Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Kun hän oli menossa ovesta ulos, Dorian Gray kosketti hänen käsivarttaan. ”Sallikaa minun tulla mukaanne”, tämä sanoi vaimeasti.

    ”Minä aivan luulin että te lupasitte mennä tapaamaan Basil Hallwardia”, lordi Henry vastasi.

    ”Tulisin kernaammin teidän mukaanne; niin, tunnen että minun on lähdettävä teidän mukananne. Antakaa minun tulla. Ja lupaattehan puhua minulle koko ajan? Te puhutte paremmin kuin kukaan muu.”

     ”Aah! Olen puhunut jo aivan kylliksi tämän päivän tarpeisiin”, lordi Henry sanoi hymyillen. ”Nyt tahdon vain katsella elämää. Te voitte tulla katselemaan sitä kanssani, jos niin tahdotte.”

Poikkeuksellisen kaunis nuori mies Dorian Gray kiinnittää heti niin taiteilija Basil Hallwardin kuin tämän erikoislaatuisen ystävän lordi Henryn huomion. Basil Hallward tekee Dorian Graysta hämmästyttävän taidokkaan muotokuvan, jonka lahjoittaa mallilleen. Lordi Henry saa kaunopuheillaan viattoman Dorian Grayn hämmentymään ja huolestumaan oman kauneutensa lyhytikäisyydestä, ja niin nuori mies esittää hartaan toiveen, ettei vanhenisi ja rumentuisi koskaan, antaisi vaikkapa sielunsa siitä hyvästä.

     Dorian Gray tulee myyneeksi sielunsa paholaiselle, ja alkaa elää hedonistista, lyhytnäköistä elämää, arvostaen suurimmin aistillisia nautintoja. Basilin maalauksen mies vanhenee ja ottaa harteilleen kaiken sen taakan, joka Dorian Grayn kasvoissa ei paina.

Jostakin syystä en ole saanut aikaiseksi kirjoitettua blogiin. Tämä oli enemmän kuin hyvä kirja, jonka luin nopeasti ja joka myös mietitytti minua, mutta en kuitenkaan ole saanut purettua ajatuksiani puhtaaksi. Kirjoja pitäisi pohdiskella heti lukemisen jälkeen kun muistaa sisällön ja teoksen herättämät tunteet parhaiten. Ainut suora ajatus joka minulla on tästä tarjottavana, on lyhyt ote päiväkirjastani, jonka (suurella luottamuksella) voin jakaa kanssanne:

   

”Luen Dorian Grayn muotokuvaa, ja jollain synkällä tavalla samaistun Dorian Gray-parkaan. En kenties ole yhtä muotoon viehättynyt kuin tämä protagonisti, mutta jollakin tapaa minäkin näen muissa ihmisissä itseni, oman kuvani rapistuvan kuin Dorian maalauksessaan omansa. Minä pidän itsestäni, kunnes muut ihmiset saavat minut inhoamaan itseäni.”

    

Kontekstistaan irrotettuna tämä pätkä saa minut vaikuttamaan melkoiselta misantroopilta.

Voin tietenkin esittää ajatuksiani myös näin jälkikäteen. Kirjan parhaita puolia ovat runsas kuvailu (joka tukee teemaa nokkelasti: aistivoimainen kerronta tarinaan, jossa käsitellään ”pintaliitoista”, nautiskelevaa elämäntapaa) ja kiinnostavat henkilöhahmot. Lordi Henry on oikea sitaattien mies, joka mielellään kääntää kaikki totut arvot päinvastaisiksi ja esittää ne siten oikeina, esimerkiksi:

 

”Totuudenmukaisuudesta pidetään niin valtavaa hälyä!” lordi Henry huudahti. ”Hyvänen aika, rakkaudessakin se on pelkkää fysiologiaa. Se ei liity mitenkään ihmisen omaan tahtoon. Nuoret miehet tahtovat olla uskollisia, mutta eivät ole; vanhat miehet tahtovat olla uskottomia, mutta eivät pysty – siinä kaikki tästä aiheesta.”

Lordi Henry on tavallaan tarinan paholainen, joka houkuttelee Dorian Grayn rakastamaan itseään, ulkoista kauneutta ja hetkellisiä nautintoja. Hän puhuu houkuttelevasti ja viisaanoloisesti, hän on poikkeuksellisen karismaattinen ja seurapiireissä pidetty mies. Hänen vastapainonsa on taiteilija Basil Hallward, periaatteellisempi, vaatimattomampi mies. Teos käsittelee ennen kaikkea sitä mitä hyvä elämä on ja miten sen saavuttaa. Lordi Henryn elämänohje tavallaan on ”carpe diem”.

     Dorian Gray ajautuu jonkinasteiseen hulluuteen, eikä saavuta kestävää onnea. Hän tulee suorittaneeksi useamman murhan, ja lopulta riistää myös oman henkensä. Kaikesta huolimatta hän kuitenkin kokee jonkinlaista synkkää onnea kauniiden tavaroidensa keskellä, sekä osaa kieltäytyä kokemasta surua. Tarinan opetus ei ole yksioikoisesti se, ettei hedonistinen elämäntapa johda kestävään onneen.

Myydessään ”sielunsa”, Dorian Gray myi tavallaan moraalinsa, mikä kertoo kirjailijan käsityksestä siitä, mikä sielu oikeastaan on. Jos lordi Henry on paholainen, hän tulee toimeen ilman sielua, ilman moraaliaan. Mutta tavallinen kuolevainen ei sitä kestä.

Indigo

Guy Delisle: Pjongjang

 

Sarjakuvataiteilija Guy Delisle saa työtehtävän Pohjois-Koreasta, Pjongjangista. Delisle muuttaa ulkomaalaisille tarkoitettuun hotelliin, tekee animaatioita ja vierailee ”oppaansa” kanssa tarkkaan rajatuissa kohteissa. Delisle tutkii ympäristöään tarkkanäköisesti ja miettii mitä kaikkea maailman suljetuimman valtion sisällä oikeastaan tapahtuu.

Jälleen luin Guy Delisleä. Odotin ehkä syväluotaavampaa tutkimusta Pohjois-Korean salaisuuksiin, mutta ymmärtäähän sen toki, ettei paljoa paljastettavaa ole kun liikkumis- ja valokuvaamismahdollisuudet ovat rajalliset, eikä toisaalta paikallisia halua ajaa hankaluuksiin kyselemällä liikaa. Teos on yllättävän humoristinen ja nopealukuinen, mutta herättää kai lähinnä tekijässä itsessään muistoja ja suurempia tunteita.

Indigo

Paul Theroux: Tyynenmeren onnelliset saaret

Sama kuva on tullut mieleeni usein myöhemminkin matkustaessani etelämerellä; valtameri oli laaja kuin avaruus ja vene kuin avaruuslaiva joka syöksyi tähdestä toiseen, galaksista toiseen. Saaret olivat kuin yksinäisiä tähtiä valtavan tyhjässä pimeydessä ja me purjehdimme tähdestä toiseen lasisessa yössä.

Paul Theroux, matkakirjailijoiden klassikko, nappaa mukaansa kokoontaitettavan kajakin ja suuntaa matkansa kohti Oseanian saarigalaksin tähtivyötä. Matka alkaa Uudesta-Seelannista ja jatkuu sorrettujen aboriginaalien Australiaan. Kajakki työnnetään kunnolla vesille Trobriandsaarilla, ”rakkauden saarilla”, jossa Theroux ihmettelee saarelaisten vapaata siveyskäsitystä ja ärsyyntyy lähetystyöläiden tyylistä tuhota vanhaa kulttuuria tieltään (aina tikien sukuelimistä lähtien). Pohjoisista Salomonsaarista hän sanoo, etteivät ne ”ole onnellisten saaria”. Kaupunki johon hän saapuu on pieni, likainen ja sammunut. Salomonsaarilla Theroux seilaa Savosaarelle, jossa ihastuu sen koskemattomuuteen ja erikoisiin lintuihin, megapodeihin, jotka valtaavat rannat suunnattomilla munakentillään. Kaikkialla Tyynellä valtamerellä ihmisiä kiinnostaa kuulla Persianlahden sodasta, joka paraikaa teki alkujaan. Saarelaiset pelkäävät synkästi kolmatta maailmansotaa. Aikaisemman sodan japanilaiset hyökkäykset muistetaan erinomaisesti.

      Vanuatusaarilla Theroux syventyy pohtimaan kannibalismia. Uudet-Hebridit muistetaan juuri entisaikoina harjoitetusta kannibalismista parhaiten. Theroux tekee pienen huomion: ”Olin löytänyt varman todisteen ihmissyönnistä – se oli vanuatusaarelaisten ihastus possusäilykkeisiin”. Fidzisaarista Theroux puolestaan kirjoittaa: ”Melanesian Fidzisaaret ovat luku sinänsä. Ne ovat kuin maailma jonka luulit jo jättäneesi taaksesi – ne ovat täynnä kieroutunutta politiikkaa, rotuennakkoluuloja, taloudellisia koettelemuksia ja australialaisia turisteja jotka etsivät halpoja salaattivateja”. Fidzisaarilla inhotaan intialaisia. Samoalaisia Theroux kuvaa jykeviksi – Samoalla arvostettiin lihavuutta – ja pahaluontoisiksi. Yhdysvaltain Samoasta kerrotaan otsikolla ”Roskattu laguuni”, ja lopulta pääsiäissaaret kiihdyttävät kirjailijan hyökkäämään Thor Heyerdahlia vastaan, ja Havaiji pistää miettimään koko taaksejäänyttä matkaa.

Theroux ei aina matkakirjassaan ole muodollisen kaunopuheinen, vaan kuvailee välillä kansallisuuksia melko yksioikoisesti eikä järin imartelevasti. Mutta toisaalta niin on myös hyvä. Alkuperäisasukkaat tai vieraat kulttuuripiirit eivät ole pyhiä vain erilaisuutensa vuoksi: usein Theroux ärsyyntyy ilkikurisiin saarelaisiin lapsiin, eikä jätä kuvaamatta monien mieltymystä alkoholijuomiin. Ehkä mies on ottanut asiakseen valottaa Oseanian paratiisillisuuden toista puolta, sillä kirjasta käy hyvin ilmi että hän on lukenut yhden jos toisenkin Oseaniaa estotta ihailevan opuksen. Pidin myös siitä, miten Theroux kritisoi ranskalaisten ydinkokeiden, turismin vaikutusten ja muiden ”selvien vääryydentekojen” lisäksi esimerkiksi saarille tuotua koulutussysteemiä. Toisaalta teos ei ole aivan tätä päivää, joten matkustaessa alueelle tämä kirja kourassa voisi törmätä hyvinkin erityyppisiin ongelmiin ja kulttuureihin kuin Theroux itse. Ainakin ilmasto-ongelmat herättäisivät jyrkemmin uuden kirjoittajan kritiikin.

     Kirja sai minut innostumaan Oseanian eri kulttuuripiireistä ja luonnonhistoriasta (hyvän matkakirjan merkki). Theroux pitää Oseaniaa nimenomaan useina eri kulttuurien täplinä – osin yhteen sulautuneina ja joka paikasta vaikutteita imeneenä. Kirjassa on etu- ja takakannessa hyödyllisiä yksinkertaisia karttoja, mutta niistäkin huolimatta paikoissa oli vaikea välillä pysyä perillä.

Tyynenmeren onnelliset saaret vie lukijansa melomaan vihreänsinisille laguuneille kaukaisten, laiskojen, siveettömien, hengellisten ja villien saarten luontoon. Theroux tapaa alkuperäisasukkaita jotka rakastavat Ramboa ja välttelevät Moaita pimeänaikaan, polttavat kaiken ympäriltään tai tarjoavat häpeilemättä itseään vieraille miehille. Theroux pyrkii rehellisyyteen ja pohtii mikä tekee saarilla asuvista ihmisistä onnellisia.

Indigo

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Merkintöjä Burmasta on Guy Delislen omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, jossa hän valottaa vuoden verran vietettyä elämäänsä koti-isänä sotilashallinnollisessa Kaakkois-Aasian valtiossa Burmassa (nykyään Myanmar). Elämä vieraassa maassa täyttyy pienen pojan hoitamisesta, maan poliittisen tilanteen pohdinnasta ja arkisista sattumuksista aina theravadabuddhalaisten munkkien tapaamisesta erikoisten säilyketölkkien metsästykseen.

Aikaisemmin Delisleltä olen lukenut vastaavantyyppisen teoksen Merkintöjä Jerusalemista. Myös tämä teos on simppelillä tavalla tyylikkäästi piirretty, ja sisällöllisesti jopa Jerusalemin-teosta parempi. Delisle vaikuttaa jollakin tapaa kiinnostavalta ja miellyttävältä ihmiseltä poliittisten mielipiteidensä ja (minun tulkitsemanani) rennon elämänasenteensa vuoksi. Kirja ei sukella syvälle politikkaan, vaan keskittyy enemmän Delislen arkielämään, jota kulttuurierot piristävät ja hankaloittavat.

Indigo

Alison Bechdel: Hautuukoti – tragikoominen perheeni

Auringonlaskuun liittyi hieman ilotulituksenomaista loistoa, joka johtui kymmenen mailin päässä sijaitsevasta paperitehtaasta karkailevista hiukkasista. Yhtä sairasta oli sekin, että vesi purossa, joka laski alas vuorilta ja virtasi kaupunkimme läpi, oli kristallinkirkasta nimenomaan koska se oli saastunutta. Jätevedet olivat tehneet vedestä niin hapokasta, ettei siinä elänyt enää mikään.

     Kahlatessani siinä kalattomassa purossa lohenpunaista taivasta ihaillen opin jotain oleellista ironian olemuksesta. Kuten Wallace Stevens sanoi äidin lempirunossa: ”kuolema on kauneuden äiti”.

Alison Bechdel kirjoittaa Hautuukodissa kahden ihmisen elämäkerran: isänsä ja omansa. Heillä on paljon yhteistä sekä keskenään, että eri kirjailijoiden ja kirjallisuuden klassikoiden fiktiivisten hahmojen kanssa. Heillä molemmilla on taiteellisia ja kaunokirjallisia intohimoja. Molemmilla on taipumus kehittää obsessioita. Molemmat ovat yksinäisiä. Molemmat ovat homoseksuaaleja.

     Bechdel käy sarjakuvateoksessaan kauniiden, sinisävyisten kuvien ja huolitellun tekstin kanssa tarkkaa itsetutkiskelua, ja heijastaa perheensä elämänvaiheita kirjallisuuden tarjoamiin verrokkeihin.

Hautuukoti on mielenkiintoinen teos. Luin sen yhdeltä istumalta, mutten edes kovin nopeasti, koska pysähdyin tutkimaan kuvia ja pyrin käymään kirjan läpi huolellisesti.

     Minua mietitytti Bechdelin itsetutkiskelun rehellisyys. Oli kiinnostavaa lukea hänen ajatuksiaan omista vanhoista päiväkirjoistaan, koska luin juuri joitakin viikkoja sitten omiani läpi ja kirjoitin pohdintojani tuoreempaan päiväkirjaani. Minua välillä ärsytti oma murrosikäisen infantiili tyylini, ehkä Becheliäkin omansa. Mutta Bechel ei kokenut olevansa rehellinen aikaisemmissa päiväkirjoissaan; miten rehellisenä hän omaelämäkertaansa pitää nyt? Voisiko hän esimerkiksi liioitella jotakin saadakseen elämäntarinastaan jotenkin ”juonellisemman” tai ”symbolisemman”? Miettiikö hän enemmän miten kertoisi tarinansa mahdollisimman rehellisesti, vaiko millaisen kuvan hän haluaa lukijalle itsestään ja elämästään antaa? Pyörittelen aina mielessäni näitä kysymyksiä kun luen elämäkertoja, ehkä siksi että joskus toisen ihmisen voimakas identiteetti voi antaa hänestä ”epäaidon” kuvan.

     Olen huomaavinani kirjallisuusopintojen ja boheemin elämäntyylin vaikutukset Bechelin sarjakuvaromaanissa. Tietenkin hän tiputtelee ahkerasti kirjailijoita Wildestä Proustiin ja Joyceen. Mutta toisaalta hänellä on herkkä taipumus etsiä merkityksiä omasta elämästään kuin se olisi kirjallisuuskurssin tenttiopus. Kaikki liittyy yhteen, kaikessa on symboliikkaa. Käärme on fallos (tai ei sittenkään ihan!) ja isä säikähtäessään sitä jää rekan alle (tai tekee itsemurhan). Kaskaat liittyvät kuukautisiin, Kaislikossa suhisee Bechelin kotiseutuun. Elämä on symbolinen ja tulkittavissa kuin Ulysses.

Mutta on Hautuukoti hyvä, jopa erinomainen sarjakuvateos. Kirjallisuuden ystävät nauttinevat runsaista kirjallisista viittauksista. Piirtojälki on siisti, panin merkille miten kaikilla hahmoilla välähtelee kasvoillaan minun mielestäni tietyllä tapaa ”välinpitämätön” ilme. Pääpainoina Bechdelin tarinassa ovat isäsuhde, isän persoona, menneisyys, kaappihomous ja kuolema, oma lesbous ja kirjallisuuden merkitys.

Indigo

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Isän kanssa ei voi olla onnellinen. Isälle voi nauraa kaukaa, mutta näin läheltä isä ei ole hauska, ainoastaan surullinen ja pelottava.

Huttusten perhe kohtaa valtavan tragedian, kun isän lempilapsi, juoksijapoika Jarkko katoaa kisareissullaan. Perheenäiti Sirkka ja tytär Heidi käsittelevät suruaan, mutta isältä häviää paitsi oma poika, myös arjen täyttänyt toimiminen pojan juoksuvalmentajana. On vaikea päästä enää elämään kiinni.

     Tytär pelkää isänsä puolesta ja päättää tehdä palveluksen. Heidi aloittaa juoksun ja antaa isälle taas tekemistä ja aikaa toipua Jarkon kuolemasta. Mutta isä ottaa valmennuksen enemmän kuin tosissaan, sillä vaikka juoksu on muille harrastus, Huttusille se on elämäntapa. Koko perheen arki mullistuu ja juoksutreenit venyvät toinen toistaan absurdeimmiksi.

Aikaisemmin olen Nousiaiselta lukenut Vadelmavenepakolaisen, josta tykkäsin. Maaninkavaarassa on hyvin paljon samaa. On mies, jolla on pakkomielle (juoksu tai ruotsalaisuus). Pakkomielle pääsee käsistä, ja tuntuu aina olevan tavoittelemattomissa. Lopuksi opitaan, ettei se ollutkaan ihan kaikki kaikessa. Paljon kaivataan menneitä aikoja, ja vaikka kirja päällisin puolin naurattaa, jossakin väreilee synkkä pohjavire (joka tuntuu vielä voimakkaammin tässä Maaninkavaarassa). Menneissä roikkuu paitsi perheen isä, myös Sirkka-äiti, joka ei osaa päästää huonosta avioliitostaan irti. Paljon pohditaan suomalaisen juoksua ja sen historiaa, sekä miten kaikki, siis ihan kaikki, lopulta juoksemiseen liittyy.

     Suosittelen mustan huumorin ja suomalaisen kestävyysjuoksun ystäville.

Indigo

Emma Donoghue: Huone

 

”Lähdetään huomenna Ulkopuolelle”, minä sanon.

     ”Voi Jack.”

     Makaan Äidin käsivarren päällä, se on tosi paksu koska Äidillä on kaksi villapuseroa. ”Minä tykkään Ulkopuolen hajusta.”

     Äiti kohottaa päätään ja katsoo minuun.

     ”Kun ovi aukeaa yhdeksältä illalla, sisään tulee ilmaa joka on toisenlaista kuin meidän.”

    ”Sinä olet siis huomannut sen”, sanoo Äiti.

     ”Minä huomaan kaiken.”

Viisivuotias Jack on elänyt koko pienen elämänsä neljän seinän sisällä, parikymmenneliöisessä Huoneessa äitinsä kanssa. Jack ja äiti leikkivät pitkin päivää piristyäkseen, mutta iltaisin Jackin on piilouduttava vaatekomeroon. Iltaisin nimittäin Huoneeseen saattaa tulla äidin vieraaksi Vanha Kehno, Ulkopuolella asuva mies, joka narisuttaa äidin sänkyä ja tuo heille viikonloppuisin elintarvikkeita Huoneeseen.

     Jackin äiti ymmärtää yksin mistä koko tilanteessa on kyse, ja lopulta päättää kertoa Jackille että maailmassa on muutakin kuin Huone, että television näyttämä maailma on olemassa.

Kirja on kirjoitettu Jackin näkökulmasta. Kirjoitustyyli tukee valintaa: kuvailu ja kerronta kiinnittävät huomion sellaisiin asioihin, joista pienen lapsen voisi olettaa olevan kiinnostunein. Tärkeät asiat kirjoitetaan erisniminä, kuten Äiti, Huone tai Ulkopuoli. Yleensä huone on ihan turvallinen ja mielenkiintoinen, mutta Vanhan Kehnon vierailut ja äidin masennustilat pelottavat lasta.

     Lapsinäkökulma oli toimiva valinta. Lapsiprotagonistilla Huoneen maailmaa ja arkea ja koko tilannetta ylipäätänsä pystyy lähestymään helpommin sisältäpäin ja välillä jopa hauskalla tavalla. Jos kerronta olisi tapahtunut äidin kautta, taustatarinaa olisi pitänyt kertoa enemmän ja tarina olisi ollut vieläkin synkempi. Toisaalta viisivuotias on vaikea valinta, koska senikäinen ei tietenkään muista kaikkea tai osaa kovin syvällisesti eri tilanteita pohtia (mikä toisaalta voi olla kirjallisesti vapauttavaakin). Välillä kerronta tuntuu tietenkin näkökulman vuoksi epärealistiselta, mutta pääosin se toimii.

     Minusta mielenkiintoisinta oli lukea millaista arkea kirjailija kuvitteli pienen perheen Huoneessaan viettävän. Äiti yrittää sinnitellä poikansa vuoksi ja keksiä kaikenlaista tekemistä heille. Pieni lapsi on leikeissään luova. Myöhemmin juoneen tulee käänne, mutta missään vaiheessa kirjasta ei menettänyt otettaan.

Yleisesti Huone on kiinnostava ja nopealukuinen. Aihe on inhottava ja surullinen, mutta kirjassa ei mässäillä väkivallalla. Kirjoitustyyli alkoi aina välillä vähän tökkiä, ja uskottavuus mietityttää jatkuvasti. Toisaalta kirja herättää mielenkiintoisen näkökulman siitä, millaista aikuisen ja lapsen elämä voisi olla pariinkymmeneen neliöön rajatussa sisätilassa, ”poikkeuksellisissa” olosuhteissa.

Indigo