Walter Moers: Rumo ylämaailmassa

”Vene pitää aktivoida. Siinä on hellyysohjain, ja tämä on akustinen osa.”

     ”Mikä?”

     ”Kyllä te ymmärsitte. On tärkeää, että koneen on hyvä olla. Uskokaa minua.”

     ”Että mitä? Enhän minä osaa hyristä! En minä ole kissa!”

     ”No, hyriskää nyt!”

     ”En.”

     ”Pian nyt!”

     ”Hrrrrrr…”, sanoi Smeik ja tunsi itsensä typeräksi. Mitään ei tapahtunut. Akustinen hellyysohjain! Ja koneella hyvä olo! Järjetöntä!

     ”Ei tuo ole hyrinää vaan surinaa!” tohtori huusi kärsimättömänä. ”Kimalaisen surinaa.” ”Hrrrrrmmmmmmm”, Smeik hyrisi. ”Hrrrrrmmmmm…”

Rumo on wolperting, sarvekkaan koiran kaltainen otus, jolla on salamannopeat refleksit, erinomainen hajuaisti ja poikkeuksellisia taipumuksia loistavaan taistelutaitoon. Lapsuutensa Rumo viettää leppoisassa Kaukkangerissa muuan maatilalla huomion keskipisteenä, kaikkien hellittävänä. Päiväuni katkeaa, kun joukko kyklooppeja rymistää tilalle, pistää tilalliset Rumon mukaan lukien pusseihin ja vetäytyy pahamaineisille Paholaiskallioille syömään saalistaan elävältä.

     Myöhemmin matkallaan kohti Wolpertingia ja kaupunkiin päästyään Rumo tapaa koko joukon ihmeellisiä otuksia: haikalamato Smeikin, eydeetit Kolibrilin ja Yöpöllön, wolpertingit Ursin, Rolvin, Uschan DeLuccan, Ornt La Okron… sekä tietenkin Ralan.

Huh. Hui-ke-a kirja. Walter Moersista on ehdottomasti tullut yksi suosikkikirjailijoistani.

    

Valitsin lainaukseksi tarkoituksella täysin mielettömältä kuulostavan pätkän. Se avautuu vain jos ottaa kirjan kauniiseen käteen ja hyppää Zamoniaan.

     Moersilla on upea kyky kirjoittaa vetävästi, elävästi ja mielikuvituksellisesti. Nimellisesti tämäkin on lasten ja nuorten kirja, mutta toimii erinomaisesti myös vanhemmille. Väkivaltaa ei ole sensuroitu (vaikkei sillä missään nimessä mässäilläkään), huumori on kypsää ja kieli rikasta – lapselle osin ehkä haastavaakin (kääntäjä on tehnyt taas hienoa työtä). Kerrankin saa lukea oikeaa fantasiaa, jossa otetaan kaikki ilo irti kirjallisista vapauksista. Ehkä eniten nautin yksittäisten kuvailujen lisäksi Rumon Wolpertingissa viettämästä ajasta sekä erityisesti Sumuton mysteeristä. Huumorin seassa piilee kiinnostavaa synkkyyttä, joka aina välillä pulpahtelee tarinaan tavalla tai toisella… Paholaiskallioilla tietenkin, sekä useiden wolpertingien elämäntarinoissa…

     Rumo ylämaailmassa edustaa vähän samaa kuin Uinuvien kirjojen kaupunkikin. Sinikarhu oli mieletöntä seikkailua (viihdyttävää toki), mutta näissä kahdessa taas on suunnitellumpi juoni, tiiviimpiä hahmojenvälisiä suhteita ja hitusen vakavampi tyyli. Jos siis Sinikarhun seikkailut eivät napanneet, kannattaa kokeilla vielä Rumoa.

    

Indigo

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kevätinspiraatio on iskenyt minuunkin ja olen tehnyt vakaan päätöksen ryhtyä tutkimaan kirjaston sarjakuvahyllyjä tarkemmin! Olen kyllä sarjakuvien ystävä, mutta nyt kun mietin yrttejä istutellessani surkeaa lukutahtiani ja kuluttamani kirjallisuuden kirjoa, muistin etten ole tänne kirjoittanut yhdestäkään sarjakuvateoksesta. Aloitin aika turvallisella teoksella: matkustelu ja kulttuurien väliset konfliktit kiinnostavat missä muodossa hyvänsä.

Merkintöjä Jerusalemista kertoo Guy Delislen itsensä elämästä vieraassa kulttuuripiirissä. Guy Delisle perheineen muuttaa Jerusalemiin, ja kun Delislen puoliso pyörii töissä, mies hoitaa lapsia ja vapaa-ajallaan tekee luonnoslehtiö kainalossa tutkimusretkiä Jerusalemin uumeniin. Tutuksi tulevat esimerkiksi eri uskontokuntien lukemattomat pyhät ja erikoiset säännöstöt, sekä Israelin ja Palestiinan välinen kiistapolitiikka – ja toisaalta tavanomaisemmin mielenkiintoiset uudet tuttavuudet (kuten muuan sarjakuvia lukeva pappi), hauskat sattumat, aamuöiset herätykset minareeteista kaikuviin rukouskutsuihin ja niin edelleen.

Tämä iski minuun. Delislen kädenjälki on herkullisen simppeli (sopii pieniin ruutuihin), mutta kuitenkin huoliteltu. Enimmäkseen sarjakuva on väritetty seepiasävyillä, mutta toisinaan sopiviin paikkoihin on lisätty muutama pisara muuta väriä. Ihmiset on piirretty yksinkertaisilla vedoilla persoonallisiksi.

     Aiheet tarinoihin on valittu päiväkirjatyyliin kaikkialta ympäriltä, ja Delisle on miellyttävän tarkkasilmäinen kertoja. Erityisesti pidin tavasta, jolla Delisle arkisesti esitteli eri uskontokuntien (~juutalaiset, kristityt, muslimit) välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä, sekä konflikteja. Toisaalta kiehtoivat myös Delislen tutkimusretket: oli ihana uppoutua ajattelemaan itseä hiippailemassa lehtiö ja vesivärit kainalossa vanhojen kirkkojen pihamailla, kahviloissa tai muurinlaidalla…

Indigo

Waris Dirie, Cathleen Miller: Aavikon kukka

Nuo illat ovat rakkaimpia muistojani Somaliasta. Meitä istui nuotiolla äiti ja isä, siskot ja veljet, olimme kaikki kylläisiä ja meillä oli hauskaa. Pyrimme aina olemaan iloisia ja myönteisiä. Kukaan ei valittanut eikä ruikuttanut eikä kukaan sanonut: ”Hei, kuulkaa, jutellaanpa kuolemasta.” Elämä oli ankaraa. Kaikki voimat tarvittiin selviytymiseen, ja synkkyys olisi kuluttanut elinvoimaa.

Waris Dirie elää lapsuutensa Somalian aavikolla nomadina lähellä luontoa, kamelien kaitsijana, sisarusparven keskimmäisenä. Viisivuotiaana hänet ympärileikataan, kuten somalialaisen perinteen mukaan tytöille tehdään. Hänen sukuelimensä silvotaan keskellä erämaata täysin ilman puudutusaineita risan partaterän avulla. Eräänä päivänä Dirien isä kertoo naittavansa hänet vanhalle miehelle. Dirie on vielä nuori – tarkkaa ikää hän ei tiedä sillä Somalian paimentolaiset eivät syntymäpäiviä laske – eikä halua koko ikäänsä passata vanhaa miestä, joten hän päättää karata. Kerrottuaan aikeistaan äidilleen ja saatuaan samalla tämän suostumuksen suunnitelmiinsa, Dirie säntää pian salavaivihkaa tiehensä. Raskas pakomatka päätyy lopulta aina Isoon-Britanniaan, Lontooseen saakka. Waris Dirielle avautuu uusi maailma, jossa hän ryhtyy kummallisten sattumien seurauksena ensin huippumalliksi ja lopulta mallinuran tuoman suosion myötä YK:n erityislähettilääksi.

Waris Dirie ei ollut minulle oikeastaan entuudestaan tuttu – en seuraa mallimaailman tapahtumia. Törmättyäni naisen tarinaan minä kuitenkin kiinnostuin.

     Aavikon kukka on mielenkiintoinen, nopeatempoinen teos. Dirien elämäntarinassa painopisteitä ovat lapsuus (mikä olikin minusta hänen tarinansa kiinnostavinta antia) ja ympärileikkaus, sekä pako Lontooseen ja uuden maan tavoille opettelu. Tekstin tyyli on simppeli ja mielestäni näin räikeän kertomuksen saisi paisuttaa mielihyvin ainakin parisensataa sivua pidemmäksi, mutta Dirie on omalaatuinen, jollakin tapaa rempseä ja niin ihastuttava, että luin koko kirjan kuitenkin nopeasti ja tyytyväisenä.

Indigo

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

”Minä tiedän että nuo ovat lihapasteijoita, mutta mitä nämä ovat?” Odenigbo töni sormella Richardin tuomia ruokia, jotka Harrison oli käärinyt hienosti alumiinifolioon ja asettanut tarjottimelle.

     ”Varmaankin täytettyjä munakoisoja”, Olanna arveli ja vilkaisi Richardia.

     ”Aivan oikein. Harrisonilla on jos jonkinlaisia ideoita. Hän poisti munakoisoista sisukset ja täytti ne muistaakseni juustolla ja mausteilla.”

     ”Tiesittekö te, että eurooppalaiset poistivat erään afrikkalaisen sisukset, täyttivät ruumiin ja näyttelivät sitä ympäri Eurooppaa?” Odenigbo kysyi.

    

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Nigeriasta irronneen, lyhytikäisen Biafran valtion tarinan. Kerronta tapahtuu kolmen eri ihmisen näkökulmasta: yliopistopiireissä pyörivän, rikkaasta perheestään etääntyneen tytär Olannan, hänen kaksoissisarensa Kainanen kumppanin Richardin, sekä Olannan ja tämän puolison palvelijapojan Ugwun perspektiivistä.

     Olanna muuttaa yhteen uuden, sisarensa sanoin ”vallankumouksellisen” puolisonsa Odenigbon kanssa. Päivittäin heidän luonaan vierailee yliopistoväkeä keskustelemassa päivän politiikasta, Nigerian tilasta ja nationalistisista/heimoaatteista. Ugwu on pienen syrjäkylän poika, ja tilaisuus päästä pariskunnan palveluspojaksi muuttaa hänen maailmansa. Isäntä haluaa Ugwun käyvän koulua ja, tarjoillessaan kolapähkinöitä ja juomia vieraille myös Ugwu saa kosketuspintaa niihin aatteisiin, mistä hänen isäntänsä, emäntänsä ja heidän ystävänsä iltaisin yhdessä väittelevät.

     Samaan aikaan valkoinen mies ja syntyjään britti Richard tutustuu Olannan sisareen Kainaneen: etäiseen, erikoiseen ja tylyyn naiseen, joka kuitenkin päästää miehen lähelleen. Richard on komea mutta ujo mies, eikä koe sopivansa hyvin maan muiden valkoisten sekaan. Hänellä on vaikeuksia toteuttaa kirjailijanammattiaan, löytää ystäviä ja sopeutua yhteisöön – vaikka rakastaakin Nigeriaa.

     Olannan ja Odenigbon idyllin särkevät ensin ihmissuhteiden yhteentörmäykset ja seuraavaksi vielä paljon, paljon totaalisemmin Biafran sota, jossa Nigerian eteläisin osa julistautuu erilliseksi valtioksi Biafraksi ja pyrkii itsenäistymään. Olannassa, Odenigbossa, Kainanessa, Richardissa ja kaikissa heidän läheisissään syttyy syvä kansallistunne ja varmuus Biafran voitosta.

Kuusisataasivuiseksi romaaniksi Adichien teos on yllättävän nopealukuinen. Aikaisemmin olen häneltä lukenut esikoisteoksen Purppuranpunainen hibiskus, johon miellyin. Tämänkertainen herätti vähän ristiriitaisempia tunteita. Kieli on yhä kaunista ja sujuvaa (osakiitos toki kääntäjälle), teemat kiinnostavia, juoni vetävä… Mutta kirjassa oli melko osoitteleva tyyli ja totuttuihin mielikuviin luotiin ristiriitoja lähinnä kliseillä – tämä kaikki tiivistyy aivan erityisesti Richardin hahmoon.

     Richard on komea valkoinen mies, pitkä ja oppinutkin. Mutta luonteeltaan Richard on ”pehmo”, ujo ja epävarma. Minun mielestäni vähän tylsä ratkaisu, aivan kuten on myös klisee niistä toisilleen katkerista kaksoissisaruksista, joissa toinen on aina se kaunis ja oikeudenmukainen (Olanna), ja toinen se ruma ja kyyninen (Kainane). Sisarusten etääntyminen, miessotkut ja sodan aiheuttama lähentyminen kuuluvat samaan kategoriaan. Palaan vielä Richardiin, joka tarinan edetessä herätti minussa aina enemmän ja enemmän sääliä. (Muut) nigerialaiset välillä syyttävät Richardia syntyperänsä perusteella Britannian ja muiden länsimaiden politiikasta. Aivan kuten ”länsimaissa” nähdään ainakin Saharan eteläpuolisen Afrikan eri valtiot ja heimot usein samana massana, Olannan ja Odenigbon väittelypiiri mieltää usein myös länsimaat yhdeksi suureksi alueeksi.

     Kirjassa Richard on yhtä ruotsalaista lentäjää lukuun ottamatta ainoa suvaitsevainen ”valkoinen”. Kaikki muut tuntuvat pitävän koko Afrikkaa syrjäisenä avustuskohteena ja mustia raakalaisina. Toki näitäkin tapauksia ja ennakkoluuloja on, joten ehkäpä suorasukaisempikin esitystapa on välillä OK. Ehkä parhaiten kirjan ”typeriä valkoisia” edustavat kaksi sotatoimittajaa (ne punapää ja pullukka) ja Richardin ystävä Susan. Kirjan ankara tyyli koskee nimenomaan valkoisia länsimaalaisia (usein brittejä – olihan Nigeria nimenomaan Britannian siirtomaa), ei esimerkiksi aasialaisia. Toisaalta tulee aina muistaa, että vaikka kirjan henkilöhahmojen maailmankuva ja käsitykset politiikasta olisivat tietynlaiset, eivät ne välttämättä edusta tietenkään kirjailijan itsensä omia. Richardinkin osuuden ja kärjistetyt länsimaalaishahmot voi käsittää kertomuksena paikallisten syrjinnästä valkoisia kohtaan. Edes Richardin tarjoama ruoka ei ole sopivaa ja hänen ihailunsa afrikkalaista muinaistaidetta kohtaan on arvostelevaa.

Iso osa teoksen tematiikkaa oli nimenomaan ajatus afrikkalaisesta kansallisylpeydestä ja kritiikki yleisiä mustien kokemia ennakkoluuloja vastaan. Mutta minun nähdäkseni tärkeää oli esittää myös mitä sota on. Siis kaikessa yksinkertaisuudessaan yrittää antaa lukijalle edes pientä käsitystä sodasta ja siitä, miten valtava vaikutus sillä on ihmisen psyykeeseen ja elämäntapaan. Sota lähentää Olannaa sisareensa ja sodan järkyttävien tapahtumien keskellä voi pienemmät riidat antaa anteeksi.

Summa summarum. Hieno ja taitavasti kirjoitettu. Tärkeitä teemoja ja koukuttava juoni. Mutta myös kliseisiä ja ärsyttävän yksiulotteisia käsityksiä ”länsimaalaisuudesta”. Ehkä voisi tuoda esille tai miettiä sitäkin, että siirtomaavallat toivat Afrikkaan myös joitakin kenties hyviä asioita: paransivat koulutusta ja terveydenhuoltoa, infrastruktuuria…

     Tietenkin kaiken arvostus riippuu näkökulmasta (arvorelativismi on avainsana). Nämä asiat ovat tärkeitä, jos arvostaa esimerkiksi terveyttä ja (länsimaista?) koulutusta. Mutta jos ihanne ei ole se keskiverto länsimaisen ihmisen elämäntapa vaan esimerkiksi Ugwun kotikylän keskimääräisen asukkaan elämä, tällaisilla asioilla, siis koulutuksella ja modernilla terveydenhuollolla, ei tietenkään ole positiivista arvoa.

     Mielenkiintoista, millainen ristiriita syntyy aina perinteiden vaalimisen ja uuden hyväksymisen välille. Toisaalta sitä haluaisi säilyttää kulttuurinsa tärkeät ominaispiirteet, toisaalta eivätkö ne aina tietyllä tapaa kärsi, kun hyväksyy uudet vaikutteet osaksi omaa maailmankuvaansa.

Indigo

George Orwell: Vuonna 1984

”Vuoteen 2050 mennessä – ja luultavasti jo sitä ennen – entiskielen taito on tykkänään kadonnut. Entisajan kirjallisuus on kaikki hävitetty. - - Jopa puoluekirjallisuus tulee muuttumaan. Jopa iskulauseet tulevat muuttumaan. Miten sellaista iskulausetta kuin ’vapaus on orjuutta’ voisi olla olemassa, kun vapauden käsite on kumottu? Koko ajatteluilmapiiri muuttuu toiseksi. Itse asiassa mitään ajattelua ei olekaan sellaisena kuin se ymmärretään. Oikeaoppisuus on sitä ettei ajatella – ettei tarvitse ajatella. Oikeaoppisuus on tiedostamattomuutta.”

Winston Smith väärentää työkseen historiaa. Hän asuu Oseanian suurvallassa, jota johtaa salaperäinen Isoveli ajatuspoliisien ja muiden puolueen valvontaelinten kautta. Oseanian hierarkiassa Winston kuuluu keskikastiin – ei heikoissa oloissa, nälässä ja köyhyydessä mutta toisaalta vapaammissa olosuhteissa elävään prole-luokkaan, muttei myöskään pieneen puolueen sisäpiiriin, jossa nautitaan ylellisyyksistä ja vallasta.

     Winston Smith on kuitenkin erilainen kuin moni muu hänen ympärillään. Hän ei pidä puolueen alituisesta tarkkailusta, joka paikassa valvovista teleruuduista ja piilotetuista kuuntelulaitteista. Hän kykenee muistamaan hieman kauemmas historiaan – esimerkiksi sen, miten Oseania on sodassa vaihtanut välillä liittolaisiaan ja vihollisiaan. Mutta muut hänen ympärillään laskevat, että kaksi plus kaksi on viisi. Koska Isoveli sanoo niin.

     Sitten Winston saa salaisen, ohimennen käteen piilotetun kirjeen muuan tytöltä, ja rohkeus toimia vastoin puoluetta alkaa itää heidän mielessään.

Tässäpä oli taas pala purtavaksi. Luin tämän miltei yhtä mittaa matkustaessani bussilla usean tunnin reissua. Jotenkin kun keskityin siinä hyvässä paikassa, mukavalla penkillä (ketään ei tullut viereen vaikka linja-auto oli liki täynnä!), kun ulkona ikkunasta vilahtelivat silloin vielä kirpeän aurinkoiset, laikuttain lumen kätkemät pellot ja välillä vastaantulevat kapeat metsävyöhykkeet… Jotenkin pystyin siinä hetkessä sukeltamaan hyvin Oseaniaan, Winstonin maailmaan täynnä tyytymättömyyttä, vallanhimoa, sokeutta moraalille ja historialle…

     Parasta kirjan antia olivat yhteiskuntajärjestelmään liittyvät yksityiskohdat. Otetaanpa esimerkiksi uudiskieli: kieli jota kokonainen järjestö työkseen kehittelee, vähentäen adjektiiveja, kehittäen sanoja jotka sopivat puolueen tarkoitusperiin. Lukekaapa ylle kirjoittamani lukunäyte. Uudiskielen pointti on tavallaan ihan nerokas, koska kieli on valtavan tärkeä ihmisen ajattelun työväline. Jos ei ole sanaa vapaudelle, voiko sitä varsinaisesti käsittää? Voi kaivata tietenkin rauhaa teleruuduilta ja muilta valvontavehkeiltä, mutta miten esimerkiksi maanalaiset salajärjestöt voisivat toimia ilman käsitteitä, joilla ilmaista yhteiskuntansa epäkohtia? Entäpä jos ei ole sellaisia abstrakteja termejä kuten hyvä ja paha, tai moraali, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, tai jos kielestä puuttuvat termit vallankumous, vastarinta ja niin edelleen. Valtavan mielenkiintoinen ajatus, että kieltä keinotekoisesti manipuloimalla voisi tarttua samalla kiinni työkaluun, jolla ihminen rakentaa maailmankuvaansa. Käytännössä tuntuu kyllä mahdottomalta estää ihmisiä luomasta jatkuvasti uusia termejä, mutta ajatuksen tasolla.

    

Ei ole kauaa siitä, kun kolusin toisen hyvin samantyyppisen dystopiaromaanin, Jevgeni Samjatinin teoksen Me. Me ilmestyi vähän ennen Orwellin romaania, ja pian Vuonna 1984:n jälkeen Aldous Huxley puolestaan kynäili taas samantyyppisen menestysteoksensa Uljas uusi maailma (sekin luettu). Ja kun tällaisia peräjälkeen kirjoitettuja, toisistaan vaikutteita napsineita kirjoja tulee lukeneeksi, on vaikea olla alituiseen vertailematta niitä keskenään.

     Kahden jälkimmäisen herran, Orwellin ja ehkäpä vielä enemmän Huxleyn, tyyli ei ole yhtä runollista kuin Samjatinin. Yhteistä teoksilla on paljon: kaikilla on se päähenkilönä se herännäinen (okei, Samjatin poikkeaa kuviosta), joka kyseenalaistaa valtionvallan toimet ja kulttuurinsa piirteitä. (Spoilaan mutta) kaikilla on myös onnettomat loput. Kaikki käsittelevät samoja yhteiskuntarakenteiden ja ihmisyyden teemoja. Kaikilla on enemmän tai vähemmän valvova yhteiskunta, yleensä myös pieni ylimystö ja suuri vähävaraisempien, työtätekevien luokka. Orwellilta ja Huxleyltä löytyvät myös ne klassiset ”loppunerot”, jotka neuvottelevat päähenkilöiden kanssa pitkän aikaa hurjien tapahtumaketjujen ja päähenkilöiden päänsisäisten kamppailuiden jälkeen – ja valaisevat samalla kirjan yhteiskuntafilosofiaa.

     Mielenkiintoista oli vertailla esimerkiksi näiden eri kirjojen yhteiskuntien käsityksiä seksuaalisuudesta. Orwellin yhteiskunnassa seksuaalisuus on pannassa. Seksi on pelkkä keino lastentekoon – kehitteillä on neurologisia menetelmiä, joilla kyettäisiin estämään kyky kokea orgasmi. Huxleyllä ihmiset saavat, tai oikeastaan heidän lähinnä pitää, köyriä kaikkien estotta keskenään. Jo lapset opetetaan näille tavoille. Samjatinin lähestymistapa on hieman hienovaraisempi: seksuaalisuutta ei varsinaisesti korosteta, esimerkiksi ulkoisesti, mutta ihmiset saavat kaikki harrastaa seksiä keskenään ja jokaisen aikatauluun on erikseen varattu aikaa näille touhuille. Mitä tästä pitäisi päätellä – esitetäänkö ne enemmän kauhukuvina (genre on kuitenkin dystopiakirjallisuus) vaiko mahdollisina nyky-yhteiskuntien kehityspolkuina?

    

Ideologia heijastaa aina jonkinlaista ihmiskuvaa tai, parhaimmillaan tai pahimmillaan, filosofista käsitystä etiikasta ja metafysiikasta. Palataan Orwelliin, jonka teoksessa nämä ovat keskeinen teema. Annan toisen lukunäytteen, jossa valaistaan millaiseen metafyysiseen teoriaan Oseanian valtio-oppi nojaa:

”Mutta kivilajit ovat täynnä sukupuuttoon kuolleiden eläinten luita – mammuttien ja mastodonttien ja jättiläisliskojen, jotka elivät täällä paljon ennen kuin ihmisestä oli tietoakaan.”

     ”Oletko sinä ikinä nähnyt niitä luita? Etpä tietenkään. 1800-luvun luonnontieteilijät keksivät ne. Ei ennen ihmistä ollut mitään. Ei ihmisen jälkeenkään ole mitään, mikäli hän kuolee sukupuuttoon. Ihmisen ulkopuolella ei ole mitään.”

Jos siis puu kaatuu metsässä eikä kukaan ole sitä havaitsemassa niin… puu ei ole kaatunut ollenkaan.

”Jos haluaisin”, O’Brien oli sanonut, ”voisin nousta tästä ilmaan kuin saippuakupla.” Winston pohti asiaa. ”Jos hän uskoo että hän nousee ilmaan, ja jos minä samanaikaisesti uskon että hän tekee niin, silloin niin tapahtuu.”

- -

Hän torjui heti ajatuksen. Se oli selvä virhepäätelmä. Se edellytti että ihmisen ulkopuolella oli ”oikea” maailma, jossa tapahtui ”oikeita”, todellisia asioita. Mutta kuinka sellainen maailma voisi olla? Mitä me tiedämme mistään, paitsi omien aivojemme ja ajattelumme kautta? Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu aivoissa. Mikä tapahtuu kaikissa aivoissa, tapahtuu todellisuudessa.”

Erityisesti viimeinen virke paljastaa sen, mihin koko Oseanian historianväärentäminen tähtää, mikä sen pointti lopulta on. Jos historiaa muokataan ja saadaan kaikki uskomaan sitä, voidaanko korjaukset saada todella tapahtuneiksi? 



Indigo

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

On yleisesti tunnettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa.

Muuan muukalainen, herra Bingley muuttaa maalle Hertfodshireen Netherfield parkiin. Tämä herättää muiden muassa myös Bennetin perheen – erityisesti emännän – uteliaisuuden. Perheenäidillä on nimittäin jo kova halu naittaa kauniit tyttärensä, ja mieluusti juuri rikkaille kumppaneille.

     Herra Bingley herättää yleisesti ihailua ja mielihyvää ympärillään hyvillä käytöstavoillaan ja miellyttämisenhalullaan; kun tämän ystävä herra Darcy puolestaan vain ärsytystä ja paheksuntaa silmiinpistävällä ylpeydellään. Samaa mieltä herroista ovat myös Bennetin perheen tyttäret Jane, johon Bingley tuntuu pian iskevän silmänsä (rouva Bennetin suureksi riemuksi) sekä Elizabeth.

     Herrojen ja Bennetin perheen tyttärien välillä alkaa hämmentävä piirileikki, jossa tulkitaan omia ja vastapuolen tunteita, opitaan ihmissuhteista ja hellitetään niin ennakkoluuloista, kuin ylpeydestäkin.

Jatkan klassikkolinjalla – onhan se häpeä jos ei ole yhtäkään Austenia saanut luettua. Tämän jutun juonen tiesin jo elokuvasta, mutta kirja tuntui silti tuoreelta (kertoohan jo alkuasetelma leikin lopputuloksen).

     Riemukkainta antia teos tarjosi dialogissaan, jossa yläsäätyiset kiertelevät ja kaartelevat, kaunistelevat ja piilopiikittelevät. Nykyisin ollaan niin paljon suorasukaisempia (epäkohteliaampia?), että oli mielenkiintoinen virkistys uppoutua aina tällaisen keskustelun pariin. Toiseksi minua innostivat hahmokuvaukset – erityisesti pappi William Collins kaikessa itsepäisessä hullunkurisuudessaan.

     Mutta Jane, Jane minua vain ärsytti. Miksi kirjailija teki hahmostaan oman kaimansa – vieläpä Bennetin tyttäristä kauneimmasta ja hyveellisimmästä! Elizabeth on realistisempi hahmo, joka sortuu virhearvioihin (ennakkoluuloisuuteen) muunkin kuin yltiöpäisen hyväntahtoisuutensa vuoksi.

     Mutta jotain kylmää minun mielestäni Elizabethissä oli, ja (nyt minä spoilaan!) eikö herra Darcyn rakkaudessa ollut jotenkin niin paljon vilpittömämpi tuntu kuin Elizabethin tunteissa, jotka syttyivät sopivasti kauniin Pemberlyn palatsin tienoilla…

Indigo

Eugen Samjatin: Me

– Entä missä viimeisessä vallankumouksessa sinä haluat pysyä kiinni? Viimeistä ei ole, vallankumoukset ovat – loputtomia. Viimeinen on vain lapsia varten: loputtomuus pelottaa lapsia, ja onhan tarpeen että lapset nukkuisivat yönsä levollisesti…

– Mutta mitä järkeä, minkälaista älyä on tuossa kaikessa? Hyväntekijän nimessä, mitä järkeä, jos kaikki ovat onnellisia?

D-503 on yksi Ainoan Valtion asukkaista, matemaatikko ja Integraalin – avaruuteen vieraille kansoille lähetettävän avaruuskapselin – rakentaja. D-503 on numero, kuten jokainen Ainoan Valtion asukas on. Valtiota ympäröi Vihreä Muuri, jonka sisällä nämä numeroidut ihmiset elävät läpinäkyvissä taloissa, elämäntavoitteenaan palvella valtiota: työskennellä tunnilleen rukattujen aikataulujen mukaisesti, kuunnella säännöllisesti propagandaa julkisissa auditorioissa, elää valtion johtajalle, Hyväntekijälle.

     D-503 uskoo vilpittömästi valtion toimintaan ja ulkoa ohjatun elämän hyveellisyyteen. Eräänä keväänä hän kuitenkin kohtaa erikoisen naisen, I-330:n, joka ihmeellisellä tavalla alkaa vetää häntä puoleensa. Mies käyttää ”seksuaalipäiviensä” kupongit toisen naisen kanssa, noudattaa valtion oppeja ja uskoo niiden tuovan onnen itselleen. Mutta kohdattuaan I-330:n salaperäinen sairaus syvenee hetki hetkeltä… sairaus, joka saa D-503:n ajatukset harhailemaan tavanomaisesta poikkeavasti, lopulta jopa rikkomaan valtion lakia.

Eugen Samjatinin (Jevgeni Zamjatin) romaanin Ainoa Valtio peilailee Neuvostoliittoa, jonka aikana kirja julkaistiin – ja kiellettiin. Ainoan Valtion ideologia esittää äärimmäistä kommunismia, jossa valtio ohjailee kaikkea yksilön toimintaa, yksityisyyttä ei ole ja niin taide (romaanin runoilijat!) kuin tiede (Integraalin rakennus) palvelevat valtion spesifejä päämääriä. Neuvostojohtajien ympärille kietoutui voimakas henkilökultti, ja samalla tavalla Samjatinilla on salaperäinen Hyväntekijä, jota kansa uskoo ja ihailee sokeasti.

     Me on monisyinen romaani, jossa pääteemoja ovat muiden muassa hyvän elämän etiikka (mitä on hyvä elämä ja miten sen saavuttaa? Millainen yhteiskunta voi tarjota hyvän elämän [mahdollisimman] monelle?), yksityisyyden arvo ja merkitys, arvosubjektivismi. Ympärillä pyörii pienempiä aihepiirejä: esimerkiksi aavistus ympäristötematiikkaa Vihreässä Muurissa ja romaanin ihmisten luonnosta vieraantuneisuudessa.

     

Ideologioiden taustalla on aina tietynlainen peruskäsitys ihmisluonnosta. Ainoan Valtion ideologian (en viitsi väittää suoraa kommunismiksi) käsitys on minun nähdäkseni hyvin mekanistinen: ihmiset nimetään numeroiksi ja laitetaan työskentelemään tarkan aikataulun mukaan kuin valmiiksi hommaansa ohjelmoidut koneet, mielikuvitus on sairautta, yksilöllisyys pannassa. Tämä ihmiskuva kiistää biologisia faktoja, ja siksi se ei toimi: ihmisellä on esimerkiksi psykologinen tarve tuntea kontrolloivansa omaa elämäänsä (> yksityisyydentarve, tarve ”erottua massasta”) tai ihmislajilla on esimerkiksi myös kyky tuntea rakkautta (> tarve muodostaa kiinteämpiä ihmissuhteita, kuten parisuhteita). Samjatinin romaanissa päähenkilö D-503 rakastuu I-330:n ja juuri tällä tavoin esitellään todellisuuden ja Ainoan Valtion ideologian välinen konflikti, tämä on esimerkki siitä miksi ihmisestä ei voi tehdä täydellisesti kauko-ohjattua hammasratasta valtion koneistoon. Ihmisen biologia ei anna periksi.

     Sama konflikti leviää eri muodoissaan kansakunnassa, mikä saa valtionjohdon virittämään tulille uuden projektin, aseen ihmisluonnon mukautumattomia piirteitä vastaan: Suuren Operaation…

Koneen kauneus on virheettömässä ja tarkassa heilurimaisessa liikkeessä. Mutta olisitteko te, lapsuudesta asti Taylorin systeemin ruokkimina, vähemmän ympyränomaista?

     Vain eräs tosiasia:

     Koneella ei ole mielikuvitusta. [– –]

     Mutta te – punastukaa! Suojelijat ovat yhä useammin nähneet kasvoillanne uneksivan hymyn ja kuulleet huokauksianne. Kätkekää silmänne; Ainoan Valtion historioitsijat pyytävät eroa välttyäkseen merkitsemästä aikakirjoihin näitä häpeällisiä tapahtumia. [– –]

     Valtion tieteen viimeinen löytö: fantasian keskuksena on surkuteltava aivosolmu takaraivossa. Ei tarvita muuta kuin polttaa kolmesti tuota solmua X-säteillä – ja te olette parantuneet kuvittelukyvystänne –

     ainiaaksi.

Kun ihminen ei sovi Ainoan Valtion ideologiaan, se onkin ihminen, joka joutuu muuttumaan ja mukautumaan, ei ideologia. Ja Suuren Operaation menetelmä todella toimii. Minusta tämä on mielenkiintoisen rehellinen, materialistinen käsitys. Onko D-503:n pelkäämä sielu sittenkin pelkkä ”surkuteltava aivosolmu takaraivossa”…?

Syystä moni inhoaa arvosubjektivismia, ja niin monesti inhoan minäkin. Mutta samassa lauseessa kuin myönnän olevani materialisti, tunnustan äärimmäisen arvosubjektivismin – eli nihilismin. Arvosubjektivismia inhoava voi sanoa, että Me on kertomus aivopesusta, ja on säälittävää miten päähenkilö pelkää muutosta ja uskoo omaan onneensa… mutta arvosubjektivistille, hänelle jonka mielestä ei objektiivista, kaikkia koskevaa moraalia ole olemassa, on Ainoan Valtion tarjoama elämäntyyli ”oikein” (nihilistille koko käsite on mieletön) siinä missä mikä hyvänsä muukin.

     Back to earth, minusta oli kyllä kiinnostavaa miten päähenkilö ei täysin ”valaistunut”, millä tarkoitan, ettei hän oppinut näkemään valtionideologian epäkohtia vaan uskoi sen paremmuuteen (nyt viimeistään spoilaan) aina onnettomaan loppuun saakka.

Summa summarum. Me on kirja hänelle, joka rakastaa klassista aikuisten dystopiakirjallisuutta (onhan Samjatin vähintään inspiroinut myös esimerkiksi Huxleyta ja Orwellia, kuten sain oppia!), yhteiskuntafilosofisia ongelmia ja venäläistä kirjoitustyyliä (sillä minusta Samjatinin tyylissä on jotakin ihanan klassisen venäläistä, ehkäpä sen aikaansaavat yllättävät ja juuri naulan kantaan osuvat kielikuvat ja sellainen kertojan yksityinen omien ajatusten pyörittely…?). Tämä kirjailija on niitä, jotka kaipaisivat paljon enemmän hehkutusta.

Indigo