Kari Enqvist: Olemisen porteilla

Tämä huumaavien kvaliteettien maailma oli Monetin todellisuus, ja hän olisi varmaan loukkaantunut, jos joku olisi ehdottanut, että hänen maailmansa oli pohjimmiltaan väritön ja mauton. Mutta Monet ja muut impressionistit aavistivat myös, etteivät heidän aistinsa välittäneet kuvaa pysyvästä, vaan alati muotoaan ja värejään vaihtavasta todellisuudesta, kuin erilaiset kerrostumat hetkeksi välkähtäisivät valoon. Taidemaalarinkin silmä on vain liian karkea instrumentti, jotta se voisi havaita kaikki kerrokset molekyyleistä aina mahdollisiin supersäikeisiin saakka. Nyt ajatellaan lisäksi, että säieteoriatkin ovat heijastusta vieläkin monimutkaisemmasta M-teoriasta, josta ei oikeastaan tiedetä muuta kuin että se on 11-ulotteinen. Edes siitä, mihin kirjain M viittaa, ei tunnu oltavan perillä.

Kari Enqvist paneutuu filosofiaa ja fysiikkaa yhdistelevässä kirjassaan olevan ja tietoisuuden maailmaan. Lukija saa olla tarkkana, jotta pysyy kärryillä loppupuolen kvanttimekaniikan maailmassa, se on pakko varoittaa etukäteen. Myös filosofinen perustermistö (reduktionismi, emergenssi, dualismi…) on hyvä olla hallussa, vaikka ne pääosin selitetään lyhykäisesti. Teoksen vahvuus kuitenkin onkin, ettei lähtökohtana pidetä ihan ruohonjuuritasoa kuten tavallisimmin tupataan tehdä – mikä johtaakin joko tavattoman paksuun tai moniosaiseen teokseen tai kirjasarjaan, joka ei oikeastaan pääse syventymään tärkeimpien kysymysten ytimeen saakka. Olemisen porteilla on erinomainen, tarkka kirja, jossa Enqvist tutustuttaa lukijan lyhyesti muutamaan tunnettuun teoriaan (Schrödingerin kissa, Turingin kone…), nostaa esille olennaisimman ja toisaalta viljelee tekstiinsä myös populaaritieteen kieltä, mikä tekee tekstistä miellyttävää ja viihdyttävää luettavaa.

    

Keskeisiä kysymyksiä, joihin Enqvist hakee vastauksia ovat: mitä on tietoisuus? Tästä päästään iänikuiseen substanssikysymykseen: montako substanssia on olemassa? Enqvist kumoaa fysikaalisilla päätelmillään henkisen substanssin vaikutuksen ainakin tietoisuuden muodostumiseen:
     Kartesiolainen dualismi on yhtä kuin Descartesin kahden substanssin, hengen ja materian, teoria. Kartesiolaisen dualismin ongelmana on hengen ja aineen välinen vuorovaikutus; jotta henki voisi vaikuttaa materiaan, sen olisi saatava aikaan liikettä materiaalisiin hiukkasiin. Täten hengen olisi saatava aikaiseksi voimaa (liikettä ei synny ilman alkuvoimaa). Voimaa vastaa myös vastavoima, ja koska henki ei voi liikkua (se on aineeton), vastavoimaa ei tässä tapauksessa syntyisikään, mikä vastustaisi tunnettuja fysiikan lakeja. Voima ilman vastavoimaa johtaisi siihen, että kappaleen voimat eivät summautuisi nollaksi, ja syntyisi kappaletta liikuttava nettovoima (tähän liittyi erinomainen astronautti-esimerkki). Toisaalta jos henki vaikuttaisi materiaan ilman vastavoimaa, syntyisi tyhjästä uutta energiaa (esim. lämpöenergia). Koskaan mitatuissa kokeissa ei ole huomattu energian lisääntyneen suljetussa systeemissä.

     Toisaalta Enqvist nostaa esille, että jos todella on olemassa jokin erillinen henkiaines, miksi fysiologisen tilan muutokset vaikuttavat tietoisuuteen niin kovasti? (Esim. isku päähän, huumeet.) Täten tietoisuuden on todella oltava aidosti emergentti ominaisuus. Emergenssi tarkoittaa sitä, ettei kokonaisuutta voi selittää sen aineosasten perusteella, vaan jotakin suurempaa ”nousee esiin” osastensa summasta. Käsitteen merkityksen hoksaa kun siihen törmää tarpeeksi monesti.

   

Emergenttejä ominaisuuksia näyttäisikin maailmankaikkeudessa piisaavan: yksi vesimolekyyli käyttäytyy aivan eri tavoin kuin lasillinen vettä. Yksi kulta-atomi ei ole kellanvärinen, mutta joukko niitä on. Entäpä kun siirrymme yhdestä hermosolusta valtavaan aivojemme kokonaisen hermoverkon, tietoisuuden tyyssijan, tasoon? Jotakin enemmän siis näyttäisi syntyvän matkalla mikrotasolta makroon. Mutta Enqvist väittää, että emergenssissä kyse on aina kuvailun karkeudesta. Kaikki toimii luonnonlakien mukaan, kunhan määrittelemme sopivat alkuehdot. Luonnonlait määrittelevät deterministisellä tarkkuudella millainen kultakimpale on, kunhan alkuehdoissa kerrotaan, että tarkasteltava kohde tosiaan on sen ja sen kokoinen (ja paljon muita tarkasteltavan ominaispiirteitä). Samalla tavalla voisimme kenties selittää tietoisuuden synnyn, kunhan vain listaisimme huikean määrän alkuehtoja. Enqvistin mukaan emergenssi on perspektiiviharha, joka kumpuaa havaitsijasta (ymmärrämme esim. lentokoneen erillisenä kokonaisuutena, mutta missä mielessä se oikeastaan edes on sellainen?) Enqvist puhuukin efektiivisestä kuvailusta, mikä merkitsee samaa kuin emergentti kuvailu, ilman ajatusta siitä että jotakin lisää olisi suureen mittakaavaan siirryttäessä syntynyt (eli aivan eri asiaa). Ihmisen aistit havaitsevat kaiken efektiivisesti, sillä aistinelimemme eivät ole lähellekään tarpeeksi tarkkoja, informaatiota häviää. Mainittu esimerkki esitti, ettemme esimerkiksi saunassa kykene erottamaan jokaista molekyylin pommitusta ihollamme. Tunnemme vain lämpötilan nousseen, efektiivisen karkeasti. Oikeastaan jokaisen molekyyli-iskunkin tunteminen olisi vielä efektiivistä.

Miten syvälle fundamentaalimpaan päin voimme sitten kulkea tätä efektiivisten ilmiöiden jatkumoa? Atomi on efektiivinen kuvaus, kvarkit ovat efektiivisiä, kvanttifysiikkakin on ehkäpä efektiivistä, säikeet, M-teoria...

     Kirjan puolivälistä lähtien siirrytään filosofisten pohdiskelujen ja vain satunnaisten fysiikan faktojen pilkahduksista syvälle kvanttimekaniikan ja muiden outouksien maailmaan. Ja kvanttimekaniikkahan on outoa, sitä ei todella tajua kukaan. Kari Enqvist tutustuttaa lukijan kuumiin fysiikan puheenaiheisiin ja termeihin, joiden merkityksistä suurimmalla osalla on vain hämärä mielikuva. Esimerkkinä vaikkapa Youngin kaksirakokoe, joka paljastaa hiukkasen aalto/hiukkasdualismin, ja jättää auki kysymyksen: mitä on mittaus – mikä saa aaltofunktion romahtamaan? Edelliseen vastausta hakee ns. Kööpenhaminan tulkinta: mittaaminen voi tapahtua vain klassisen fysiikan käsittein, ja siksi kvanttimekaanista todellisuutta ei voida koskaan kuvata täydellisesti. Entäpä oletko kuullut tunneloitumisesta? Lukija saa myös kuulla, miten tunneloituminen voi ihmeellisellä tavalla luoda illuusion valoa nopeammin etenemisestä. Toisaalta jonkun foliohatun voi kuulla puhuvan ns. monimaailmateoriasta. Kuka sellaisen keksi ja mistä siinä on kyse? (Spoileri: Hugh Everett väitti, ettei aaltofunktio romahdakaan, vaan kaikki, mikä on mahdollista, myös tapahtuu. Enqvist kysyy kuitenkin miten käy sitten, jos kyse ei olekaan fifty-fifty-todennäköisyyksistä).  Entäpä kvanttikenttäteoriat? Säieteoriat?
     Lopussa lukija perehdytetään vielä käsitteistä tärkeimpään: dekoherenssiin, joka ”tappaa kvanttimekaanista epämääräisyyttä”. Dekoherenssi on oikeastaan erittäin yksinkertainen asia: "kappaleet eivät koskaan ole erillään ympäristöstään, eikä suuren kappaleen sisäinen tila ole yksiselitteisesti määritetty sen makroskooppisten ominaisuuksien perusteella". Tällä Enqvist perustelee myös ratkaisuaan Schrödingerin kissan tapauksessa.

     Fakta on, että vaikka jatkuvasti fysiikan saralla tapahtuukin merkittäviä läpimurtoja, vielä odotetaan ns. ”teoriaa kaikesta”. Sellaista teoriaa, joka selittäisi olevaisen kaikkein fundamentaaleimman tason ilmiöt. Saa nähdä ehditäänkö moista keksiä, ennen kuin ihmiskunta saapuu tiensä päähän.

Summa summarum: Olemisen porteilla on erinomainen kirja metafysiikasta ja fysiikastafysiikasta kiinnostuneille. Enqvist sanoo, että nykyään fysiikka on yhä enemmän valtaamassa alaa filosofialta, ja on siinä oikeassa. Metafysiikka saa astua fysikalismin tieltä syrjään, halusimme sitä tai emme. Olemisen porteilla näyttää selvästi miten se käy.

Enqvist pohtii lopuksi mikä merkitys "emergenssillä" on, kun fysikalismi on vienyt vapautemme ja samalla koko etiikan (kuulosti äskeinen dramaattiselta tai ei, näin kuitenkin on):

Oikeastaan meidän pitää olla kiitollisia hitaudestamme ja aistiemme karkeudesta. Ne lataavat tajuntamme merkityksillä ja antavat elämälle tarkoituksen. Siksi katsoessamme ulos efektiivisestä todellisuudestamme maailman olemukseen päällimmäinen tunne ei sittenkään ole pelko tai säikähdys. Sielun ikkunan takana voi vallita pimeys, mutta sisällä valot palavat kirkkaina.

Indigo

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro. 1 (Naisten etsivätoimisto #1)

Kadonneiden miesten vaimot ovat aina samanlaisia, Mma Ramotswe ajatteli. Ensin he ovat huolissaan, koska ovat varmoja, että miehelle on tapahtunut jotakin kauheaa. Sitten heidän epäilyksensä heräävät, ja he alkavat miettiä, onko mies sittenkin lähtenyt jonkun toisen naisen matkaan (niin kuin yleensä on), ja lopulta suuttuvat. Siinä vaiheessa he eivät enää halua miestään takaisin, vaikka hänet löydettäisiin. He haluavat vain päästä huutamaan hänelle sydämensä kyllyydestä.

Mma Ramotswe on botswanalainen nainen, ruumiinmuodoltaan tukeva, päästään terävä ja silmiltään tarkka. Sellaisen naisen sopii perustaa etsivätoimisto, ja sen Mma Ramotswe todella tekee: perustaa Botswanan ensimmäisen naisten etsivätoimiston. Kun Mma Ramotswe saa huomiota, vähä vähältä pieniä juttuja ilmestyy ratkottavaksi: kadonnut puoliso, varastettu auto, tyttären mahdollinen poikaystäväkandidaatti… Suurin osa tapauksista on melko pieniä, mutta välillä Mma Ramotswe pääsee käsiksi suurempiinkin juttuihin. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellään myös yksityisetsivän itsensä henkilökohtaista historiaa, isän menneisyydestä lähtien, kuten sukukeskeisessä kulttuuripiirissä sopii tehdä.

Alexander McCall ei itse ole botswanalainen, mutta minulle ainakin välittyi realistisentuntuinen eteläisen Afrikan tunnelma. Tässä on kyse onnistuneesta taustatyöstä.

     Mma Ramotswe on aika sympaattinen hahmo: rauhallinen, viisas ja epätäydellinen. Lukuisissa salapoliisijutuissa päähenkilö on ärsyttävä huippunero kyyninen poliisi, joten Mma Ramotswe on virkistävää vaihtelua. Kirjassa esitellään useampia juttuja muutaman luvun pätkissä (kadonneen pojan tapaus säilyy kuitenkin pääkeissinä), ja väliin sekoitetaan väläyksiä Mma Ramotswen menneisyydestä ja tuokiokuvia hänen tämänhetkisestä elämästään.

     Romaani esittelee pieniä paloja botswanalaisesta ja/tai afrikkalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi ns. noituus on osa (kenties yllättävän) useiden afrikkalaisten uskontoa. Noituus tarkoittaa uskomista esimerkiksi erilaisiin hyviin ja pahoihin luonnonhenkiin, sekä rohtoihin, joita saatetaan valmistaa vaikkapa erikoisten (ja uhanalaisten) eläinten, myös jopa ihmisten osista. Toisaalta kirjassa näkyy myös muut kulttuurilliset piirteet (joista Mma Ramotswe on yleensä ylpeä), kuten perhekeskeisyys tai kiireettömyys. Naisten asemaan etsivän suhtautuminen on asiaankuuluvan kipakka.

Nautin tämän helppolukuisen ja erikoisen kirjan lukemisesta, ja merkitsin jo seuraavan osan to read -listalleni. Tägään tämän hyvänmielenkirjaksi, mutta vaikeilta tai vakavilta aiheilta ei tietenkään voi välttyä.

Indigo

Robin Cook: Perimä

”Siinäpä olisi mielenkiintoinen käsikirjoitus, sen perusteella mitä olet miehestä kertonut”, Jack totesi. ”Konnat ovat aina kiinnostavampia kuin hyvät.”

     ”Joudun olemaan eri mieltä.”

     ”Hyvä on. Mitä aiot tehdä ja mikä on minun osani siinä?”

      ”Shawn ja Sana haluavat pitää luuarkun salassa siihen saakka, kunnes he saavat työnsä loppuun. Ja unohdin mainita, että Sana aikoo yrittää eristää luista DNA:ta.”

Kuolinsyyntutkija Jack Stapleton saa eräänä päivänä yllättävän yhteydenoton entiseltä opiskelutoveriltaan kardinaali James O’Rourkelta. Katolisen kirkon mahtimiehenä James on huolissaan arkeologi Shawn Daughtryn (joka myös on kahden edellisen vanha opiskeluaikainen tuttu) tuoreesta löydöksestä, joka on horjuttaa kirkon vakuuttavuutta. Löydös on muuan luuarkku, jonka Shawn salakuljettaa Vatikaanista Amerikkaan tutkiakseen sitä tarkemmin – varmistaakseen todisteet ennen valtavan uutisen julkaisemista.

      Mitä arkku pitää sisällään, ja miten käy mullistavan uutisen julkaisun?

OK. Ihailen kirjailijoita, jotka jaksavat tehdä huolellista taustatyötä romaaninsa eteen (kuten esimerkiksi monissa historiallisissa romaaneissa). Mutta sitten kun luetaan ensin pari kirjaa pohjaksi, ja aletaan kirjoittaa sitä omaa teosta, olisi tärkeää muistaa sälyttää painettavaksi vain tarinan kannalta tarpeellinen tieto, ei kaikkea mahdollista sälää (ihan vain, jotta voisi näyttää miten paljon vaivaa on nähnyt). Kuolinsyyntutkija Stapleton pakenee sairaan lapsen aiheuttamaa vaikeaa perhe-elämää hukuttamalla ajatuksensa muihin projekteihin (samalla kun tämän pyhimysmäinen puoliso jättäytyy kotiäidiksi), kuten vaihtoehtolääkinnän tutkimiseen ja vastustamiseen. Koko vaihtoehtolääkintäosuudesta jäi ärsyttävän irrallinen osuus kirjaan, löyhä side tarinaan löytyy vasta lopuksi (samalla Cook tuli myös vetäneeksi maton koko vaihtoehtolääkinnänvastaiselta saarnaltaan). Ja vielä ärsyttävämpää jotenkin oli, kun Jack tutkiessaan vaihtoehtolääkintää luki kirjan, joka oli sama jonka kirjailija itse luki taustatyöksi (kyseinen Trick or treat -teos mainittiin sekä tarinassa että lopun lähdekirjallisuuslistassa). Ohhoijaa. Tarinan on tärkeää olla ehyt, erityisesti jännärin, jossa tunnelman tulee tiivistyä sivunumeron kasvaessa.

     Jack Stapleton oli muutenkin inhokkihahmoni. Koko henkilöstä paistoi se, miten kirjailija selvästi peilasi itseään tähän. Kaikki kirjoittajat (minäkin joskus) lankeavat aina välillä tähän jippoon: kirjoittamaan hahmon, jonka on joku helkkarin ihanneminä, tylsä, täydellinen ja ärsyttävä hahmo, jossa on realistisesti tarkasteltuna oikeastaan vain kapeita linkkejä kirjailijaan itseensä (esim. sama ammatti). Jack on esimerkiksi henkisesti hyvin tasapainoinen ja järkevä hahmo, vaikka tällä on erittäin vaikea menneisyys (plus se sairas vauva). Jack on töissään hyvin menestynyt ja selvittää kymmenen keissiä tavallisen patologin yhtä kohden. Jack käyttäytyy rauhallisesti riitelevien ystäviensä kanssa, ja kiropraktikon luona sattunut ”pimahduskin” on pelkkä laimea ärähdys räikeälle pahikselle.

    

Romaanissa on välillä selittäviä, tieteellisiä osuuksia – tällaisen teoksen parasta antia. Lääketieteestä tai molekyyli-/solubiologiasta ei kerrota kuin vähän sinne päin, mutta kristinuskon historiallisista juurista hieman tarkemmin. Vaikka uskonnot ovat toki mielenkiintoinen tutkimuskohde, en itse ole erikoistunut koskaan juuri tähän aihepiiriin, joten ote jäi vähän keveäksi. Juuri lääketiede ja solubiologia ovat minulle tutumpia, mutta tämmöinen on tietenkin lukijakohtaista. Tarkoitus on vain selventää, että mikäli etsii ns. lääketieteellistä trilleriä, jollaisista Cook tuntuu olevan tunnettu (tämä oli minun ensimmäinen Cookini), kannattaa kenties valita jokin muu kuin Perimä.

     Suuri plussa oli pieni pujahdus kenttäarkeologian maailmaan. Kaikenlainen muinaisten esineiden, luiden ynnä vastaavien aarteiden esiin kaivaminen, puhtaaksi hipsuttelu ja muu pölyssä kieriskeleminen on kiehtova mutta harvinainen aihepiiri (jota minä taidan ahkerasti romantisoida).

Kirjan teemana on pohdiskella tieteen ja uskontojen suhdetta, mutta tämä jää melko pintapuoliseksi agnostisismiksi. Noo, onhan se se helpoin ratkaisu…

Tälle lukijalle päällimmäisiksi fiiliksiksi jäivät kärjistetyt henkilöhahmot ("täydellinen" Jack, alpha-Shawn sekä James - klassinen uskovainen askeetikko), pääjuonesta irralliset mutkat, pitkittely kaiken toiminnan tarkastelulla (missä sujuvat siirtymät?) ja taskulämpöinen lopputulema tematiikkaan. Hohhoijaa.

Indigo

P.S. Pakko uudelleen korostaa, että tarinan todellinen Neitsyt Maria oli kyllä Jackin puoliso Laurie, joka jättäytyi kotiin hoitamaan perheen yhteistä, sairasta lasta, kuunteli tämän itkua vuorokauden ympäri poistumatta kotoaan mihinkään harrastustoimiin, tuki miestään tämän ongelmissa ja kehotti jatkamaan ”ristiretkiään”, eikä valittanut surkeaa osaansa puolen sanan vertaa. Rispektii.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Pikkuruisen kaupungin laitamilla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin. Hänellä ei ollut äitiä eikä isää, ja se oli oikeastaan aika ihanaa, sillä näin ollen ei kukaan voinut sanoa, että hänen oli mentävä nukkumaan juuri kun oli kaikkein hauskinta, eikä kukaan voinut pakottaa häntä nielemään kalanmaksaöljyä, kun hän mieluummin söi karamelleja.

Kävin tonkimassa isäni varastoja ja löysin paitsi pinon Tintti-sarjakuvia, myös kokoelmakirjan Astrid Lindgrenin rakastetuimpia lastensatuja (Ronja ryövärintytär, Peppi, Eemeli, Melukylän lapset…), jotka itsekin olen lapsena kuunnellut ja lukenut moneen kertaan läpi. Vaahteramäen Eemelin liiankin useasti, Melukylän lapsia taas en ollenkaan. Peppi pitkätossu on minulle yhä rakas kirja, tosin paljon lyhyempi kuin muistin…

     Peppi Pitkätossu muuttaa Annikan ja Tommin naapuriin. Jälkimmäiset ovat hyvin kasvatettuja, sovinnaisia lapsia, kun Peppi taas on rasavilli, rohkea, voimakas ja hauska, vaikkakin monessa suhteessa myös melko ymmärtämätön. Pepillä on apina, Herra Tossavainen ja vieläpä kuistilla oma hevonenkin. Yhdessä lapset leikkivät nuuskijoita, käyvät retkellä, sirkuksessa ja koulussa. Pepin omalaatuisuus viehättää varmasti varttuneempiakin lukijoita, ainakin minua.

Tuumin lukiessani että Muumeissa ja Pepissä on paljon yhteistä. Molemmat elävät itsenäistä elämää omalla tyylillään, antaen muiden tehdä omat ratkaisunsa. Molemmat tarkoittavat hyvää ja toimivat ystävällisesti. Ja niin muumit kuin Peppikin ovat viisaita omalla tavallaan – Peppi osaa lukea vain vaivoin, mutta minä ainakaan en menisi kutsumaan häntä typerykseksi.

     Jos haluaisin jälkikasvua, lukisin niille tämänkaltaisia lastenkirjoja, jossa nalkuttamatta opetetaan hyväksymään erilaisuutta, toimimaan itsenäisesti, rohkeasti ja käyttäytymään hyvää tarkoittaen. Räikeä vastakohta ärsyttävän opettavalle (vaikkakin omalla tavallaan myös tunnelmalliselle) Pikku naisille.

Olipa kerrassaan nostalginen piipahdus lapsuuteen!

Indigo

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen oven aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.

Mikko Virtanen on suomalaisuuttaan vihaava mies, ”kansallisuustransu”, joka haaveilee paremmasta elämästä Ruotsissa, Olof Palmen sosiaalidemokratialla rakentamassa kansankodissa. Thaimaassa hän asentaa kuuntelulaitteet tuttujen ruotsalaisperheidensä bungaloweihin ja tutkii ruotsalaisuutta. Kotona hänellä on Ruotsille ja ruotsalaisuudelle omistettu alttari. Hän on valmis tekemään mitä hyvänsä päästäkseen ruotsalaiseksi.

     Mikko Virtanen ottaa töistään lopputilin ja muuttaa Ruotsiin. Vietettyään jonkinnäköistä ruotsalaista joulua, hän tapaa baarissa entisen, itsetuhoisen historianopettajan Mikael Anderssonin. Kohtaamisesta alkaa intensiivinen opiskelu ruotsalaiseksi.

Olen kuullut hurjasti hyvää Nousiaisen kirjoista, erityisesti tästä nimenomaisesta esikoisteoksesta. Olenkin vainunnut jo muutaman vuoden ajan kirjaston n-alkuisia hyllyjä ja nyt sain tämän vihdoin käsiini ja luettua. Enkä pettynyt, vaikkakin yllätyin. Vadelmavenepakolainen edustaa lähinnä hilpeän humoristista (ja yhteiskuntakriittistä) kirjallisuutta, mutta välillä päähenkilön sekopäisyys lipsahtaa niin vakavaksi, että tuntuisi omituiselta hekotella. Toiseksi, kirjailija itse on demari, mutta se miten hän sosiaalidemokratiaa tässä käsittelee, ei minusta tunnu ihmeen mairittelevalta; hän esimerkiksi venyttää yhdessä päättämisen arvon kolmituntiseksi keskusteluksi ruohonleikkurin terän vaihtamisesta. No, hyvä se kai vain on että omaakin arvomaailmaansa osaa kritisoida.

     Virtasen pohtiessa kansallista identiteettiään, kirjassa esiintyvät tutut stereotypiat suomalaisista ja ruotsalaisista. Suomalaiset ovat töykeää, vähäpuheista, viinaanmenevää kansaa. Ruotsalaiset taas ovat yhteisöllisiä ja suvaitsevia. Suora (ei-satiirinen) kriittisyys ruotsalaisuutta kohtaan herää vasta kirjan lopussa, Virtasen epäillessä kansallisuustransuuttaan. Nousiainen kertoo stereotypioista kuitenkin virkistävän uusilla humoristisilla keinoilla; koskaan ei mennä varsinaisiin loukkauksiin (tai tämä riippunee lukijasta). Ihan mielenkiintoista myös oli, miten kirjassa kansallisuus rankataan suureksi ihmisen identiteettiä ja persoonallisuutta määrittäväksi asiaksi; harvempi tuskin kuitenkaan ainakaan enää juuri ajattelee ensisijaisesti olevansa suomalainen tai ruotsalainen tai mikä lie. Ennen kansallisuutta tulee ikä, koulutus, hiusten väri, sukupuoli, vasenkätisyys, kissaihmisyys… Ja minusta Virtanenkin himosi ennemmin sosiaalidemokratiaa (sellaisena kuin hän sen käsitti) kuin jotakin epämääräistä, tuskin mitään konkreettisia määritteitä sisällään pitävää ruotsalaisuutta.

     Kirjan lopetus on kunniallinen: ei se suomalaisuus ihmisestä mihinkään mene, eikä se suomalaisuus niin pahakaan asia ole. Hohhoijaa. Ja muuten kolminkertainen hohhoijaa sille iänikuiselle ”ennen oli kaikki paremmin” -ajatukselle, jolle ehkä vähän naureskeltiin ja silti se pääsi ärsyttämään.

Kuulostin taas kyllästyneeltä, mutta todellisuudessa Vadelmavenepakolainen on erinomainen kirja. Siinä yhdistyvät tärkeät ja mielenkiintoiset teemat niin yhteiskuntatasolla (politiikka, sosiaaliset ongelmat kuten syrjäytyminen ja alkoholismi) kuin henkilökohtaisellakin tasolla (mistä identiteetti koostuu, mitä kansallisuus merkitsee ja miksi kanssaihmisiä ei kannata sulloa kaivoon).

Indigo

Douglas Adams: Elämä, maailmankaikkeus – ja kaikki (Linnunrata #3)

Hän [Arthur Dent] säteili tyytyväisyyttä ja haukkasi palan kaniininkoivesta, joka oli jäänyt jäljelle illallisesta. Hän pureskeli iloisena hetken ja päätti sitten virallisesti julistaa päätöksensä.
     Hän oikaisi itsensä ja katsoi maailmaa suoraan peltoihin ja kukkuloihin. Antaakseen sanoilleen lisäpontta hän tökkäsi kaniininluun tukkaansa. Hän levitti käsivartensa.

     ”Tulen hulluksi”, hän ilmoitti.

Arthur Dent, tavallinen maan asukas, joka on tahtomattaan tempautunut matkustamaan ajassa ja avaruudessa varsin sekalaisen sakin seurassa, jatkaa Douglas Adamsin kolmannessa Linnunrata-sarjan kirjassa seikkailujaan. Viimeksi Arthur jäi Maapallolle Ford Prefectin ja parin kampaajan ja sen sellaisten kanssa. Aikaa on ehtinyt vierähtää tovi, ennen kuin pelastaja saapuu: eräänä päivänä niitylle ilmestyy pomppiva sohva (Chesterfield), jonka kyydissä Arthur ja Ford singahtavat uusiin seikkailuihin. Tällä kertaa tehtävänä on vaatimattomasti pelastaa universumi tuholta, jonka muukalaispelkoiset krikittiläiset suunnittelevat toteuttavansa…

     Samaan aikaan Marvin kiertää patjasuolla ympyrää.

Aluksi luulin, että Linnunrata-sarja jäisi trilogiaksi, mutta ilmeisesti sitä löytyykin ainakin viiden kirjan verran lähikirjastoni hyllyiltä, joten kaikeksi onnekseni saan vielä lukea jatkoa Arthur Dentin jne. seikkailuista. Tämän kirjan luin, toisin kuin kaksi edellistä, suomeksi. Ensin se tuntui vähän oudolta, mutta loppujenlopuksi suomenkielellä ei ollut muuta vaikutusta lukukokemukseen, paitsi että päähenkilö tuntui vähän typerämmältä (ehkäpä puhekielisiksi käännettyjen repliikkien vuoksi?)

     Kolmas osa ei ollut yhtä herkullinen kuin ensimmäinen, vaan aika lailla toisen kanssa samaan kastiin jaoteltava. Englanniksi lukiessani minulle tuli välillä vaikeuksia seurata juonta tarkasti, mutta nyt ymmärsin, ettei kyse ollut kielitaidon puutteesta. Tämä osa tuntui kahdesta aiemmasta irrallisemmalta, mutta sen oma tarina toimi ihan hyvin ja jopa Trillian sai välillä jotakin tekemistä.

     Adamsin kolmatta Linnunrata-kirjaa aloittava lukija voi odottaa ensimmäisten teosten tarjontaa vastaavaa materiaalia: scifikliseille naureskelua, epätodennäköisyyksien todennäköistämistä ynnä sellaista. Parhaita juttuja olivat tällä kertaa patjasuo ja Agrajag-rukan vastoinkäymiset.

Indigo

Erin Hunter: Pimeyden hetki (Soturikissat #6)

Jätän taas selityksen Soturikissoista vähemmälle, koska en halua tässä blogissa hypätä tarinaan keskeltä.

    

Lyhykäisesti kuitenkin: sarjan viimeisessä osassa Tulitähti nousee klaaninsa johtoon, ja päättää uhmata Tiikeritähden hirmuvaltaa. Sitten koko melko ennalta-arvattava juoni kääntyykin ympäri suunnilleen kirjan viimeisen kolmanneksen alussa, ja käteen jää typertynyt mitähäh-fiilis. Kaikki se, mitä sarja oli viisi ja kaksi kolmannesta kirjaa mehustellut häviää yhdellä tassunraapaisulla huithelvettiin (spoiler: ota edellinen kirjaimellisesti).

Tarinan odottamaton käänne jätti vahvan tunteen siitä, että kirjailijat keksivät sen jälkikäteen ja lyttäsivät sekavasti tarinaan vain sen vuoksi, että voisivat jatkaa kissasarjaansa vielä pidemmälle. Jos toivun joskus järkytyksestäni ja pettymyksestäni niin aloitan ehkä vielä sarjan uuden profetian, ja tsekkaan olinko oikeassa. Oi voi voi.

Indigo