David B.: Epileptikko

Epileptikko on ranskalaisen sarjakuvataiteilija David B.:n (oikealta nimeltään Pierre-Francois Beauchardin) omaelämäkerrallinen sarjakuvaeepos, jossa näkökulma painottuu vahvasti epilepsiaa sairastavaan veljeen. Kuusiosainen teos on koottu tässä yksien kansien väliin.

     David, veli Jean-Christophe ja sisar Florence leikkivät Orléansin kaduilla jengejä ja pojat ihailevat yhdessä lapseninnolla sotia ja aseita. Eniten Davidia kiinnostaa mongolivaltakunnan sotahistoria. Veli sairastuu epilepsiaan, joka huononee nopeasti. Kohtauksia tulee jopa kolme päivän sisällä. Vanhemmat vievät Jean-Christophen lääkäriin, mutta lääkärien ylimielinen vastaanotto ja epävarmat hoitotoimet herättävät epäilyksen. Lääketieteen jälkeen siirrytään uskomushoitojen pariin: kokeiltavaksi tulevat kaikki makrobioottisesta ruokavaliosta homeopatiaan, spiritismiin ja alkemiaan.

     Koko perhe kärsii Jean-Christophen salaperäisen tuntuisesta taudista, joka syö niin veljeltä, vanhemmilta kuin sisaruksiltakin voimia selviytyä.

Luin koko kuusiosaisen teoksen samana päivänä, liki yhdeltä istumalta (syödä oli pakko välissä). Beauchardilla on lumoava, graafinen piirtotyyli ja vangitseva kerrontatapa. Itsestään kertoessaan hän keskittyy kertomaan kehittymisestään taiteilijana, sekä tietenkin reagointia veljen kehittyvään sairauteen. Taide onkin Beauchardin kenties tärkein defenssi, selviytymiskeino vaikeaa perhetilannetta vastaan.

     Veljen epilepsia on vaikea. Beauchard muistaa muiden ihmisten kauhistelun, tuijotukset ja osoittelun. Epilepsian lisäksi veljellä tuntuu olevan muitakin elämänhallinnallisia vaikeuksia, ehkä masennusta. Lapsena veljen ihanneminä on vahva johtajatyyppi, Hitler. Antisemitismiä tai rotuoppia hän ei edes ymmärrä; tärkeää on voima ja valta, jotka sairaus tuntuvat vieneen veljeltä itseltään pois. Vanhemmat purkavat omaa kyvyttömyydentunnettaan mielettömiin uskomushoitoihin, ja esimerkiksi kesät makrobiootikkojen kommuunissa luovat vähintään mielenkiintoisen kasvuympäristön lapsille. Sisaresta ei kerrota paljoa, mutta veljen sairaus vaikuttaa häneenkin voimakkaasti. David itse pakenee mielikuvitusmaailmoihinsa, ja purkaa pahaa oloaan sotapiirustuksillaan. Kirjailijasta välittyy kuva kiinnostavasta, haavoittuneesta ja yksinäisestä ihmisestä.

Veljen sairautta ja koko persoonaa ei käsitellä kovin hellävaroin. Tekisi mieli tietää onko kaikkeen teoksessa paljastettuun kysytty asianomaisilta lupia (ainakin jossakin määrin ilmeisesti on, koska välillä on piirretty joitakin pätkiä ”nykyisyydestä”, jossa perheen äiti kommentoi jotakin teoksen aikaisempiin osiin liittyvää). Sairautta ja veljen tilaa käsitellään monin eri tavoin. Toisaalta epilepsiassa tuntuu olevan jotakin nuorta taiteilijaa villitsevää, salaperäistä. Onko veli kohtauksen aikana jopa jossakin muussa maailmassa? Beauchard, kenties poikkeuksellisten kasvuolosuhteiden (tarkoitan uskomushoitajia) vuoksi, on kiinnostunut niin sanotusta ”rajatiedosta”, eikä välillä pelkää lipsua kerronnassaan mystiikan puolelle. Historiallisesti epileptikkoihin on muutenkin liitetty jotakin henkimaailman asioita ja vieläkin epilepsia voidaan nähdä mystisenä, koska sairauden syitä ei ole tarkasti kyetty selvittämään. Toisaalta epileptikolla on keskimääräistä tavallisemmin myös jokin muu kehityshäiriö, esimerkiksi autismin kirjosta. Ehkäpä Jean-Christopellakin oli?

     Kannattaa toki olla leimaamatta ketään tämän kirjan tai muunkaan tiedon tai kokemuksen perusteella. Epilepsia on valtavan laaja-alainen sairaus, ja tämä teos esittää vain yhden näkemyksen yhden epileptikon sairaudesta.

    

Mutta välillä Beauchard tuntuu jopa syyllistävän sairasta veljeään laiskaksi, kun tämä ei taistele sairauttaan vastaan tai käyttää sitä tekosyynä tekemisilleen. Minun, ja varmaan kenen hyvänsä, jopa veljen itsensä, on mahdotonta sanoa miten paljon aihetta syyllistämiseen olisi. Mutta itse ahkerana keittiöpsykologina sanoisin kirjan loppupuolen juttujen perusteella, että veljen rankat kokemukset aiheuttivat masennuksen puhkeamisen. Toisaalta epilepsia ei taida olla sairaus, jota vastaan niin vaan taistellaan. (Makrobioottisen ruokavalion lyhytaikaisen tehoamisen laittaisin placebon piikkiin).

     Ehkä kirjailija itse on jopa vähän katkera veljen aina osakseen saamasta huomiosta. Lapsena se ehkä purkautui veljen härnäämisellä, myöhemmin syyllistämisenä. Mutta enemmän teoksessa painottuu Beauchardin kaipuu ja huoli isoveljeä kohtaan.

Summa summarum. Epileptikko on valtavan hieno omaelämäkerrallinen teos. Sen vahvuuksia ovat kertojan rehellisyys, yksinkertaisella tavalla kaunis, vähän surrealistinen kuvitus ja David Beauchardin tarkka itsetutkiskelu.

Indigo

Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen

Sydämeni on väsynyt kaiken kertomani tähden ja jäseneni ovat väsyneet ja kaipaavat jo ikuista lepoa. Ehkä en ole onnellinen, mutta en ole myöskään kovin onneton yksinäisyyteni tähden, ja kuta yksinäisempi ja kauempana ihmisistä olen ollut, sillä selvemmin olen nähnyt ihmiset ja heidän tekonsa ja heidän tekojensa turhuuden. Varsin turhia ovat näet kaikki ihmisen teot hänen elämänsä päivinä.

Yksinkertaisen, köyhän perheen vaimo Kipa nostaa joesta kaislaveneen, jonka pietyssä korissa lepää pieni poika Sinuhe. Perheen isä on lääkäri, ja opettaa myös Sinuhen arvostamaan ammattiaan ja ryhtymään myös samalle tielle. Sinuhe opiskelee Elämän talossa lääkärin ammatin, ja lähtee myöhemmin kartuttamaan tietojaan ja taitojaan muualle antiikin maailmaan: Egyptistä Mitanniin, Assyriaan, Babyloniaan…

     Egyptissä eletään erikoista murroskautta, kun faarao työntää vanhat jumalat uuden, Atonin tieltä ja alkaa kohtalokkaan tarmokkaasti julistaa uuden uskontonsa arvoja. Sinuhe palaa lapsuudenkotiinsa Thebaan ja pääsee sisälle yläluokkaiseen maailmaan. Mutta ikä, elämänkokemukset ja viisaus tuovat mukanaan raskaan syyllisyydentunteen ja yksinäisyyden painon.

Waltari ilmeisesti teki paljon taustatyötä tämän kirjan eteen. Tietyllä tapaa se toki onkin havaittavissa, vaikka kaunokirjalliset vapaudet heittävät historiallisen tarkkuuden tieltään. Tietenkään kukaan ei voi tietää millainen esimerkiksi lapsifarao Tutankhamon luonteeltaan oli. Waltari esittää yhden (minua huvittaneen!) näkemyksensä siitä ja monesta muusta tulkinnanvaraisesta asiasta. Sinuhe on lukuisten muiden hahmojen tapaan täysin kuvitteellinen.

Mietityttävintä oli Sinuhen ihmisen yksinäisyyttä käsittelevä tematiikka. Omaa elämäntapaani voisi kuvata erakoituneeksi, joten se puhutteli minua. Sinuhe on yksinäinen kumouksellisine tasa-arvon aatteineen, yksinäinen vailla elämänkumppania ja yksinäinen jopa verissään, sillä hänen vanhempansa eivät ole biologisia vanhempia, vaan adoptoivat Sinuhen Niiliä pitkin purjehtineesta kaislakorista*. Kirjan esittämään ihmiskuvaan kuuluu ihmisen perustavanlaatuinen yksinäisyys ja kyky tehdä pahaa. Naiskuva on hyvin yksipuolinen ja raadollinen, ja naisen ainut kyky toimia ja vaikuttaa on seksi. Tietty kohtalonusko on myös olennaista: kaikki on ”kirjoitettu tähtiin”.

     Kiinnitin huomiota moniin toistuviin piirteisiin kirjan henkilöissä. Esimerkiksi vanhemmiten ihmiset tuppaavat viisaudessaan kyynistymään, ja vain lapset kokevat puhdasta elämäniloa. Lapsuus on ihmisen parasta aikaa. Yksinkertaiset ihmiset, kuten orja Kaptah, ovat onnellisimpia.

Vakavien teemojen lisäksi kirjassa on paljon myös viihteellisyyttä ja saduille tyypillisillä keinoilla rakennettuja lyhyitä kertomuksia esimerkiksi himosta ja petollisuudesta (Nefernefernefer) sekä menetyksestä (Minea). Petollisuus ja kaiken hetkittäisyys nousee esille kerta toisensa jälkeen.

Indigo

*Itse asiassa monella tapaa Sinuhe tuo minulle mieleen Mooseksen: kaislakori, korkea moraali ja eri kulttuurien kypsyttämät lääkärintaidot, jotka vaikuttavat aikalaisten silmissä jopa ihmeteoilta...

Andy Weir: Yksin Marsissa

Chuck kohautti olkiaan. ”Ei tullut ikinä mieleen. Emme voineet kuvitella tilannetta, jossa astronautti olisi Marsissa ilman Mars-nousijaa.”

     ”Siis, hei!” Morris parahti. ”Mikä on sen todennäköisyys?”

     Chuck kääntyi Morrisin puoleen. ”Yksi kolmesta. Perustuu empiiriseen tietoon. Aika paha, jos sitä tarkemmin miettii.”

Kuusihenkinen miehistö laskeutuu Marsin punaiselle pinnalle suorittamaan tehtävää. Kuuden päivän päästä Marsilla nousee kohtalokas hiekkamyrsky, jonka seurauksena yksi miehistön jäsen, botanisti ja mekaanikko Mark Watney joutuu onnettomuuden uhriksi. Näyttää siltä että astronautti on menehtynyt: hänen avaruuspukunsa menee rikki ja muut saavat hänen puvustaan signaalin, että peli on menetetty. Komentaja Lewis tekee lopulta raskaan päätöksen ja jäljellejääneet astronautit keskeyttävät projektin ja suuntaavat Mars-nousijan kohti Maata.

     Mutta Mark Watney ei menehdy. Hyytynyt veri tukkii pukuun tulleen pienen reiän ja puvun automaattiset kaasunvaihtolaitteistot pitävät astronautin hengissä. Mark Watney kömpii projektia varten Ares 3:lle pystytettyyn moduuliin… jonka on suunniteltu kestävän ”ruhtinaalliset” 31 päivää.

     Alkaa taistelu yhden ihmisen elämästä Marsin ääriolosuhteissa.

Taas hyvä kirja! Jei!

     No, mietitäänpä nyt hetki. Miten kirja, jossa yhdistyvät tiede, huumori, selviytymistaistelu ja äärimmäiset onnettomuudet sekä neuvokkaat ratkaisut, voisi olla huono? Vaikka päähenkilö on todellisessa liemessä, yksin vieraalla planeetalla kuolleeksi luultuna, on aikaa heittää huulta (enemmän tai vähemmän onnistuneesti). Mark Watney ei vaivu pessimismiin, ei edes lukuisten, toinen toistaan seuraavien onnettomuuksien jälkeen.

Minä rakastan selviytymistarinoita. Vietän ruokakaapin tyhjennyskuukautta, ja hernekeittoja ja punajuuripurkkeja penkoessani leikittelin olevani marsilainen tutkimusasemallaan. Toisekseen pidän tarinoista, jotka käsittelevät yksinoloa ja yksinäisyyttä, vaikkei tässä kovin filosofisiksi heittäydyttykään. Eniten keskitytään kertomaan kuinka päähenkilö ratkaisee kohtaamiaan ongelmia, ja siinä kirjailija on käyttänyt rutkasti mielikuvitusta, mutta mikä parempaa, tieteellisen tarkkuuden puitteissa.

     Lopulta (tämä saattaa hiukan spoilata) myös muu ihmiskunta saa tietää Mark Watneyn olevan yhä elossa. Se paljastuu satelliittikuvista. Alkaa valtava pelastusoperaatio, johon kuluu pohjattomasti resursseja. Mietin tietenkin lukiessani miten monta ihmishenkeä tuohon yhteen marsilaiseen tuhlatuilla summilla olisi voinut pelastaa Maassa. Tavallaan Mark Watney on lähempänä ihmisten myötätuntoa kuin ne monet muut joihin summat olisi voinut uhrata. Vaikka fyysisesti astronautti onkin kymmenistä satoja miljoonia kilometrejä kauempana.

     Mutta: Mark Watney edustaa tieteen saavutuksia ja tulevaisuutta. Hänellä on traaginen tarina ja ihmisen on helpompi samastua sellaiseen, jolla on kasvot ja joka on jollakin tapaa menestynyt (evoluutiopsykologisesti: eikö olekin kannattavampaa samastua luuserin sijasta menestyjään?). Toisaalta NASAlla on resurssit ja NASA käyttänee niitä miten avaruushallintaviraston kuuluu.

Monessa asiassa on onnistuttu, ja rakennettu toimiva, nopeasti alkava ja myös simppelin kielenkäytön puolesta helposti lähestyttävä teos. Kirjan vahvuus piilee juonessa, ei niinkään henkilöissä tai kerronnassa.

Indigo

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!

Seuraavana päivänä, kun ystävykset kokoontuivat kahville Märthan huoneeseen, huoneessa oli tv päällä. Kun kaikki olivat saaneet kupit käteensä ja istuutuneet sohvalle, Nero pani dvd:n pyörimään.

     ”Teidän on pakko nähdä tämä ohjelma”, hän sanoi. ”Se on dokumentti vankeinhoidosta.” Hän veti verhot ikkunoidensa eteen.

     ”Huhhuh”, sanoi Anna-Greta.

     Vanhukset joivat kahvia tuttuun tapaansa pienen likööritilkan kera. Heti ohjelman akun nähtyään he alkoivat kihistä raivosta.

     ”Miten voi olla mahdollista”, Stina puuskahti heristäen kynsiviilaansa. ”Rikollisillahan on paremmat oltavat kuin meillä!”

Palvelutalo Timantissa kohistaan. Johtajien leikkaukset ärsyttävät vanhuksia: minimoidaan ruoat, viedään kahvitauoilta pullat, lääkitään tokkuraan ja lukitaan kuntosali. Aivan erityisesti moinen toiminta ärsyttää muuan ystävysten viisikkoa: Anna-Gretaa, Stinaa, Neroa, ”Haravaa” ja etupäässä Märthaa, joka päättääkin pian tarttua tuumasta toimeen. Eihän ole oikeudenmukaista että vangeillakin on paremmat olot kuin vanhuksilla…

     …Mikseipä siis tekisi pientä rötöstä ja lähtisi sitten vapaaehtoisesti vankilaan?

Hyvänmielenkirja hyvässä ja pahassa. Tiiviin ystävysten viisikon seikkailut ovat riemastuttavia ja juoni tapahtumarikas, vaikka irrallisen tuntuiset osuudet jättävät tarinan melko heikoksi.
     Vanhukset juonivat ovelia rikoksiaan ja kippistelevät lakkaliköörilasejaan suunnitelmien ohessa. Dialogi on hauskaa ja jokainen hahmo puhuu ja toimii tyylillään. En muista milloin viimeksi luin kirjan jossa päähenkilö(i)nä olisi ollut iäkkäämpiä ihmisiä, joten siinäkin mielessä tämä oli mukavaa vaihtelua. Toisaalta tematiikka ei jätä miettimään lukemisen jälkeen, vaan kun kannet on sulkenut, kirja ei juuri palaa enää mieleen.

     Tämä sopii hyvin alkukesän sadepäivien lukemiseksi: piristämään ja viemään ajatukset vähäksi aikaa muualle, kuten rikossuunnitelmiin ja miten ne saa toteutettua rollaattorien ja kävelykeppien kanssa. 

Indigo

Pablo Neruda: Valitut runot

 

Minä kirjoitan vedestä vasta kohonneelle maalle,

kukista, siitepölystä ja muurisavesta vielä tuoreelle,

kirjoitan kraatereille joiden liitukupolit

toistavat lumireunaisina pyöreitä tyhjyyksiään,

puhkean puhumaan sille mikä juuri ja juuri

nousee syvyyksien raudankarvaisen huurun mukana,

puhun niityille vailla muuta nimeä

kuin jäkälän pieni kello tai palanut hede

tai karkea tiheikkö tai kiimainen tamma.

Pablo Nerudan valitut runot on suomentanut Pentti Saaritsa. Yleensä minä hieman kartan käännösrunoutta ja pitäydyn mieluummin kotimaisissa suosikeissani (Sarkia, Viita, Kunnas…), mutta Nerudan kohdalla teen poikkeuksen. Itse asiassa Nerudan vuoksi minun tekisi mieli aloittaa espanjan kielen opiskelu, vaikka tiedänkin että lyriikka on sen verran vaativaa luettavaa, että vaatisi jo hyvät kielitaidot päästä syventymään runoihin kunnolla. Oli miten oli, vaikken tiedä miten hyvin nämä noudattavat alkuperäistä mallia, kääntäjä on tehnyt hyvää työtä.

     Tähän runokokoelmaan on kasattu Nerudan elämän mitalta runoja aikajärjestykseen jonkinlaisten otsakkeiden alle. Teos alkaa voimakkailla rakkausrunoilla, jotka eivät minua varsinaisesti puhuttele. Kenties olen liian nuori ja kokematon. Suurinta iloa minulle Nerudan tuotannosta ovat aina tarjonneet luontoaiheiset ja nostalgiasävytteiset pätkät (ks. yllä ote runosta Ikuisuus). Nerudalle tyypillisiä ovat dramaattisuus ja nerokkaat vertaukset:

Minun sanani satoivat yllesi hyväilevinä.

Jo kauan olen rakastanut ruskeaa helmiäisruumistasi.

Olet minulle itse kaikkeuden valtiatar.

Minä tuon sinulle vuorilta iloisia liljoja,

tummia pähkinöitä, koreittain metsän suudelmia.

Haluan tehdä kanssasi saman

minkä kevät ja kirsikkapuut tekevät keskenään.

Vaikken romanttista rakkautta olekaan oppinut ymmärtämään, tähän pätkään ihastuin jo lapsena. Myönnän että kirjoitin sen ylös ja liimasin päiväkirjani takakanteen…

Neruda viljelee runoissaan sellaista mehevää vanhanajan seikkailutunnelmaa, ja vielä herkullisempaa on nyt hänen elämäkertansa lukeneena (olen kirjoittanut siitä tänne) tietää, että herra on kuin onkin maailmaa nähnyt mies. Näissä runoissa on jotakin todella elämänmakuista, koska niillä on kosketuspohjaa todellisuuteen. Kun Neruda kertoo sinisistä Alpeista ja sotkuisista viidakoista, hunajaleipäriemuisesta (!) Madridista, sodasta… hän kertoo myös omasta elämästään.

Tuoksu kuin luumujen kirpeä

miekka teitten varsilla,

hampaissa sokerin suudelmat

sormissa pisaroiva elämän mehu,

imelän eroottinen hedelmäliha,

aumat, ladot, lymyiset

kiihottavat loukot suurissa taloissa,

mennessään uinuvat patjat, vihreä katkera laakso

pienessä salaikkunassa korkealta:

koko kostea ja säteilevä nuoruus

kuin kumoon mennyt lamppu sateessa.

Indigo

Sujata Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Rei Shimura #1)

Richard luki jutun ja palasi sen jälkeen taas etusivulla olevan valokuvan pariin. ”Oliko tämä gaijin sotkeutunut juttuun? Varsinainen herkkupala.”

     ”Niin oli”, minä sanoin sen enempää ajattelematta.

     Richard ulvahti. ”Aasialainen tyttö lähtee seksilomalle! Kerro tai muuten.” Hän heilutteli tylsää vihannesveistäni.

     Luovutin melko nopeasti, kuten kumpikin tiesimme jo etukäteen käyvän. Osittain sen takia, että Richard oli oivallinen amatööriterapeutti luettuaan vuosia Landersia; lisäksi hän oli paras ystäväni, luultavasti ainoa ihminen maailmassa, joka oli halukas maksamaan vuokraa peltikattoisesta röttelöstä kilometrien päässä niistä vauraista asuinalueista, joilla ulkomaalaiset enimmäkseen parveilivat.

Japanilais-amerikkalainen nuori nainen Rei Shimura matkustaa uudeksi vuodeksi lomailemaan muuan majataloon vuorille, ja tutustuu samalla muihin lomailijoihin. Tulopäivän jälkeisenä aamuna Rei löytää kuitenkin yhden uusista tuttavistaan, Setsuko Nakamuran, kuolleena lumihangessa. Rei ryhtyy itsenäiseen salapoliisityöhön, johon tulee sotkeneeksi myös erään skottilaisen lakimiehen…

Minusta on tullut vanha! Minähän luen dekkaria?! Mistä lähtien…

     Toisaalta tämä Masseyn kirja oli maustettu reippaasti japanilaisella kulttuurilla ja romantiikalla (jota yleensä vältän mutta tässä toimi ihan kiitettävästi), joten rikosten ratkominen jäi hieman vähemmälle. Ja minä pidin tästä, joten ehkä pitäisi uskaltautua useamminkin dekkarihyllyjen äärelle.

     Parasta kirjassa oli ehdottomasti sen monikulttuurisuus ja minun tasolleni tarkkanäköiset huomiot japanilaisuudesta. Välillä ulkomaalaisia, gaijineita kohtaan osoitetaan vieroksuntaa, välillä tulee huomioida sopivat kohteliaisuuskoodit ja välillä paneudutaan japanilaiseen antiikkiin tai urakeskeiseen luonteeseen. Rei on myös mielenkiintoinen päähenkilö, jossa on mukavasti itsenäisyyttä, kohteliaisuutta ja pohdiskelijaa. Henkilöiden variaatio on mehukas, mutta ketään ei ole kirjoitettu liian yksitoikkoiseksi.

     Vaikka teoksessa ratkotaankin murhaa, missään vaiheessa meno ei mene liian ryppyotsaiseksi. Eteen tulee tiukkoja paikkoja ja jännitystä, mutta dekkarikirjailijoiden helmasynnit väkivallalla mässäilystä liikaan lukijan hämäämiseen on jätetty pois.

Tulen ehdottomasti tarttumaan vielä jatko-osaankin. Rei Shimuran seikkailuja voi lukea kymmenen kirjan mitalta.

Indigo

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Silloin kun kaikki romanttiset, poliittiset, älylliset, metafyysiset ja moraaliset opinkappaleet, joita meihin on yritetty vuosikaudet istuttaa, heittävät kuperkeikkaa perimmäisen luontomme alttarilla, hierarkkinen yhteiskunta hajoaa rymisten ja sen sanoilta katoaa merkitys. Hyvästi rikkaat ja köyhät, ajattelijat, tutkijat, päättäjät, orjat, kiltit ja ilkeät, luovat ja tunnolliset, joukkotoimijat ja individualistit, edistykselliset ja vanhoilliset; jäljellä on vain alkuihmisiä, joiden irvistykset ja hymyt, toimet ja pukimet, kieli ja koodit on kirjoitettu keskimääräisen kädellisen geneettiseen karttaan ja tiivistyvät tähän: säilytä asemasi tai kuole.

     Silloin tarvitsee kipeästi taidetta.

Renée Michel työskentelee ovenvartijana yläluokkaisessa kerrostalossa. Ulkoisesti kaikki on, kuten kuvaan sopii: hän on hieman yksinkertaisen oloinen, köyhä, pyylevä seinäruusu. Mutta kotiin saapuessaan ja sulkiessaan oven takanaan, laitettuaan kulissiksi television taustalle pyörimään, rouva Michel voi keskittyä nauttimaan teestä ja korkeakulttuurista, lukea raskaita klassikoita ja nauttia viihteestä, joka sopisi stereotyyppisesti paremmin rikkaan ihmisen harrastukseksi.

     Yläkerroksessa puolestaan asuu perheen kuopus Paloma Josse, poikkeuksellisen älykäs kaksitoistavuotias tyttö, joka hautoo itsemurhaa. Kun taloon muuttaa muuan salaperäinen muukalainen, on rouva Michel paljastua, ja Paloma Josse tapaa kaltaisiaan ajattelijoita.

Ensivaikutelma: voi kiesus. Onko tämä kirjoitettu ihan tosissaan?

     Kirja jossa kerrotaan kahdesta eri-ikäisestä omaan älykkyyteensä kietoutuneesta marttyyristä, joista toinen nautiskelee salaa niin kovin hienostuneesti teetä (ja lynkkaa kahvinjuojat yhtä mustavalkoisesti kuin katsoo muun maailman suhtautuvan vähävaraisiin ovenvartijoihin) ja toinen esittää koulussa tyhmempää kuin on (koska ”ylilahjakas lapsi ei saa hetken rauhaa”). Huoh!

     Kirja ei paljoa parane sivunumeron kasvaessa, mutta ajan mittaa tyyliin tavallaan turtuu. Ja lopulta alkaa väkisinkin kalastella niitä hyviä puolia, joita tässäkin on. Sainhan tämän loppuun saakka luettuakin. Pidin esimerkiksi hahmojen japanifanituksesta; vähän poikkeuksellisempi valinta kuin perinteinen eurooppalainen korkeakulttuuri. Jotakin hieman surkuhupaisalla tavalla otteessaan pitävää oli myös juonen rakenteessa, ja loppuun väsätty käänne oli ihan toimiva. (Elämäniloa symboloiva kameliankukka tosin tuppaa jossakin vaiheessa putkahtamaan jokaiseen kaunopuheiseen momenttiin, ja toisto tekee siitä lähinnä typerän.)

     Paloman osuus kirjassa on puettu ”syvällisiin ajatuksiin” (jotka loppujenlopuksi eivät ole kovin syvällisiä – ainakaan sellaiselta joka itsevarmasti väittää olevansa älynlahjoiltaan ”yliopistoa aloittelevien tasolla”). Paloma toimii minämuotoisena kertojana, joka yleensä aloittaa kertomalla jostakin perhepiirissään tai ”rikkaiden keskuudessa” tapahtuneesta kommelluksesta, joka on herättänyt jonkin enemmän tai vähemmän – yleensä vähemmän – syvällisen tuuman. Renée Michelin tarina puolestaan toimii itse jutun juonena. Hänen elämäntapansa piilottelu tuntui tosin räikeän ylimitoitetulta (etenkin kun kirja sijoittui nykyaikaan), mutta myöhemmin sille annetaan hieman perusteita joten kelpuutettakoon.

Kaiken kaikkiaan kannatan tämän lykkäämistä lukulistan hännille. Okei, jos sattuu ajautumaan autiolle saarelle kainalossaan vain kyseinen kirja, niin sitten siinä on laatuviihdettä, mutta eipä juuri muuten. Minulle kaikki tässä tohinalla taiteelliseksi tavoiteltu oli tekotaiteellista ja filosofinen kliseistä, paneutumatonta ja latteasti ilmaistua. Mutta kaikilla on tähtihetkensä, ja tässä ne piilivät ehkä eniten henkilökuvauksissa ja joissakin viihdyttävissä, lähinnä hyvällä tavalla liioitelluissa arkikohtauksissa.

Indigo