torstai 25. elokuuta 2016

Marjane Satrapi: Persepolis


Persepolis kertoo Marjane Satrapin omasta lapsuudesta ja nuoruudesta 70- ja 80-luvun Iranissa. Tuohon aikaan Iranissa on – kuten nykyäänkin – poliittisesti epävakaata. 70-luvun lopussa alkaa islamilainen vallankumous, joka johtaa teokratiaan ja mullistaa Satrapin elämän monilla tavoin. Naisten tulee yhtäkkiä käyttää huntuja ulkona, vanhemmat lähtevät ulos vaarallisiin mielenosoituksiin (joihin Satrapin tekee itsekin mieli päästä mukaan). Ennen vallankumousta maata ovat hallinneet itsevaltiaat šaahit (joiden valtaanpääsyn taustalla häälyi länsimaiden öljykauppa) – ja Satrapi oppii vanhemmiltaan, ettei Jumala valitse kuninkaita.
     Maan poliittisen tilanteen vuoksi Satrapi saa lapsena lukea Fiden Castrosta, Palestiinan lapsista ja dialektisesta materialismista. Toisaalta hän kuulee tarinoita myös omasta suvustaan – papasta (joka oli prinssi!) ja vesikidutuksesta, poliittisista vangeista… Elämään kuuluu kurjuuden lisäksi tietenkin ihan tavallisiakin juttuja: lapsena Satrapi haluaa olla seuraava profeetta, mutta nuorena kiinnostavampaa punk on kuumaa kamaa.


Persepolis on upea sarjakuvateos: matka Iranin islamilaiseen vallankumoukseen ja erään tytön lapsuudenkokemuksiin. Piirrostyyli on kaunis, selkeän mustavalkoinen. Dramatiikka luodaan tarpeen tullen vahvoilla viivoilla, ilmeille ja pitkillä varjoilla. Kirjassa parhaita piirteitä ovat Satrapin rehellisyys, huumori (sillä sitäkin on!) ja monipuolisuus. Onneksi tästä on toinenkin osa!



Indigo

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana


Franz tuijotti Kolehmaisen huulia. Ne olivat punaiset ja tuntuivat jokaisen sanan myötä tulevan lähemmäksi. Märkä kieli liikkui niiden takana. Huulet tarttuivat pieniksi hetkiksi toisiinsa ja muodostivat pintajännityksen, ja sitten jännitys raukesi ja huulet erkanivat ja sanat virtasivat taas esiin.
     – Etutähtäimen yläreuna runkkarin silmien välissä. Loppu on Zen-filosofiaa.


Lukiolaisella Franzilla on pakkomielle Nietzscheen ja tämän ajatusten pohjalta itse kehittämäänsä vapauden filosofiaan, ”tosiajatteluun”. Franzilla on vain yksi ystävä, Kolehmainen, jonka kanssa pojat käyvät hiekkakuopalla ammuskelemassa ja päihtyvät puhelinkopissa. Mutta Franz elää enimmäkseen päänsä sisällä, tarkkaillen ympäristöään ja ihmisten käytöstä, rakentaen filosofiaansa. Hän tuntee ja kokee kaiken voimakkaasti – ensirakkauden Virpiin, kiusaajien aiheuttaman häpeän ja epämääräisen raivon, muttei osaa ilmaista itseään ulospäin, vaan sanat tarttuvat selittämättömästi kurkkuun. Päänsä sisällä Franz luo illuusion, itselleen uskottavan voimafantasian, jossa hän on ylivertainen filosofi, ja hänen filosofiansa tulisi hallita yhteiskuntaa.


Pärttyli Rinteen (miehen jolla on kaksi sukunimeä) esikoisromaani oli oikeastaan aika mielenkiintoinen. Ensin minua ärsytti, koska luulin kirjailijan itse pitävän Franzin filosofiaa jollakin tapaa "todellisen filosofisena", mutta filosofiakilpailujen kohdalla ymmärsin että kirjailijalla on kyllä näkemystä siitä mitä filosofia oikeasti on ja Franzin filosofia on tarkoituksellisesti absurdi ja julistava. Kirjan idea on rakentaa uskottavaa profiilia kouluampujasta, ja tavallaan siinä on myös onnistuttu, vaikka tarinallisesti tai tyylillisesti teos ei ole mitenkään ihmeellisen vetävä.
     Franzissa olennaisia piirteitä ovat sisäänpäin kääntyneisyys ja kyvyttömyys ymmärtää sosiaalisia tilanteita. Nämä piirteet tekevät hänestä helpon kohteen kiusaamiselle ja hyväksikäytölle (Virpi!). Toisaalta Franz on taipuvainen mustavalkoiseen ajatteluun, ja kategorisoi ihmiset herkästi joko hyviksi tai pahoiksi, liittolaisiksi tai vihollisiksi: Virpi on jumalatar, Kolehmainen ja filosofianopettaja hyviä, Hakkarainen paha. Naisiin kohdistuvat tunteet ovat herkästi seksuaalissävytteisiä. Samalla Franz ei tunne empatiaa, vaan käy surutta Kolehmaisen kanssa lihavan miehen kimppuun tai eristää itsensä huolestuneista vanhemmistaan.
     Franzin näennäisfilosofiasta puuttuu logiikka, eikä hän toisaalta ymmärrä filosofiakilpailussa käytyä debattia, vaan poimii vihkoonsa tunnepitoisia virkkeitä ja sanoja ja luo niistä teesejä:

”Itsekkään geenin laki korkein luonnonlaeista. Tästä seuraa jotain suurta.”

Juuri tästä syystä ”filosofi” Nietzsche vetoaa Franziin.

Annan tunnustusta hyvin luodusta, mielenkiintoisesta ja uskottavan tuntuisesta kouluampujaprofiilista. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, teksti ihan sujuvaa. Kouluampujia ei kauhistella eikä ihannoida, vaan keskitytään rakentamaan näkymää ääriajatteluun taipuvaisen nuoren mieleen.



Indigo

Alison Bechdel: Äideistä parhain – koominen draama


Perisynnin ajatus oli mietityttänyt minua jo lapsena uskonnontunneilla. Kuinka viatonta, virheetöntä vastasyntynyttä voitiin syyttää synnistä?
    Mutta ehkä se on vain toinen nimi käsittelemättömille tunteille, joita me imemme vanhemmiltamme, aivan niin kuin nikotiininjäänteet.


Toisessa omaelämäkerrallisessa sarjakuvateoksessaan – myös edellistä olen käsitellyt tässä blogissa – Alison Bechdel uppoutuu tuttuun kirjallisuustieteitä ja taidetta tihkuvaan tyyliinsä tulkitsemaan sekä omaa elämäänsä, että omaa äitisuhdettaan. Tässä kirjassa Bechdel tuntuu menevän vieläkin pidemmälle kuin isäsuhdetta käsittelevässä Hautuukodissa; hän uppoutuu pohtimaan identiteettiään vanhakantaisen puolitieteellisen psykologian oppien kautta, viljellen analyysiinsa omia uniaan, Freudia ja oikean käsiteviidakon. Psykologian historiallisina kuriositeetteina kiinnostavia, mutta tieteellisesti melko arvottomia malleja; tämän lukeminen muistuttaa miten valtavasti ja nopeasti psykologia tieteenalana on kehittynyt. Toisaalta Bechdelillä tuntuu olevan taipumusta tietynlaiseen ”taiteelliseen nerouteen/hulluuteen”, joten siksikin Freudin opit ovat saattaneet tuntua vetoavilta.
     Piirrostyyli on herkkä ja yhtä kaunis kuin edellisessä kirjassa. Kokonaisuus jäi kuitenkin epäselväksi ja kaikesta pyörittelystä sanahelinästä huolimatta minulle jäi hyvin hatara käsitys siitä millainen Bechdelin äitisuhde lopulta oli. Tarinana hämmentävä, vaikka Bechdel tuntuukin (ehkä kirjallisuusopintojensa vuoksi) rakastavan tiettyä tarkoituksellisuutta, fatalismia. Elämää ei kuitenkaan ole kukaan käsikirjoittanut (toteaa tämä ateisti), joten taitaa olla turha etsiä piilotettua symboliikkaa unista tai täydellistä johdonmukaista psykologista kaavaa lapsuudesta.



Indigo

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Marie Kondo: KonMari – siivouksen elämänmullistava taika


Puolet elämästäni olen ajatellut tilojen järjestämistä. Käyn päivittäin asiakkaiden kodeissa ja kohtaan siellä heidän tavaroitaan. En usko, että on toista ammattia, jossa näkee ihmisen kaikki tavarat tai tutkii kaikki kaapit.


Vähän erilainen kirja tällä kertaa. KonMari ja ”maritus” ovat nousseet pieneksi netti-ilmiöksi, joten löytäessäni tämän kirjan äitini kirjahyllystä tartuin tilaisuuteen ja tutustuin järjestämisen ammattilaisen kodinhoidon neuvoihin.
     Marie Kondo kertoo kirjassaan kodin järjestämisestä: miten kotiin tulee karsia pelkästään itselle tärkeitä esineitä, järjestää ne oikein ja luoda siten inspiroiva ja rentouttava ympäristö jossa mieli lepää. Kondo itse kertoo kirjan mittaan omia kokemuksiaan siivoamisen ja järjestämisen parissa: hän on pienestä pitäen nauttinut naistenlehtien vinkkien lukemisesta, koulun kaappien järjestämisestä ja erilaisten järjestämistekniikoiden suunnittelusta. Eri menetelmiä kokeiltuaan Kondo on usein tippunut sudenkuoppaan, toisiin virheellisiin toimintamalleihin hän taas on törmännyt asiakkaidensa parissa pitkän järjestäjänuransa aikana, ja lopulta virheistä oppimalla on jalostunut KonMari-menetelmä, jota kirjailija suosittelee kaikille tavaroihinsa ja kotiympäristöönsä kyllästyneille.
     Menetelmässä on kaksi askelta: ensiksi tulee hävittää kaikki, mikä ”ei tuota iloa”. Tämä tehdään tavarakategorioittain, kokoamalla esimerkiksi kaikki kirjat keskelle jotakin lattiatilaa ja yksitellen käymällä jokainen esine läpi ja miettimällä intuitiivisesti tekeekö tavara onnelliseksi vai eikö – ja vähänkin jälkimmäiseen kallistuessa tavara tulee hyvästellä ja heittää pois. Kun kaikki kategoriat on käyty läpi, esineet järjestetään mieluiten pystypäin (jopa vaatteet tulisi taitella laatikoihin samaan tapaan kuin kirjat laitetaan hyllyihin – siis välttää pinoamista) ”luonnollisiin” paikkoihin, parhaassa tapauksessa kaappeihin piiloon. Saman tyypin tavaroiden tulisi olla yhdessä paikassa, esimerkiksi kirjat samassa hyllyssä ja samaan harrastukseen liittyvät esineet omassa lokerossaan. Marie Kondo esittelee lukuisia virhetyylejä (itse olen langennut häpeälliseen tavaroiden lapsuudenkotiin dumppaamiseen, enkä millään mahduta vaatteitani yhteen pieneen käytössäni olevaan kaappiin) ja käytännöllisiä pikkuniksejä.
     Kirjassa näkyy mielenkiintoisesti japanilainen uskonnollisuus, tietynlainen shintolainen animismi. Kondo kehottaa lukijaa tervehtimään kotiaan työpäivän jälkeen, kiittelemään tavaroitaan (esimerkiksi käsilakkua: ”Kiitos että huolehdit tavaroistani tänään”) ja hyvästelemään ne kohteliaasti poisheiton yhteydessä. Sukkia ei saa säilyttää palloina, koska ne eivät pidä siitä (itse aion pitää sukkapalloista kiinni – muuten minulla on kohta laatikollinen parittomia sukkia). Esineillä ja kodilla on Kondon mukaan tietynlainen henki.

KonMarissa on paljon hyvää. Pidän tavaroidenkarsintamenetelmästä, vaikken tavaroitani sanallisesti rupeakaan hyvästelemään. Siistillä, järjestelmällisellä ja esteettisellä ympäristöllä on varmasti vahva positiivinen vaikutus ihmiseen, miksipä ei olisi? Sellainen parantaa elämänhallinnan tunnetta. Uskon myös Kondon tavoin että tällainen siivousprojekti on parasta suorittaa lyhyehkön aikavälin sisällä, koska valtaosa ihmisistä – minä mukaan lukien – kuuluu pahamaineiseen asioiden deadlineen saakka lykkääjien sukuun.
     Suosittelen kirjaa suursiivousta harkitseville tai muuten kotiympäristöönsä stressaantuneille. Teos on yhdeltä istumalta luettavissa, lyhyisiin lukuihin pureskeltu ja tyyliltään jopa viihdyttävä. Itse vähän tietynlaiseen neuroottisuuteen taipuvaisena koin tämän kirjan jopa ahdistavana, kun mietin miten paljon minun kaapeissani piileskelee kaikennäköistä turhaa tavaraa ja miten paljon paremmin kaiken voisin vielä järjestää. Olen paraikaa reissussa poissa kotoa – mutta heti palattuani taidan tarttua härkää sarvista ja käydä ainakin muutaman kategorian jollen kaikkia kerralla läpi tiukan seulan kanssa.



Indigo

tiistai 16. elokuuta 2016

Jean-Paul Sartre: Inho


Omituinen hetki. Siinä istuin hievahtamatta, kylmissäni, pelottavaan hurmostilaan vaipuneena. Mutta hurmostilasta itsestäänkin kumpusi jotakin uutta. Ymmärsin Kuvotuksen. Pääsin sen herraksi. Tosin se mikä minulle selvisi jäi täsmällistä ilmaisua vaille. Mutta oikeitten sanojen tavoittaminen lienee nyt helpompaa. Olemassaolon merkitsevin piirre on sen sattumanvaraisuus. Olemassaolo ei siis ole välttämätöntä. olemassaolo on olemassaoloa eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa, mutta ei loogisesti johdettavissa.


Antoine Roquentin, ranskalainen historioitsija tuntee epämääräistä apatiaa ja inhoa elämänpiiriään kohtaan. Hän menettää mielenkiintonsa työhönsä ja harvoihin läheisiinsä, ja pysähtyy ihmettelemään muiden ihmisten kulkua ja kanssakäyntiä. Ympäröivä todellisuus on ihmeellisen todellinen, olemassa oleva. Roquentin vajoaa syvemmälle eksistentialistiseen kriisiinsä, katselee, ihmettelee.


Satre on eksistentialismin kärkifilosofi, ja käsittelee aihetta tässä päiväkirjaromaanissa. Hänen filosofiaansa liittyy tietty pessimismi: ihminen on ”heitetty maailmaan” yksin, eikä jumalia ole. Kaikki asiat ovat olemassa, vain niiden ilmeneminen ihmisille on yksilökohtaista. Yksilön tietoisuus on sidottu ympäröivään todellisuuteen. Eksistentialismissa olennon (ihmisen) olemassaolo on ensisijaista olemukseen nähden; ja näillä on saletti ero, olemus on olemassaolon tapa. Sartren mukaan, koska olemusta ei ihmisellä valmiiksi ole, yksilö itse on pakotettu päättämään elämänarvonsa.
     Sartre on minusta perin kiinnostava persoona. Mietin usein eri filosofian suuntauksiin tutustuessani millaisia ihmiset ajatusten takana ovat olleet. Sartre käytti esimerkiksi autenttisuuden ja epäautenttisuuden käsitteitä. Jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan että ne vetosivat erityisesti häneen, sillä hän saattoi olla muiden kanssaihmisten mielestä jo varhain poikkeava tai persoonallinen luonne – ja ulkoisestikin epäviehättävä.

No, ajatukset teoksen takana ovat toki kiinnostavia, mutta lukukokemuksena romaani on melko pitkäpiimäinen. Tapahtumat ovat täysin arkipäiväisiä: kahvilassa käyntiä, kirjastossa istumista, aamulla katua pitkin kävelyä. Päähenkilö ihmettelee ympäröivää maailmaa kaikessa koruttomuudessaan. Tämä tietenkin liittyy romaanin tematiikkaan. Roquentin menettää viimeisetkin ihmissuhteensa: humanisti ”Itseoppinut”, ihmisyyden ideaan ihastunut ja päähenkilöä toisinaan jututtava mies menettää uskonsa ihmisyyden hyvyyteen, Roquentinin rakastettu paljastuu muuttuneeksi naiseksi. Juuri nämä ihmissuhteet kuvaavat hyvin Sartrelaista mielenmaailmaa: inhimillistä individualismia tai yksinäisyyttä, arvojen pysymättömyyttä (jokainen päättää ne itse) ja ihmisluonteen ailahtelevuutta.



Indigo

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Terry Pratchett: Magian väri

 
”Sitten ovat nuo velhot sen päällä, joiden kaikkien täytyy olla lahjakkaita hydrofobeja – ”
     ”Tarkoitatko, että he vihaavat vettä?” Kakskukka sanoi.
     ”Ei, viha ei toimisi”, Rincewind sanoi. ”Viha on houkuttava voima siinä missä myös rakkaus. He inhoavat vettä oikein toden teolla. Pelkkä ajatus vedestä suorastaan kammottaa heitä. Todella pätevä hydrofobi on koulutettava kuivatulla vedellä aina syntymästä lähtien. Tarkoitan siis, että jo pelkästään sellaisen vaatima magia maksaa omaisuuden, mutta heistä tulee kyllä loistavia säävelhoja. Sadepilvet vain luopuvat leikistä ja lähtevät kiitämään.”


Velho Rincewind saa harteilleen vastuun huolehtia Ankh-Morporkin kaupunkiin turistiksi saapuneesta eriskummallisesta miehestä Kakskukasta ja tämän vieläkin eriskummallisesta Matkatavarasta; tietoisesta päärynäpuusta veistetystä matka-arkusta, joka omin jaloin kävelee herransa perässä vaikkapa maailman laidalle (…) ja kantaa sisuksissaan niin likapyykkiä kuin mittaamattomia kalleuksiakin. Rincewind on velho oikeastaan vain nimellisesti, sillä oikeastaan hän oppivuosinaan oppi vain yhden ainokaisen – tosin perin voimallisen – loitsun. Kakskukka puolestaan on todellinen tapaturmamagneetti, ja poltettuaan kaupankäynnin ja todennäköisyyslaskennan oppitunnin seurauksena suuren osan Ankh-Morporkin kaupunkia, Kakskukka pakenee velhoystävä kintereillään syvemmälle Kiekkomaailman maagisiin sopukoihin.
     Tutuiksi tulevat peikot, enemmän tai vähemmän todelliset lohikäärmeet ja Rincewindin kintereillä herkeämättä vaaniva Kuolema, muuan meripeikko, eriskummalliseen noituuteen erikoistuneet hydrofobit sekä peräti Suuri Kaksonen – eräs norsujen varassa matkustava galaktinen kilpikonna…
     Tapahtumien hullunkurisuus saa epäilemään lieneekö parivaljakon elämä vain osa jotakin suurempaa; esimerkiksi jumalten noppapeliä.


Aikaisemmin Pratchettilta olen lukenut yhden Kiekkomaailma-kirjan, Pienet jumalat, josta tässäkin blogissa olen lyhkäisesti kirjoittanut. Magian väri (joka sivumennen sanoen on oktariini!) on sarjan aivan ensimmäinen ja kaikin puolin erinomainen teos.
    Juuri tällaista mieletöntä mielikuvitustulitusta ja fantasiaeskapismia kaipasinkin. Pratchettin kirjoittajantaitojen vahvuus piilee nimenomaan omaperäisessä huumorissa, joka perustuu hiukan Douglas Adamsmaisesti odottamattomiin tapahtumiin, ulkopuolisen kertojan kommentteihin ja kerronnan sävyyn, sekä ristiriitaisiin hahmoihin: Kakskukka on naiivi seikkailija (kuten Adamsin Ford) ja velho Rincewind järjellinen jänishousu, lukijan samastumispinta (vrt. Arthur Dent). Pratchett heittää huulta myös fantasiagenren kliseistä; yhtenä esimerkkinä lohikäärmeratsastajien nimet.

Lyhyt mutta tiivis ja viihdyttävä kirja, joka vieläpä paranee loppua kohden (itse pidin erityisesti meripeikosta ja Krullin merikaupungista). Yllättäen tämä vaatii kuitenkin myös tiettyä lukutaitoa pitääkseen lukijan tapahtumissa kärryillä: juoni on rönsyilevä ja tarina ajautuu välillä harhapoluille taustoittamaan.



Indigo

maanantai 1. elokuuta 2016

Noah Gordon: Lääkärin tie


”Jos minut vain otettaisiin islamisuskoisten kouluun”, hän sanoi kissalle, ”niin nostaisin sinut vaunuihin ja kääntäisin Hevosen Persiaa kohti eikä mikään estäisi meitä lopulta pääsemästä sinne pakanamaahan.”
     Abu Ali at-Husain ibn Abdullah ibn Sina, hän ajatteli kaihoten. ”Hittoon mokoma arabi”, hän sanoi ja meni levolle.
     Tavut kummittelivat hänen mielessään kuin kiusallaan.


Rob Cole jää orvoksi, kun hänen äitinsä kuolee lapsivuoteeseen ja myöhemmin isä menehtyy pölykeuhkon aiheuttamaan yskään. 1000-luvun Englannissa orvon sija ei ole ruusuinen, mutta isännän ammattikilta sijoittaa perheen lapset uusiin koteihin. Viimeiseksi uuden perheen saa Rob, jonka omalaatuinen – fyysisiltä mitoiltaan valtava, henkisiltä ominaisuuksiltaan hedonismiin taipuvainen iäkkäänpuoleinen mies, parturihaavuri Croft eli Parturi adoptoi. Robin täytyy opetella jongleeraamaan ja viihdyttämään kansanjoukkoja, sekä katkaisemaan sormia ja puhkomaan paiseita. Potilaita hoitaessa käy ilmi, että Robilla on poikkeuksellinen kyky nähdä vivahde ihmisen jäljellä olevasta elinajasta.
     Rob Cole oppii hyväksi viihdetaiteilijaksi, mutta enemmän häntä alkaa kiinnostaa parantajan ammatti. Kun muuan juutalainen kertoo, että kaukana idässä on oppikoulu lääkäreille – tosin vain muslimeille ja juutalaisille! – Robin mieleen syttyy opininnon kipinä, kunnianhimoinen haave.


Mikä hieno kirja! Fiktiivinen romaani historian ystäville – ehkei yksityiskohdissa akateemisen eksakti, mutta pohjatyö on vakuuttava. Tässä oli monta seikkaa joista nautin.
     Pidin siitä miten juonen korkealentoisuudesta huolimatta henkilöhahmot pidetään realistisina ja jokaista onnenpotkua kohden on vähintään yksi epäonninen sattuma. Rob Cole ei ole kirjailijan voimafantasia, vaan hänelläkin on heikkoutensa (esimerkiksi taipumus väkivaltaan humaltuneena, ja jotakuinkin keskinkertainen lukupää).
     Toisekseen, kuten sanottua nautin tietenkin teoksen historiallisesta annista. Millaista on esimerkiksi lääketiede ennen mikrobiologiaa? Aikana jolloin ihmisruumista ei saanut leikellä kokeellisesti uskonnon lakien vuoksi? Millainen voisi olla historiallinen Persia, tai lääketieteellinen oppilaitos, maristan? Miten eri uskontokuntien edustajat toisiinsa suhtautuvat, ja millaista on keskiaikainen uskonnonharjoitus verrattuna moderniin, sekulaariin tulkintaan? Rob Cole joutuu Persiassa opiskelemaan lääketieteen lisäksi myös islamilaista lakia sekä filosofiaa.
    
Minun kirjani on kirjaston varastohyllyiltä kaivettu vähän hutera ja hieman tunkkaiselta haiseva, siis tähän lukuelämykseen autenttinen nide. Nautin matkasta vierailla mailla, nautin historiasta, ja tarinasta. Mutta rakkaustarina oli köykäinen ja kaikki romantiikkaan tai seksiin liittyvä jotenkin nihkeää ja epämiellyttävää luettavaa (tätä minä tosin ajattelen lähes aina tarinoiden romanttisista sivujuonteista). Naishahmot ovat köykäisiä, vain Rob Colen puolisosta viitsitään edes kertoa tarkemmin. Kirjan Persian jälkeinen osuus, paluu Englantiin on irrallinen, mutta jollakin tapaa palauttaa jalat maahan, antaa uudelleen realistisemman sävyn juoneen.



Indigo