukemaansa vaan jatkoi Humen ja Mooren raakkumista tarttumatta Harrisin argumentteihin.

     Ottamani lainaus tiivistää jo hyvin Harrisin ajatusta. Mutta olennaista on, että Mooren argumentin ”hyvä” on yhtä kuin ”tietoisen mielen” (siis yksinkertaistettuna ihmisen) hyvinvointia edistävät tekijät. Pureskellaan tätä hetki. (Filosofiseen) etiikkaan liittyy perinteisesti mieletön kielipeli, jolloin termit ”hyvä” ja ”paha” ovat oikeastaan niin abstrakteja, etteivät ne tarkoita yhtään mitään. Mutta mitä muuta hyvällä voisi tarkoittaa kuin edellä esitettyä, joka myös sulkee Mooren argumentin muodostaman ”ketjun”?

     Otan tähän toisen erittäin hyvän lainauksen:

On kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuisi jos yksinkertaisesti jättäisimme tämän askelen huomiotta ja puhuisimme vain ”hyvinvoinnista”. Millainen maailmamme olisi, jos lakkaisimme murehtimasta ”oikeasta” ja ”väärästä” tai ”hyvästä” ja ”pahasta”, ja yksinkertaisesti toimisimme oman ja muiden hyvinvoinnin maksimoimiseksi? Menettäisimmekö jotakin tärkeää? Ja jos se olisi tärkeää, eikö se määritelmän mukaan liittyisi jonkun hyvinvointiin?

Siispä mitä arvot todellisuudessa ovat: asenteita, valintoja ja käyttäytymisiä jne. jotka vaikuttavat ”tietoisten mielten” (ihmisten) hyvinvointiin. Kaikkia tietenkään ei voi vakuuttaa siitä että hyvinvointi on arvo, mutta samoin kaikkia ei voi vakuuttaa arvostamaan myöskään empiirisiä todisteita (siis periaatteessa tiedettä ylipäätänsä).

     Huomattavaa on myös, että Harrisin teoria on täysin falsifioitavissa (esim. jos ihmisen hyvinvointi olisi täysin sattumanvaraista, eikä liittyisi aivojen tiloihin). Tieteellisten väitteiden tulee aina olla falsifioitavia, eli niiden tulee voida olla mahdollista todistaa vääräksi.

Täten siis moraalinen ”hyvä” tarkoittaa ihmisen hyvinvointia kohentavia tekijöitä. Hyvinvointi voi kuulostaa erittäin epämääräiseltä käsitteeltä, mutta Harris vertaa tätä ongelmaa käyttämäämme terveyden käsitteeseen. Mitä merkitsee olla ”terve”? Ettei ole nuhakuumetta? Voiko diabeetikko olla terve? Ehkäpä parinkymmenen vuoden kuluttua ihmistä ei pidetä terveenä, jollei hän kahdeksankymppisenä pysty juoksemaan maratonia. Terveys-käsitteen epämääräisyydestä huolimatta lääketiede ei ole mitenkään lamaantunut, vaan tutkimme, kehitämme ja määritämme terveyttä edistäviä menetelmiä ja elämänohjeita.

     Moraalin tutkimus liittyisi syvästi neurotieteisiin: ihmisen aivoja tutkimalla voimme selvittää syvällisesti, milloin ihminen oikeastaan kokee mielihyvää, psykologisen tutkimuksen avulla voimme myös selvittää mitkä asiat hyvinvointiamme edustavat ja voimme tutkia miten esimerkiksi ihmisen moraalinen intuitio voi olla väärässä (Harris heittää esimerkin ”välinpitämättömyydestä kansanmurhaa kohtaan”) ja miten ihminen oikeastaan kokee hyvinvointinsa (tätä Harris käsittelee nopeasti kirjan viimeisessä luvussa). Teos viliseekin myös kiinnostavia psykologisia faktoja.

    

Moraalirelativismi tarkoittaa tietenkin moraalin suhteellisuutta: moraalirelativistin mukaan voi olla useita ”oikeita” moraalikäsityksiä, äärimmilleen vietynä tämä on subjektivismia (eli yhteiskunnallisessa mielessä lähinnä nihilismiä). Moraalirelativismi houkuttelee ihmisiä, koska haluamme kunnioittaa eri kulttuureja (erityisesti tämä koskee meitä länkkäreitä, sillä – jälleen erityisesti akateemisissa piireissä koetaan yhä jonkinlaista kulttuuri-imperialismin syyllisyyttä tai pelkoa). Ajatus yhdestä oikeasta moraalista kuulostaa jotenkin musertavalta, erilaisuutta ja vapautta rajoittavalta. Mutta Harris vastaa, että ”yksilöt ja yhteisöt voivat kukoistaa monin tavoin - - tämä monimuotoisuus voidaan selittää ja sitä voidaan kunnioittaa tieteen viitekehyksessä” (eli samaan hyvään lopputulokseen on todennäköisesti monta hyvää polkua).

     Ja mietitäänpä rehellisesti moraalirelativismin mielettömyyttä. Voimmeko ”kulttuurin kunnioittamisen” nimissä hyväksyä leskenpoltot, kunniamurhat, tyttöjen ympärileikkaukset, albiinojen silpomiset, ehkäisyn kiellon ynnä vastaavat epäoikeudenmukaisuudet? Olisiko aika päästää irti kolonialismin meissä aiheuttaneesta ylenpalttisesta varovaisuudesta? Edelleen: on monta reittiä moraalisesti oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Voimme sanoa jonkin kulttuurin olevan teknologisesti vähemmän kehittynyt kuin toisen: voisimmeko jo myöntää että voimme sanoa toista kulttuuria myös eettisesti vähemmän kehittyneeksi kuin toista – EIKÄ tämä tarkoita että tämä ”eettisesti vähemmän kehittynyt” kulttuuri olisi jotenkin alempiarvoisempi, tyhmempi, jälkeenjääneempi, huonompaa rotua tai vastaavaa. Ei. Tämä tarkoittaisi sitä, etteivät kyseisen kulttuuripiirin ihmiset ole vielä keksineet johonkin seikkaan parempaa keinoa tavoitella hyvinvointia, vaan luulevat väärin.

     Edelliseen liittyen uskomisen käsite (äläkä sekoita tähän ”uskonnollista uskomista”) on hyvin olennainen tämän teeman tienoilla. Harris käsittelee sitä luvussa kolme. Olennaista on, että ”rationaaliset mielet eivät valitse uskomuksia vapaasti”, siis ”uskomukset ovat luontojaan episteemisiä” (tiedollisia, tietoon liittyviä). En voi väittää esimerkiksi seuraavanlaista järkevästi: ”uskon että minulla on sian saparo takapuolessani”, jollen oikeasti usko siihen, en edes vaikka jostakin syystä haluaisin uskoa siihen. Muuten se on vain mieletön väite, vale oikeastaan. On mahdollista, että ihminen uskoo vääriin asioihin (esimerkiksi että maapallo on litteä). On mahdollista että ihminen myös antaa arvon väärille asioille – siis uskoo vääriin ihmisen hyvinvointia koskeviin asioihin. Tiede selittää maailman ilmiöitä objektiivisesti ja yksinkertaisesti pyrkii vähentämään väärien uskomusten määrää; tieteellisin menetelmin voidaan selvittää mitkä asiat todellisuudessa kohentavat ihmisen hyvinvointia, jolloin voimme antaa arvon oikeille asioille. Arvojen tulee siis perustua tieteelliseen tutkimustietoon. Jälleen lainaus:

Kun sanotaan, että sekä totuuden että hyvyyden arviot perustuvat erityisiin normeihin, näytetään tarkoittavan, että kummassakin on kyse kognitiosta, ei suinkaan pelkästä tunteesta. Tästäsyystä kukaan ei voi puolustaa faktuaalista ja moraalista kantaansa vetoamalla mieltymyksiinsä. Hän ei voi sanoa, että vesi on H2O:ta tai että valehtelu on väärin pelkästään siksi, että haluaa ajatella tällä tavalla. Tällaisten väitteiden puolustaminen edellyttää syvällisempään periaatteeseen turvautumista. Kun sanoo uskovansa, että X on tosi, tai että Y on eettistä, tarkoittaa myös sitä, että muilla tulisi olla nämä uskomukset vastaavissa olosuhteissa.

Indigo

Sean B. Carroll: Loputtomat kauniit muodot

Tämän löydöksen jälkeen paljastui, että samat, eri eläimissä olevat geenit hallitsivat myös eri ruumiinosien kehitystä, kuten silmien, raajojen ja sydänten, joiden rakenteet ovat äärimmäisen erilaiset eri eläimissä ja joiden oli pitkään ajateltu kehittyneen täysin eri tavoilla. Eri lajien kehitykseen liittyvien geenien vertailusta tuli uusi, embryologian ja evolutiivisen biologian väliin sijoittuva oppiala – evolutiivinen kehitysbiologia elo lyhyesti ”evodevo”.

Sean B. Carrollin Loputtomat kauniit muodot valaisee lukijalle mitä tarkoittaa evodevo: embryologian ja evoluutiobiologian liitto. Carroll tekee tämän tyylilleen ominaisesti kiinnostavalla, innostavalla ja tieteellisellä tavalla. Teoksen lukeminen vaatii taustakäsitystä biologian (genetiikan, evoluutioteorian, mielellään myös morfologian) käsitteistä ja teorioista, mutta Carroll valaisee oman osuutensa, näiden alojen yhteenliittämisen, kattavasti. Tiedon ja tutkimustapojen sisäistämistä auttavat hyvät esimerkit hankajalan kehitysmuodoista perhosen täpliin. Välillä monimuotoisuutta pohditaan tilastotieteellisestäkin näkökulmasta.

Evodevoa pohjustetaan käymällä läpi muutamia olennaisia peruskäsitteitä: homologia (samasyntyisyys, vrt. analogia eli samatoimisuus), homologiasarja (homologisten rakenteet, jotka ovat syntyneet sarjana), Willinstonin laki (”evoluutiossa on laki, että eliön osien lukumäärällä on taipumus vähentyä ja harvemmat osat ovat toiminnaltaan suuresti erikoistuneita”), modulaarisuus, symmetria, polaarisuus…

     Eliöiden rakenteiden muodostumisen tutkimukseen paneudutaan käymällä ensiksi lävitse mutatoituneita muotoja – ”hirviöitä”, kuten Carroll laskettelee. Yksisilmäisten karitsojen taustalla esimerkiksi piileskelee altistuminen syklopamiinille – jota emo voi saada niityillä satunnaisesti rehottavista jättipärskäjuurista. Puoliksi yhteenkasvaneiden sammakonpoikasten kohtalo valottaa, että alkiossa on organisaattoreita, jotka vuorovaikutuksessa muiden osien kanssa vaikuttavat muodon kehittymiseen eli morfogeneesiin. Organisaattorit tuottavat aineita, morfogeenejä, jotka vaikuttavat toisten solujen kehitykseen. Morfogeenien pitoisuusgradientti ratkaisee vaikutuksen: esimerkiksi perhosen siipeen kehittyvän silmätäplän yhdisteet leviävät keskeltä, ja ympäröivien solujen pigmentti riippuu yhdisteen pitoisuudesta.

Seuraavassa luvussa paneudutaan genetiikkaan, ja selvitetään mikä ns. geneettisten kytkimien toimintatapa ja merkitys on evodevossa. Kytkimet ovat geeniin liittyviä proteiini + DNA-sekvenssikomboja, jotka vaikuttavat geenin luentaan (klassinen esimerkki E. colin laktoosikytkin, jonka Carrollkin esittelee). Alkionkehityksessä tällaisilla kytkimillä on merkittävä rooli: ne muodostavat tavallaan ketjureaktion jossa: ”jokaisen kytkimen kääntyminen perustuu aikaisempiin tapahtumiin, ja - - kytkin käynnistämällä geeninsä toiminnassa uuden hahmon vuorostaan luo perustan seuraavalle kehityksen hahmojen ja tapahtumien joukolle”. Kytkinten vuoksi toistuvissa rakenteissa ylipäätänsä voi olla näin paljon variaatiota: kytkinten ansioista samoja geneettisen työkalupakin geenejä voidaan käyttää eri tavoin eri eläimissä – mutaatio voi iskeä työkalupakin geenin (joita on suhteellisen vähän ja jotka toimivat useassa eri alkionkehityksen vaiheessa eri tavoin) sijaan kytkimeen, joita on useita* ja joista jokainen toimii ”yhdessä tehtävässä”.

     Oleellista on ymmärtää taas uusien termien merkitys: geneettinen työkalupakki (useita eri proteiineja, jotka vaikuttavat muiden geenien aktiivisuuteen alkionkehityksessä: mm. Hox-proteiinit, hormoneja, solureseptoreja…), homeoboksit eli Hox-geenit (merkittävimpiä geenejä, jotka ohjaavat syntyvän eliön muotoja, esimerkiksi banaanikärpäsellä näitä on kahdeksan)…

Luvussa 4 käsitellään alkionkehityksen hahmottamista hauskan mutta haastavan abstraktilla tasolla. Olennaista on ajatella alkio ”pallona”, johon kartoitetaan pituus- ja leveyspiirit kuin planeettaan, ja jossa täten tarkennetaan pallo moduulien verkoksi. Jokainen raaja tulee käsittää uutena tällaisena ”pallona”. Carroll puhuu ”raidoista” ja ”pisteistä” ja ”kapeista raidoista”, mutta olennaista on käsittää miten alkio jakautuu koordinaatteihin, ja Hox-geenit määrittävät mitä yksittäisessä jaokkeessa tai jaokejoukossa tapahtuu (toistuvien osien erikoistuminen edellyttää, että eri osat ovat eri Hox-vyöhykkeissä – ja vyöhykkeiden liikkeen aikaansaavat DNA-sekvenssien mutaatiot hox-geenien kytkimissä!). Kytkimet muodostaessaan ”raitoja” ja vastaavia, yhdistävät monenlaisia ”+ ja – -syötteitä” (aktivaattorit ja repressorit).

     Minua jäi mietityttämään mikä loppujenlopuksi tekee morulan eri soluista erilaisia siten, että jossakin jokin kytkin ”käynnistyy” ja toisessa ei – mikä aloittaa tapahtumasarjan? Leviääkö munasoluun kenties hedelmöityksessä jostakin yhdisteestä/yhdisteistä ratkaiseva pitoisuusgradientti, joka jakaa solun itä-länsi-suunnassa tms.?

Luku 6 paneutuu hieman helpompaan mutta yhtä mielenkiintoiseen aiheeseen: miten embryologia liittyy paleontologiaan ja miten nykyisiä eliöitä tutkimalla voidaan selvittää menneiden esi-isien piirteitä. Tähän liittyen Carroll kertoo hienolla tavalla simppelin ja loogisen käsnäjalkaisia tutkimalla toteutetun esimerkkikokeen: koska käsnäjalkaisilla löytyivät samat Hox-geenit kuin sukupuun toisesta haarasta niveljalkaisilta, löytyvät ne myös näiden yhteiseltä esi-isältä – sekä myös esi-isästä käsnäjalkaisten ja niveljalkaisten lisäksi kehittyneiltä valejalkaisilta, joihin myös Burgess Shalen kuuluisan fossiiliesiintymät otukset pitkälti kuuluvat.

     Carroll valottaa hienosti miten kenties näennäisesti yksinkertaisesta hankajalasta voi kehittyä hyönteisen siipi (plus raajahaarasta jalka), ja miten upeaa fossiiliaineistoa meillä tämän kehityksen varrelta on (tunnustan että ”primitiivinen vesitoukka” teki minuun vaikutuksen). Mikä hyönteisillä kehittyy siiveksi, hämähäkeillä kehittyy kirjakeuhkoiksi, ilmaputkiksi ja kehruuosiksi ja tuhatjalkaisilta sen sijaan poistuu kokonaan.

Indigo

* suuri vaihtelu johtuu työkalupakin proteiinien ja niiden tunnistus- eli nk. nimikirjoitussekvenssien käytöstä yhdistelminä – paljon tehokkaampaa kuin pelkkien eri proteiinien koodailu!

Andy Weir: Yksin Marsissa

Chuck kohautti olkiaan. ”Ei tullut ikinä mieleen. Emme voineet kuvitella tilannetta, jossa astronautti olisi Marsissa ilman Mars-nousijaa.”

     ”Siis, hei!” Morris parahti. ”Mikä on sen todennäköisyys?”

     Chuck kääntyi Morrisin puoleen. ”Yksi kolmesta. Perustuu empiiriseen tietoon. Aika paha, jos sitä tarkemmin miettii.”

Kuusihenkinen miehistö laskeutuu Marsin punaiselle pinnalle suorittamaan tehtävää. Kuuden päivän päästä Marsilla nousee kohtalokas hiekkamyrsky, jonka seurauksena yksi miehistön jäsen, botanisti ja mekaanikko Mark Watney joutuu onnettomuuden uhriksi. Näyttää siltä että astronautti on menehtynyt: hänen avaruuspukunsa menee rikki ja muut saavat hänen puvustaan signaalin, että peli on menetetty. Komentaja Lewis tekee lopulta raskaan päätöksen ja jäljellejääneet astronautit keskeyttävät projektin ja suuntaavat Mars-nousijan kohti Maata.

     Mutta Mark Watney ei menehdy. Hyytynyt veri tukkii pukuun tulleen pienen reiän ja puvun automaattiset kaasunvaihtolaitteistot pitävät astronautin hengissä. Mark Watney kömpii projektia varten Ares 3:lle pystytettyyn moduuliin… jonka on suunniteltu kestävän ”ruhtinaalliset” 31 päivää.

     Alkaa taistelu yhden ihmisen elämästä Marsin ääriolosuhteissa.

Taas hyvä kirja! Jei!

     No, mietitäänpä nyt hetki. Miten kirja, jossa yhdistyvät tiede, huumori, selviytymistaistelu ja äärimmäiset onnettomuudet sekä neuvokkaat ratkaisut, voisi olla huono? Vaikka päähenkilö on todellisessa liemessä, yksin vieraalla planeetalla kuolleeksi luultuna, on aikaa heittää huulta (enemmän tai vähemmän onnistuneesti). Mark Watney ei vaivu pessimismiin, ei edes lukuisten, toinen toistaan seuraavien onnettomuuksien jälkeen.

Minä rakastan selviytymistarinoita. Vietän ruokakaapin tyhjennyskuukautta, ja hernekeittoja ja punajuuripurkkeja penkoessani leikittelin olevani marsilainen tutkimusasemallaan. Toisekseen pidän tarinoista, jotka käsittelevät yksinoloa ja yksinäisyyttä, vaikkei tässä kovin filosofisiksi heittäydyttykään. Eniten keskitytään kertomaan kuinka päähenkilö ratkaisee kohtaamiaan ongelmia, ja siinä kirjailija on käyttänyt rutkasti mielikuvitusta, mutta mikä parempaa, tieteellisen tarkkuuden puitteissa.

     Lopulta (tämä saattaa hiukan spoilata) myös muu ihmiskunta saa tietää Mark Watneyn olevan yhä elossa. Se paljastuu satelliittikuvista. Alkaa valtava pelastusoperaatio, johon kuluu pohjattomasti resursseja. Mietin tietenkin lukiessani miten monta ihmishenkeä tuohon yhteen marsilaiseen tuhlatuilla summilla olisi voinut pelastaa Maassa. Tavallaan Mark Watney on lähempänä ihmisten myötätuntoa kuin ne monet muut joihin summat olisi voinut uhrata. Vaikka fyysisesti astronautti onkin kymmenistä satoja miljoonia kilometrejä kauempana.

     Mutta: Mark Watney edustaa tieteen saavutuksia ja tulevaisuutta. Hänellä on traaginen tarina ja ihmisen on helpompi samastua sellaiseen, jolla on kasvot ja joka on jollakin tapaa menestynyt (evoluutiopsykologisesti: eikö olekin kannattavampaa samastua luuserin sijasta menestyjään?). Toisaalta NASAlla on resurssit ja NASA käyttänee niitä miten avaruushallintaviraston kuuluu.

Monessa asiassa on onnistuttu, ja rakennettu toimiva, nopeasti alkava ja myös simppelin kielenkäytön puolesta helposti lähestyttävä teos. Kirjan vahvuus piilee juonessa, ei niinkään henkilöissä tai kerronnassa.

Indigo

Kari Enqvist: Olemisen porteilla

Tämä huumaavien kvaliteettien maailma oli Monetin todellisuus, ja hän olisi varmaan loukkaantunut, jos joku olisi ehdottanut, että hänen maailmansa oli pohjimmiltaan väritön ja mauton. Mutta Monet ja muut impressionistit aavistivat myös, etteivät heidän aistinsa välittäneet kuvaa pysyvästä, vaan alati muotoaan ja värejään vaihtavasta todellisuudesta, kuin erilaiset kerrostumat hetkeksi välkähtäisivät valoon. Taidemaalarinkin silmä on vain liian karkea instrumentti, jotta se voisi havaita kaikki kerrokset molekyyleistä aina mahdollisiin supersäikeisiin saakka. Nyt ajatellaan lisäksi, että säieteoriatkin ovat heijastusta vieläkin monimutkaisemmasta M-teoriasta, josta ei oikeastaan tiedetä muuta kuin että se on 11-ulotteinen. Edes siitä, mihin kirjain M viittaa, ei tunnu oltavan perillä.

Kari Enqvist paneutuu filosofiaa ja fysiikkaa yhdistelevässä kirjassaan olevan ja tietoisuuden maailmaan. Lukija saa olla tarkkana, jotta pysyy kärryillä loppupuolen kvanttimekaniikan maailmassa, se on pakko varoittaa etukäteen. Myös filosofinen perustermistö (reduktionismi, emergenssi, dualismi…) on hyvä olla hallussa, vaikka ne pääosin selitetään lyhykäisesti. Teoksen vahvuus kuitenkin onkin, ettei lähtökohtana pidetä ihan ruohonjuuritasoa kuten tavallisimmin tupataan tehdä – mikä johtaakin joko tavattoman paksuun tai moniosaiseen teokseen tai kirjasarjaan, joka ei oikeastaan pääse syventymään tärkeimpien kysymysten ytimeen saakka. Olemisen porteilla on erinomainen, tarkka kirja, jossa Enqvist tutustuttaa lukijan lyhyesti muutamaan tunnettuun teoriaan (Schrödingerin kissa, Turingin kone…), nostaa esille olennaisimman ja toisaalta viljelee tekstiinsä myös populaaritieteen kieltä, mikä tekee tekstistä miellyttävää ja viihdyttävää luettavaa.

    

Keskeisiä kysymyksiä, joihin Enqvist hakee vastauksia ovat: mitä on tietoisuus? Tästä päästään iänikuiseen substanssikysymykseen: montako substanssia on olemassa? Enqvist kumoaa fysikaalisilla päätelmillään henkisen substanssin vaikutuksen ainakin tietoisuuden muodostumiseen:
     Kartesiolainen dualismi on yhtä kuin Descartesin kahden substanssin, hengen ja materian, teoria. Kartesiolaisen dualismin ongelmana on hengen ja aineen välinen vuorovaikutus; jotta henki voisi vaikuttaa materiaan, sen olisi saatava aikaan liikettä materiaalisiin hiukkasiin. Täten hengen olisi saatava aikaiseksi voimaa (liikettä ei synny ilman alkuvoimaa). Voimaa vastaa myös vastavoima, ja koska henki ei voi liikkua (se on aineeton), vastavoimaa ei tässä tapauksessa syntyisikään, mikä vastustaisi tunnettuja fysiikan lakeja. Voima ilman vastavoimaa johtaisi siihen, että kappaleen voimat eivät summautuisi nollaksi, ja syntyisi kappaletta liikuttava nettovoima (tähän liittyi erinomainen astronautti-esimerkki). Toisaalta jos henki vaikuttaisi materiaan ilman vastavoimaa, syntyisi tyhjästä uutta energiaa (esim. lämpöenergia). Koskaan mitatuissa kokeissa ei ole huomattu energian lisääntyneen suljetussa systeemissä.

     Toisaalta Enqvist nostaa esille, että jos todella on olemassa jokin erillinen henkiaines, miksi fysiologisen tilan muutokset vaikuttavat tietoisuuteen niin kovasti? (Esim. isku päähän, huumeet.) Täten tietoisuuden on todella oltava aidosti emergentti ominaisuus. Emergenssi tarkoittaa sitä, ettei kokonaisuutta voi selittää sen aineosasten perusteella, vaan jotakin suurempaa ”nousee esiin” osastensa summasta. Käsitteen merkityksen hoksaa kun siihen törmää tarpeeksi monesti.

   

Emergenttejä ominaisuuksia näyttäisikin maailmankaikkeudessa piisaavan: yksi vesimolekyyli käyttäytyy aivan eri tavoin kuin lasillinen vettä. Yksi kulta-atomi ei ole kellanvärinen, mutta joukko niitä on. Entäpä kun siirrymme yhdestä hermosolusta valtavaan aivojemme kokonaisen hermoverkon, tietoisuuden tyyssijan, tasoon? Jotakin enemmän siis näyttäisi syntyvän matkalla mikrotasolta makroon. Mutta Enqvist väittää, että emergenssissä kyse on aina kuvailun karkeudesta. Kaikki toimii luonnonlakien mukaan, kunhan määrittelemme sopivat alkuehdot. Luonnonlait määrittelevät deterministisellä tarkkuudella millainen kultakimpale on, kunhan alkuehdoissa kerrotaan, että tarkasteltava kohde tosiaan on sen ja sen kokoinen (ja paljon muita tarkasteltavan ominaispiirteitä). Samalla tavalla voisimme kenties selittää tietoisuuden synnyn, kunhan vain listaisimme huikean määrän alkuehtoja. Enqvistin mukaan emergenssi on perspektiiviharha, joka kumpuaa havaitsijasta (ymmärrämme esim. lentokoneen erillisenä kokonaisuutena, mutta missä mielessä se oikeastaan edes on sellainen?) Enqvist puhuukin efektiivisestä kuvailusta, mikä merkitsee samaa kuin emergentti kuvailu, ilman ajatusta siitä että jotakin lisää olisi suureen mittakaavaan siirryttäessä syntynyt (eli aivan eri asiaa). Ihmisen aistit havaitsevat kaiken efektiivisesti, sillä aistinelimemme eivät ole lähellekään tarpeeksi tarkkoja, informaatiota häviää. Mainittu esimerkki esitti, ettemme esimerkiksi saunassa kykene erottamaan jokaista molekyylin pommitusta ihollamme. Tunnemme vain lämpötilan nousseen, efektiivisen karkeasti. Oikeastaan jokaisen molekyyli-iskunkin tunteminen olisi vielä efektiivistä.

Miten syvälle fundamentaalimpaan päin voimme sitten kulkea tätä efektiivisten ilmiöiden jatkumoa? Atomi on efektiivinen kuvaus, kvarkit ovat efektiivisiä, kvanttifysiikkakin on ehkäpä efektiivistä, säikeet, M-teoria...

     Kirjan puolivälistä lähtien siirrytään filosofisten pohdiskelujen ja vain satunnaisten fysiikan faktojen pilkahduksista syvälle kvanttimekaniikan ja muiden outouksien maailmaan. Ja kvanttimekaniikkahan on outoa, sitä ei todella tajua kukaan. Kari Enqvist tutustuttaa lukijan kuumiin fysiikan puheenaiheisiin ja termeihin, joiden merkityksistä suurimmalla osalla on vain hämärä mielikuva. Esimerkkinä vaikkapa Youngin kaksirakokoe, joka paljastaa hiukkasen aalto/hiukkasdualismin, ja jättää auki kysymyksen: mitä on mittaus – mikä saa aaltofunktion romahtamaan? Edelliseen vastausta hakee ns. Kööpenhaminan tulkinta: mittaaminen voi tapahtua vain klassisen fysiikan käsittein, ja siksi kvanttimekaanista todellisuutta ei voida koskaan kuvata täydellisesti. Entäpä oletko kuullut tunneloitumisesta? Lukija saa myös kuulla, miten tunneloituminen voi ihmeellisellä tavalla luoda illuusion valoa nopeammin etenemisestä. Toisaalta jonkun foliohatun voi kuulla puhuvan ns. monimaailmateoriasta. Kuka sellaisen keksi ja mistä siinä on kyse? (Spoileri: Hugh Everett väitti, ettei aaltofunktio romahdakaan, vaan kaikki, mikä on mahdollista, myös tapahtuu. Enqvist kysyy kuitenkin miten käy sitten, jos kyse ei olekaan fifty-fifty-todennäköisyyksistä).  Entäpä kvanttikenttäteoriat? Säieteoriat?
     Lopussa lukija perehdytetään vielä käsitteistä tärkeimpään: dekoherenssiin, joka ”tappaa kvanttimekaanista epämääräisyyttä”. Dekoherenssi on oikeastaan erittäin yksinkertainen asia: "kappaleet eivät koskaan ole erillään ympäristöstään, eikä suuren kappaleen sisäinen tila ole yksiselitteisesti määritetty sen makroskooppisten ominaisuuksien perusteella". Tällä Enqvist perustelee myös ratkaisuaan Schrödingerin kissan tapauksessa.

     Fakta on, että vaikka jatkuvasti fysiikan saralla tapahtuukin merkittäviä läpimurtoja, vielä odotetaan ns. ”teoriaa kaikesta”. Sellaista teoriaa, joka selittäisi olevaisen kaikkein fundamentaaleimman tason ilmiöt. Saa nähdä ehditäänkö moista keksiä, ennen kuin ihmiskunta saapuu tiensä päähän.

Summa summarum: Olemisen porteilla on erinomainen kirja metafysiikasta ja fysiikastafysiikasta kiinnostuneille. Enqvist sanoo, että nykyään fysiikka on yhä enemmän valtaamassa alaa filosofialta, ja on siinä oikeassa. Metafysiikka saa astua fysikalismin tieltä syrjään, halusimme sitä tai emme. Olemisen porteilla näyttää selvästi miten se käy.

Enqvist pohtii lopuksi mikä merkitys "emergenssillä" on, kun fysikalismi on vienyt vapautemme ja samalla koko etiikan (kuulosti äskeinen dramaattiselta tai ei, näin kuitenkin on):

Oikeastaan meidän pitää olla kiitollisia hitaudestamme ja aistiemme karkeudesta. Ne lataavat tajuntamme merkityksillä ja antavat elämälle tarkoituksen. Siksi katsoessamme ulos efektiivisestä todellisuudestamme maailman olemukseen päällimmäinen tunne ei sittenkään ole pelko tai säikähdys. Sielun ikkunan takana voi vallita pimeys, mutta sisällä valot palavat kirkkaina.

Indigo

Robin Cook: Perimä

”Siinäpä olisi mielenkiintoinen käsikirjoitus, sen perusteella mitä olet miehestä kertonut”, Jack totesi. ”Konnat ovat aina kiinnostavampia kuin hyvät.”

     ”Joudun olemaan eri mieltä.”

     ”Hyvä on. Mitä aiot tehdä ja mikä on minun osani siinä?”

      ”Shawn ja Sana haluavat pitää luuarkun salassa siihen saakka, kunnes he saavat työnsä loppuun. Ja unohdin mainita, että Sana aikoo yrittää eristää luista DNA:ta.”

Kuolinsyyntutkija Jack Stapleton saa eräänä päivänä yllättävän yhteydenoton entiseltä opiskelutoveriltaan kardinaali James O’Rourkelta. Katolisen kirkon mahtimiehenä James on huolissaan arkeologi Shawn Daughtryn (joka myös on kahden edellisen vanha opiskeluaikainen tuttu) tuoreesta löydöksestä, joka on horjuttaa kirkon vakuuttavuutta. Löydös on muuan luuarkku, jonka Shawn salakuljettaa Vatikaanista Amerikkaan tutkiakseen sitä tarkemmin – varmistaakseen todisteet ennen valtavan uutisen julkaisemista.

      Mitä arkku pitää sisällään, ja miten käy mullistavan uutisen julkaisun?

OK. Ihailen kirjailijoita, jotka jaksavat tehdä huolellista taustatyötä romaaninsa eteen (kuten esimerkiksi monissa historiallisissa romaaneissa). Mutta sitten kun luetaan ensin pari kirjaa pohjaksi, ja aletaan kirjoittaa sitä omaa teosta, olisi tärkeää muistaa sälyttää painettavaksi vain tarinan kannalta tarpeellinen tieto, ei kaikkea mahdollista sälää (ihan vain, jotta voisi näyttää miten paljon vaivaa on nähnyt). Kuolinsyyntutkija Stapleton pakenee sairaan lapsen aiheuttamaa vaikeaa perhe-elämää hukuttamalla ajatuksensa muihin projekteihin (samalla kun tämän pyhimysmäinen puoliso jättäytyy kotiäidiksi), kuten vaihtoehtolääkinnän tutkimiseen ja vastustamiseen. Koko vaihtoehtolääkintäosuudesta jäi ärsyttävän irrallinen osuus kirjaan, löyhä side tarinaan löytyy vasta lopuksi (samalla Cook tuli myös vetäneeksi maton koko vaihtoehtolääkinnänvastaiselta saarnaltaan). Ja vielä ärsyttävämpää jotenkin oli, kun Jack tutkiessaan vaihtoehtolääkintää luki kirjan, joka oli sama jonka kirjailija itse luki taustatyöksi (kyseinen Trick or treat -teos mainittiin sekä tarinassa että lopun lähdekirjallisuuslistassa). Ohhoijaa. Tarinan on tärkeää olla ehyt, erityisesti jännärin, jossa tunnelman tulee tiivistyä sivunumeron kasvaessa.

     Jack Stapleton oli muutenkin inhokkihahmoni. Koko henkilöstä paistoi se, miten kirjailija selvästi peilasi itseään tähän. Kaikki kirjoittajat (minäkin joskus) lankeavat aina välillä tähän jippoon: kirjoittamaan hahmon, jonka on joku helkkarin ihanneminä, tylsä, täydellinen ja ärsyttävä hahmo, jossa on realistisesti tarkasteltuna oikeastaan vain kapeita linkkejä kirjailijaan itseensä (esim. sama ammatti). Jack on esimerkiksi henkisesti hyvin tasapainoinen ja järkevä hahmo, vaikka tällä on erittäin vaikea menneisyys (plus se sairas vauva). Jack on töissään hyvin menestynyt ja selvittää kymmenen keissiä tavallisen patologin yhtä kohden. Jack käyttäytyy rauhallisesti riitelevien ystäviensä kanssa, ja kiropraktikon luona sattunut ”pimahduskin” on pelkkä laimea ärähdys räikeälle pahikselle.

    

Romaanissa on välillä selittäviä, tieteellisiä osuuksia – tällaisen teoksen parasta antia. Lääketieteestä tai molekyyli-/solubiologiasta ei kerrota kuin vähän sinne päin, mutta kristinuskon historiallisista juurista hieman tarkemmin. Vaikka uskonnot ovat toki mielenkiintoinen tutkimuskohde, en itse ole erikoistunut koskaan juuri tähän aihepiiriin, joten ote jäi vähän keveäksi. Juuri lääketiede ja solubiologia ovat minulle tutumpia, mutta tämmöinen on tietenkin lukijakohtaista. Tarkoitus on vain selventää, että mikäli etsii ns. lääketieteellistä trilleriä, jollaisista Cook tuntuu olevan tunnettu (tämä oli minun ensimmäinen Cookini), kannattaa kenties valita jokin muu kuin Perimä.

     Suuri plussa oli pieni pujahdus kenttäarkeologian maailmaan. Kaikenlainen muinaisten esineiden, luiden ynnä vastaavien aarteiden esiin kaivaminen, puhtaaksi hipsuttelu ja muu pölyssä kieriskeleminen on kiehtova mutta harvinainen aihepiiri (jota minä taidan ahkerasti romantisoida).

Kirjan teemana on pohdiskella tieteen ja uskontojen suhdetta, mutta tämä jää melko pintapuoliseksi agnostisismiksi. Noo, onhan se se helpoin ratkaisu…

Tälle lukijalle päällimmäisiksi fiiliksiksi jäivät kärjistetyt henkilöhahmot ("täydellinen" Jack, alpha-Shawn sekä James - klassinen uskovainen askeetikko), pääjuonesta irralliset mutkat, pitkittely kaiken toiminnan tarkastelulla (missä sujuvat siirtymät?) ja taskulämpöinen lopputulema tematiikkaan. Hohhoijaa.

Indigo

P.S. Pakko uudelleen korostaa, että tarinan todellinen Neitsyt Maria oli kyllä Jackin puoliso Laurie, joka jättäytyi kotiin hoitamaan perheen yhteistä, sairasta lasta, kuunteli tämän itkua vuorokauden ympäri poistumatta kotoaan mihinkään harrastustoimiin, tuki miestään tämän ongelmissa ja kehotti jatkamaan ”ristiretkiään”, eikä valittanut surkeaa osaansa puolen sanan vertaa. Rispektii.