Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa

Me olimme nuoria ja pitkästyneitä. Ja vanha sähköshokkiterapiakone oli portaiden alla olevassa laatikossa imurin vieressä.

Juoksee saksien kanssa on Augusten Burroughsin muistelmateos hänen lapsuudestaan aina varhaisnuoruuden vuosiin saakka. Burroughsin äiti on vakavasti psyykkisesti sairas ja Burroughs joutuu elämään hänen mielenterveytensä ailahtelujen mukaisesti. Burroughs tutustuu pian äitinsä sekopäiseen psykiatriin, tohtori Finchiin, ja pakkomielteisesti puhtautta ja hienoja vaatteita rakastava poika joutuu keskelle vinoa vaaleanpunaista taloa, jossa hän ensitöikseen kohtaa pianon alle paskovan pikkupojan. Mutta kaikkeen tottuu.

Mahtavaa lukea taas näin herkullinen kirja!

     Kun on elänyt tarpeeksi sekopäisen elämän, kirjoitustaidoilla ei ole niinkään väliä. Burroughs on kuitenkin vaiheikkaan (tuntuu kyllä hiukan ongelmien vähättelyltä sanoa näin) elämän lisäksi myös hyvä kirjoittamaan, joten tätä lukee nautinnolla. Vaikka Burroughs itse myöntää, ettei pitänyt koskaan englanninkielen opiskelusta – saati mistään muustakaan opiskelusta – hän osaa oikeasti kirjoittaa. Moni kirjailijaelitisti edellyttää että kunnollisella kirjailijalla on takanaan napanuorasta imetty kirjallinen innostus ja kynä on sauhunnut paperilla jo pienestä pitäen ja vanhempana on tietenkin ajautunut opiskelemaan äidinkieltään yliopistossa ja sitten on täytynyt ruveta kriitikoksi ja journalistiksi jne jne. Se on pelkkää katkeruutta. Burroughs on kirjoittanut pienestä pitäen päiväkirjatyylistä tekstiä ja paljon – hän kertoo siitä näissä muistelmissaan – ja siksi hän onkin niin osaava. Burroughsin tyyli on rauhallinen, sopivan kuvaileva lipsumatta ällöihin liiallisuuksiin tai kyllästyttävään niukkuuteen, karkean humoristinen ja rehellinen.

     Rehellisyys, jos nyt ei turhantarkasti tapahtumien suhteen, niin ainakin kirjailijan itsensä tunteiden suhteen on minulle tärkeää muistelmissa. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin ihminen, joka kertoo olleensa jo nuorena pieni nero ja vaikka mitä. Burroughs on rehellinen. Hän kertoo mitä kustakin ajatteli, mitä tunsi äitiään kohtaan ja niin edelleen, taaskin jäämättä polkemaan pelkkiin sisäisiin tuntoihinsa. Kukin kirjan luku kertoo oman pienen sattumuksensa Augusten Burroughsin elämästä, jonka luulisi suistavan herkemmän hermoraunioksi. Vaikka tarina pistää välistä lukijan nauramaan, kaiken yllä häälyy alati tumma varjo.

Olen iloinen että Burroughs toteutti pienen unelmansa ja tuli kuuluisaksi. Tämän kirjan kautta.

Indigo

Chris Cleave: Little Been tarina

Sarahin täytyi tehdä töissä hyvin tärkeä päätös, ja niinpä hän piti vapaapäivän. Aamulla hän sanoi minulle ja Lawrencelle ja Charlielle: Hei, nyt lähdetään seikkailuretkelle. Olin onnellinen, koska Sarah hymyili. Olin myös iloinen, koska siitä oli monta vuotta, kun olin päässyt viimeksi seikkailemaan.

     Mitä seikkailu on? Se riippuu lähtökohdista. Teidän maassanne pikkutytöt piiloutuvat pesukoneen ja jääkaapin väliin ja kuvittelevat olevansa viidakossa vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskellä. Minä ja siskoni piilouduimme viidakossa johonkin koloon vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskelle, ja kuvittelimme, että meillä oli pesukone ja jääkaappi.

Little Bee on nigerialainen pakolainen, joka on viettänyt Britannian säilöönottoyksikössä kaksi vuotta ennen pääsyään vapaaksi. Vapautuminen kuitenkin tapahtuu varsin hämärissä merkeissä ja pian Little Beelle käy ilmi, että hän on oikeastaan karannut säilöönottoyksiköstä – hän on laiton maahanmuuttaja. Tytöllä on mukanaan vain muutama merkityksetön tavara, joihin lukeutuu muuan ajokortti. Ajokortti on miehen, jonka Little Bee tapasi vuosia sitten muuan nigerialaisella rannalla… Kun Little Bee ilmaantuu ainoiden tuntemiensa brittien luo, joutuu paitsi hän itse, myös hänen tuttavansa Sarah käymään uudelleen läpi vaikeaa menneisyyttään.

Chris Cleave kuvaa hyvin miten paljon Little Bee joutuu näkemään vaivaa oppiakseen tulevan kotimaansa kielen (”kuningattaren englannin”) ja kulttuurin. Little Been elämä on ollut rankka sanan todellisimmassa merkityksessä, joten on hieman epäaitoa miten rauhallinen ja selkeä hänen ajattelutapansa on ja miten herkästi hän paljastaa asioita itsestään. Little Bee on teräväsanainen, älykäs ja rohkea. En väitä etteikö pakolainen voisi olla kaikkia niitä, mutta aitoutta toisi, jos yhdeksi elementiksi lisäisi enemmän pelkoa ja varovaisuutta.

     Lisäksi dialogi käy välillä hieman liioitelluksi (vai toisaalta kuulostaisiko seuraava esimerkki alkuperäiskielellä englanniksi sujuvammalta kuin suomeksi?).

     Äiti Sarah kommentoi poikansa vilkkaita silmiä:

”Eikö Charliella olekin eriskummalliset silmät? Ne ovat kuin jotain ekosysteemejä lihahyytelössä.”

Kielikuva toki sinänsä on hauska, mutta (ainakin) repliikissä se ontuu pahasti…

Cleaven kirjoitustyyli taas on… hmm. Välillä se tuntuu sujuvalta ja miellyttävältä lukea. Toisaalta minulla oli henkilökohtainen kamppailu sen kanssa; kieli oli hieman sentyylistä jota olisin ennen matkinut mielelläni omiin teksteihin, mutta josta olen sittemmin pyrkinyt eroon. Kuten sanoin, tämä oli henkilökohtaista. Se kuitenkin vaivasi minua.

     Tärkein tarinan opetus on valottaa pakolaisen elämää: vaikeaa menneisyyttä ja haasteellista tulevaisuutta. Little Been tarina on fiktiivinen, mutta voisi olla tosielämästä. Monen pakolaisen kokemukset ovat varmasti karumpiakin. Toisaalta Little Been tarinan rinnalla kulkee Sarah O’Rourken sivutarina, joka on länsimaalaisen lukijan samastumispinta pakolaisaiheeseen. O’Rourken harteilla painaa paikoilleen jämähtänyt elämä. Little Been sanoin: Beetä itseään vaanivat vaarat ulkoapäin. Sarahia ne käyvät vastaan sisältäpäin.

Välillä teoksen asenne oli vähän liian, no, ei syyllistävä mutta liian vastakkainasetteleva. Nigeria tuskin kuitenkaan on pelkkä surmanloukku. Ei pidä tuntea pelkkää sääliä saati pelkoa maata kohtaan, vaan muistaa että sielläkin eletään onnellisesti, eikä haaveilla päivät pääksytysten elämästä Britanniassa tai muualla lännessä. Mutta eihän yhteen kirjaan kaikkea saa – ja maailman pakolaisongelmien ratkaisua saati kolmannen maailman maiden yksityiskohtaista esittelyä tuskin muutamaankaan.

Indigo

Louisa M. Alcott: Pikkunaisia

Meg, Jo, Beth ja Amy ovat muuan köyhähkön amerikkalaisperheen neljä tytärtä. Eletään Yhdysvaltojen sisällissodan aikaa, ja tyttöjen isä on joutunut rintamalle. Joulu tuntuu ankealta, mutta lempeän Marchin perheen äidin rohkaisu ja tyttöjen toisistaan saama seura nostavat tunnelmaa. Kirja alkaa joulusta, kertoo jokaisen tytön kasvutarinan ja päättyy monenlaisten sattumusten – sekä hyvien ja hauskojen että hankalien – jälkeen toiseen jouluun. Jokaisella tytöllä on kontillaan oma paheensa, josta he yrittävät päästä hurskaan äitinsä ohjaamina eroon: vanhinta tytärtä Megiä vaivaa kaipaus rikkauksista, kirjallisuutta harrastava Jo on toivottoman rasavilli, Beth puolestaan ujo ja Amy turhamainen. Tytöt tutustuvat Jon kautta myös naapuriinsa Laurieen.

Pikkunaisia on tyttökirjaklassikko, jonka syynäsin muutamassa illassa lävitse. Se on ihan viihdyttävä, tytöillä on jokaisella omat juttunsa, luonteenpiirteensä ja ongelmansa. Eniten tykästyin Johon (kukapa kirjallisuudenharrastaja ei tykästyisi), jossa oli mukavasti mukana hieman säväkkyyttäkin. Luonnetyyppejä noudatettiin välillä liiankin tarkasti, mutta päähenkilöiden määrän vuoksi se on ihan anteeksiannettavaa. Vivahteikkuus on helpompaa toteuttaa jos keskiössä pyörii vain yksi tai muutama hahmo ja on paljon sivuja tuhlattavana – lukuisat vivahteikkaat hahmot sulautuvat puolestaan helposti samankaltaisiksi.

     Parhaiten Pikkunaisia onnistuu aikalaiskuvauksena. Teos osoittaa millainen on ajan ihannenainen, ihannemies, -tytär, -sisar tai ihanneihminen ylipäätänsä. Monet äidin tarjoamista elämänohjeista kelpaavat hyvin tähänkin päivään: rouva March opettaa tytöille lähimmäisenrakkautta, ahkeruutta, vaatimattomuutta ja sopivaa nöyryyttä. Toisaalta esimerkiksi Josta kitketään pois tervettä, ”poikamaista” leikkisyyttä. Välillä arvomaailma suorastaan paistaa sivuilta läpi, mutta kyseessä on lastenkirja ja lapsille sopii hieman suorasukaisempikin esitystapa (ei sentään saarnaaminen).

     Oli miten oli, kyllä Pikkunaisia menettelee. Kirja on helppolukuinen ja siinä vallitsee pääosin viihdyttävä ja lämminhenkinen yhdessäolemisen fiilis. Yllättävän hyvin se on aikaa kestänyt.

P.S. On muuten mielenkiintoista miten jokaisesta tyttökirjasta tuntuu löytyvän se kirjallisesti suuntautunut tyttö, joka kuvataan hieman parasta ystäväänsä tai sisartaan rumemmaksi (mutta silti sieväksi) ja jolla yleensä on perin vilkas mielikuvitus. Pikkunaisissa se on Jo, Runotytöissä Emilia, Anna-kirjoissa tietenkin Anna ja Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessa Elizabeth. Luultavasti se kirjailijan oma samastumiskohta…

Indigo

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Ystävällinen vihreä metsä häipyi näkyvistä. Kaikki oli äkkiä suurta ja valtavaa ja vierasta. Rumia eläimiä kuljeskeli mylvien ja nuuhkien pitkin jyrkkiä rantoja. Oli tosiaan onni, että Merenhuiskeessa oli kaksi niin vastuuntuntoista henkilöä kuin minä ja Fredrikson. Juksu ei suhtautunut mihinkään vakavasti eikä Hosulin mielenkiinto koskaan ulottunut juuri hänen purkkiaan pidemmälle.

Kun Muumipappa sairastuu kiukkuiseen flunssaan, hänelle tulee kiihkeä tarve tallettaa muistiin elämänkokemuksensa jälkipolvia varten. Niinpä hän alkaa kirjoittaa muistelmia, joita lukee pätkä kerrallaan perheelleen. Muumipapan lukutuokiot ovat kehyskertomus, johon palataan muutamaan otteeseen. Muistelmat muodostavat itse tarinan, joka minäkertojan vuoksi tuntuu hieman erilaiselta mutta virkistävältä muihin muumi-kirjoihin verraten.

     Muumipappa joutuu muuan ankaran, kehittäviä leikkejä ja hiihtämistä (hui kamala!) rakastavan hemulin orpokotiin. Vasta vartuttuaan nuoreksi, itsestään ja seikkailuista kiinnostuneeksi muumipeikoksi Muumipappa karkaa orpokodista ja tulee tutustuneeksi laivaa rakentavaan Fredriksoniin, pieneen Hosuliin (Nipsun isä) ja anarkistiseen Juksuun (Nuuskamuikkusen isä).

Tämä taitaa olla viimeinen muumikirja joka on jäänyt minulta lukematta, muut olen kaikki saanut luettua jo useampaankin otteeseen. Tämänkin jälkeen suosikkejani taitavat yhä olla Pyrstötähti sekä Muumipappa ja meri, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi nauttinut lukemastani.

     Janssonin kerronta lumoaa aina leppoisuudellaan ja tapahtumat onnistuvat pysymään samanaikaisesti sekä jännittävinä että hauskoina. Muumipapan urotyöt tutustuttaa lukijan syvällisesti Muumipappaan, joka on mielihahmoni muumilaaksolaisista (…no hyvä on, tasavertainen suosikki on myös Nuuskamuikkunen). Kirja sopii sekä nuoremmille että vanhemmille lukijoille, kuten muumikirjat yleensä. Tosin Marraskuu on aina ollut minun mielestäni hieman raskaampi ja ehkäpä vanhemmille lukijoille sopivin.

     Mitä minä nyt enää kertoisin. Kyllä te Janssonin tunnette.

Indigo

Walter Moers: Huviretki hukkateille, seikkailu Zamoniassa

Walter Moers on yksi minun kaikkien aikojen suosikki fantasiakirjailijoitani. Hän käyttää rohkeasti mielikuvitustaan, luo ihmeellisiä otuksia ja hauskoja, hengästyttäviä juonenkäänteitä. Aikaisemmin olen lukenut häneltä jo omaan kirjahyllyyni vielä joskus (rahatilanteen sen salliessa) päätyvän teoksen Uinuvien kirjojen kaupunki. Tämä kirja oli yhtä hilpeä ja mukaansatempaava kuin tuo, ja mitä pidemmälle luin, sitä tiukemmin juoneen tarrauduin. Ei kannata huolestua jos ei pääse kärryille heti ensisivuilla, tai jos seikkailu tuntuu alkuunsa hieman jähmeältä. Kyllä se siitä, usko pois.

Ensel ja Krete ovat kaukkangerilaiskaksoset, jotka lähtevät perinteiselle lomaretkelle Zamonian Suuren metsän Puustolaan vanhempiensa kanssa. Puustola on kirjokarhujen melkein militaarisella tarkkuudella suojelema turistirysä, jonka rajojen ulkopuolella levittäytyy tutkimaton ja ulkopuolisilta ankarasti kielletty muu metsänosa. Sanotaanpa metsässä asuvan noidankin, vaikka eihän moinen voisi elellä niin lähellä turvallista Puustolaa…

     Ensel ja Krete livistävät metsään etsimään sopivanlaista kiipeilypuuta ja, kuten arvattavaa on, he eksyvät. Pikkuhiljaa tunnelma tihenee ja vastaan tulee toinen toistaan kummallisempia otuksia; millainen on esimerkiksi lehtisusi? Onko kuilutrolliin luottaminen? Mitä kaikkea voi meteoriitti olla nähnyt maailmankaikkeudesta? Ja millainen on noita?

Kun kerran ryhdytään kirjoittamaan fantasiakirjallisuutta, niin miksipä ei tehtäisi sitä kerralla kunnolla. Kirjan kertojana toimii sen kuvitteellinen kirjoittaja Hildegunst von Mythenmetz (hänen tarinansa alkaa nimenomaan kirjasta Uinuvien kirjojen kaupunki!), joka aina toisinaan puuttuu peliin –

Nimeni on Hildegunst von Mythenmetz, se lienee sinulle tuttu entuudestaan. Todennäköisesti olet joutunut pänttäämään jo esikoulussa minun Sysivuortenmatoani ja lienet tankannut sitä jo niin kauan, että kuppisi keitti reilusti yli. Kun kuuluu kirjailijana olentoihin, jotka saattavat hyvässä lykyssä elää vaikka tuhatkin vuotta, niin se haitta siinä on, että joutuu kokemaan kuinka tullaan klassikoksi. Samanlaiselta varmaan tuntuu kun madot syövät sinut elävältä. Mutta ei puhuta menestyskirjailijan ongelmista.

Siis tarkoitukseni oli sanoa että aina välillä tuo kuvitteellinen kirjailija von Mythenmetz puuttuu sadun kulkuun lisäilemällä väliin omia huomioitaan käyttämällä –

- - täysin uudenlaista kirjoittamistyyliä, jota minä kutsun nimellä Mythenmetzin harhautustekniikka.

     Sitä käyttäessään kirjoittaja voi puuttua oman teoksensa kulkuun milloin tahansa, hän voi mielihalujensa mukaan kommentoida teostaan, opettaa lukijaa, tuskitella, lyhyesti sanottuna: johtaa lukijan harhapoluille.

Koko teos ei ole pelkkää harhautusta, ja vain yhdessä kohtaa tunsin harhautuksen katkaisevan juonenkulun huonosta kohdasta. Harhautukset sisältävät hyvää, paikoin hieman kypsempää huumoria (tämäkään ei nimittäin ole ihan täysin lastensatu, vaikka pohjautuukin Hannuun ja Kerttuun ja vaikka kirjan voikin bongata lasten fantasiahyllyiltä kirjastosta). Harhautukset ovat iloista, mielivaltaista irrottelua kirjallisten keinojen tarjoamien mahdollisuuksien rajattomuudella. Niitä on vaikea selittää, on parempi ottaa kirja itse kauniiseen käteen ja katsoa mitä mieltä niistä on.

Välillä tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen lapsena leikityt leikit, joissa tarina kehittyi sitä mukaan kuin asioita päähän pälkähti. Lopulta leikin juoni oli oikea hallittu kaaos. Näin minä tiivistäisin myös Moersin teoksen: hallittu kaaos.


Indigo

Erin Hunter: Vaarallinen polku (Soturikissat #5)

 

En viitsi kertoa tästä paljoa, koska on tylsä hypätä tarinaan tässä blogissa tavallaan kesken kaiken. Listaan tämän kuitenkin ylös, jotta voin seurata lukemisiani. Kaikessa lyhykäisyydessään Soturikissat-sarja kertoo nuoresta kotikissa Ruskasta (myöhemmin Tulitassusta), joka alkaa kaivata elämää metsässä ihmisten suojelusta ja holhoamisesta vapaana, elämää osallisena metsässä lymyilevää kissaklaania. Vaarallinen polku on sarjan viides osa.

    

Suosittelen kuitenkin tätä (mielestäni jo nuorten fantasiakirjallisuudessa tietynlaisen klassikkoaseman ansainnutta) teosta jokaiselle hyvän fantasiakirjallisuuden, kissojen ja jännityksen ystävälle, jolla on lisäksi pikkuripaus mielikuvitusta. Luultavasti iskenee parhaiten nuorempaan lukijakuntaan – minä tosin olen niin lapsenmielinen, että minuunkin tämä menee kuin häkä.

P.S. Oikeasti sarjaa kirjoittaa peräti viisi eri kirjailijaa! Turha kuitenkaan säikähtää – kirjoitustyyli on hyvin samankaltainen, joten häiritsevää eroa ei huomaa.

P.P.S. Vielä erityismaininta sarjan kauniista kansikuvista. Tällaisia enemmän!

Indigo

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Te nauratte sydämenne pohjasta Tsitsikoville, kenties vielä kiitätte tekijääkin: ”On se sentään tehnyt joitakin hauskoja havaintoja, varmaan on luonteeltaan hupaisa ihminen.” Ja näiden sanojen jälkeen te käännytte kaksin verroin ylpeämpinä omaan itseenne, omahyväinen hymy ilmestyy kasvoillenne ja te lisäätte: ”Täytyy todellakin myöntää että kummallista ja naurettavaa väkeä on monessa maakunnassa, ja vielä aikamoisia roistoja.” Mutta kuka teistä, suuressa kristillisessä nöyryydessä, ei julkisesti, vaan hiljaisuudessa yksinäisyyden hetkinä oman itsensä kanssa, kohdistaa sielunsa syvyyksiin tämän painavan kysymyksen: ”Olisikohan minussakin jokin osa Tsitsikovia?”

Enpä ole paljoa tullut näitä venäläisiä klassikoita lukeneeksi, mikä on nolo aukko kirjallisessa sivistyksessäni. Tältä istumalta muistan vain Vladimir Nabokovin Lolitan, en muuta. On aika ottaa siis härkää sarvista.

Miellyttävästi käyttäytyvä herra Pavel Ivanovits Tsitsikov saapuu muuan venäläiseen pikkukaupunkiin eräänä päivänä, ja alkaa heti tehdä tuttavuutta paikallisen silmäätekevän väen kanssa. Hän juttelee kaunopuheisesti tai toverillisesti, jopa hieman karkeasti aina seuralaisensa luonteenlaadun mukaan, ja onnistuu näin voittamaan heidän suosionsa puolelleen. Tämän jälkeen onkin siis erinomaista siirtyä hieromaan kauppoja, mutta kauppatavara ei olekaan millään muotoa tavanomainen; Tsitsikov on saapunut ostamaan kuolleita sieluja, maaorjia joita ei heidän kuoltuaan ole poistettu rekisteristä. Eikä touhu tietenkään onnistukaan täysin ongelmitta…

    

Gogol on taitava kertoja. Hän on samanaikaisesti hauska ja tarkkanäköinen, osaa kuvailla Venäjää, ajan arkisia tapahtumia ja ympäristöä miellyttävästi ja tekee hyviä karikatyyrisiä hahmoja, joista jokaisessa on annos jotakin hyvää ja toisaalta omat huonotkin puolensa, kuten kunnon hahmoissa pitää. Näistä asioista minä nautin, mutta heikkouksiakin on. Gogolin taiturimaisuus kertojana ei nimittäin anna anteeksi mielestäni hiukan löyhää ja paikoin pitkäveteistä juonta (tai sitten vain kuulun siihen lukijakuntaan, joka rakastaa lukea liioiteltua jännityksen ilotulitusta ensivirkkeiltä takakanteen…). Ennestään tunnelmaa latisti minun painoksessani vasta sivulta 308 löytynyt suomentajan huomio, jossa paljastettiin että Gogolin oli tarkoitus alun perin tehdä Kuolleista sieluista trilogia! Kyllähän pistää pännimään tämä tämmöinen, että luin läpi vain ensimmäisen osan, joka ei voi olla kokonainen itsessään, kun kirjailija alun perin on suunnitellut sen osaksi isompaa tarinaa. Loppu todella töksähti siihen tapaan että enemmänkin tätä pitäisi olla.

Mutta nautitaanpa vielä lopuksi muutamasta poimimastani pienestä helmestä; Gogolin kuvaa ihmisten kasvojenmuotoja:

Hänen soikeat, kauniit kasvonsa olivat kuin tuore kananmuna, lisäksi niissä oli vielä samanlainen vaalea kuultokin kuin munassa, jota emännöitsijä pitää ruskeissa käsissään valoa vasten niin että auringon säteet tunkeutuvat sen läpi - -.

Ajaessaan kuistin edustalle Tsitsikov näki ikkunassa melkein yhtaikaa kahdet kasvot: myssypäisen naisen kasvot, jotka olivat kalpeat ja pitkät kuin kurkku, ja miehen kasvot, pyöreät ja leveät kuin ne Moldavian kurpitsat, joista Venäjällä valmistetaan kaksikielisiä kevyitä balalaikkoja - -.

Ivan Antonevits näytti olevan jo hyvän joukon viidennelläkymmenellä, mutta hiukset olivat vielä mustat ja sankat, kasvojen koko etuosa työntyi tavattomasti eteen ja huipentui nenään; lyhyesti sanoen, siinä oli kasvot, jollaisia on tapana sanoa turpanaamaksi.

Niinettä joukosta tulee löytymään kananmunan, kurkun ja balalaikkakurpitsan lisäksi vielä yksi turpanaamakin, mikäli tulet joskus tähän kirjaan tarttumaan. Tsih!

Indigo