Eugen Samjatin: Me

– Entä missä viimeisessä vallankumouksessa sinä haluat pysyä kiinni? Viimeistä ei ole, vallankumoukset ovat – loputtomia. Viimeinen on vain lapsia varten: loputtomuus pelottaa lapsia, ja onhan tarpeen että lapset nukkuisivat yönsä levollisesti…

– Mutta mitä järkeä, minkälaista älyä on tuossa kaikessa? Hyväntekijän nimessä, mitä järkeä, jos kaikki ovat onnellisia?

D-503 on yksi Ainoan Valtion asukkaista, matemaatikko ja Integraalin – avaruuteen vieraille kansoille lähetettävän avaruuskapselin – rakentaja. D-503 on numero, kuten jokainen Ainoan Valtion asukas on. Valtiota ympäröi Vihreä Muuri, jonka sisällä nämä numeroidut ihmiset elävät läpinäkyvissä taloissa, elämäntavoitteenaan palvella valtiota: työskennellä tunnilleen rukattujen aikataulujen mukaisesti, kuunnella säännöllisesti propagandaa julkisissa auditorioissa, elää valtion johtajalle, Hyväntekijälle.

     D-503 uskoo vilpittömästi valtion toimintaan ja ulkoa ohjatun elämän hyveellisyyteen. Eräänä keväänä hän kuitenkin kohtaa erikoisen naisen, I-330:n, joka ihmeellisellä tavalla alkaa vetää häntä puoleensa. Mies käyttää ”seksuaalipäiviensä” kupongit toisen naisen kanssa, noudattaa valtion oppeja ja uskoo niiden tuovan onnen itselleen. Mutta kohdattuaan I-330:n salaperäinen sairaus syvenee hetki hetkeltä… sairaus, joka saa D-503:n ajatukset harhailemaan tavanomaisesta poikkeavasti, lopulta jopa rikkomaan valtion lakia.

Eugen Samjatinin (Jevgeni Zamjatin) romaanin Ainoa Valtio peilailee Neuvostoliittoa, jonka aikana kirja julkaistiin – ja kiellettiin. Ainoan Valtion ideologia esittää äärimmäistä kommunismia, jossa valtio ohjailee kaikkea yksilön toimintaa, yksityisyyttä ei ole ja niin taide (romaanin runoilijat!) kuin tiede (Integraalin rakennus) palvelevat valtion spesifejä päämääriä. Neuvostojohtajien ympärille kietoutui voimakas henkilökultti, ja samalla tavalla Samjatinilla on salaperäinen Hyväntekijä, jota kansa uskoo ja ihailee sokeasti.

     Me on monisyinen romaani, jossa pääteemoja ovat muiden muassa hyvän elämän etiikka (mitä on hyvä elämä ja miten sen saavuttaa? Millainen yhteiskunta voi tarjota hyvän elämän [mahdollisimman] monelle?), yksityisyyden arvo ja merkitys, arvosubjektivismi. Ympärillä pyörii pienempiä aihepiirejä: esimerkiksi aavistus ympäristötematiikkaa Vihreässä Muurissa ja romaanin ihmisten luonnosta vieraantuneisuudessa.

     

Ideologioiden taustalla on aina tietynlainen peruskäsitys ihmisluonnosta. Ainoan Valtion ideologian (en viitsi väittää suoraa kommunismiksi) käsitys on minun nähdäkseni hyvin mekanistinen: ihmiset nimetään numeroiksi ja laitetaan työskentelemään tarkan aikataulun mukaan kuin valmiiksi hommaansa ohjelmoidut koneet, mielikuvitus on sairautta, yksilöllisyys pannassa. Tämä ihmiskuva kiistää biologisia faktoja, ja siksi se ei toimi: ihmisellä on esimerkiksi psykologinen tarve tuntea kontrolloivansa omaa elämäänsä (> yksityisyydentarve, tarve ”erottua massasta”) tai ihmislajilla on esimerkiksi myös kyky tuntea rakkautta (> tarve muodostaa kiinteämpiä ihmissuhteita, kuten parisuhteita). Samjatinin romaanissa päähenkilö D-503 rakastuu I-330:n ja juuri tällä tavoin esitellään todellisuuden ja Ainoan Valtion ideologian välinen konflikti, tämä on esimerkki siitä miksi ihmisestä ei voi tehdä täydellisesti kauko-ohjattua hammasratasta valtion koneistoon. Ihmisen biologia ei anna periksi.

     Sama konflikti leviää eri muodoissaan kansakunnassa, mikä saa valtionjohdon virittämään tulille uuden projektin, aseen ihmisluonnon mukautumattomia piirteitä vastaan: Suuren Operaation…

Koneen kauneus on virheettömässä ja tarkassa heilurimaisessa liikkeessä. Mutta olisitteko te, lapsuudesta asti Taylorin systeemin ruokkimina, vähemmän ympyränomaista?

     Vain eräs tosiasia:

     Koneella ei ole mielikuvitusta. [– –]

     Mutta te – punastukaa! Suojelijat ovat yhä useammin nähneet kasvoillanne uneksivan hymyn ja kuulleet huokauksianne. Kätkekää silmänne; Ainoan Valtion historioitsijat pyytävät eroa välttyäkseen merkitsemästä aikakirjoihin näitä häpeällisiä tapahtumia. [– –]

     Valtion tieteen viimeinen löytö: fantasian keskuksena on surkuteltava aivosolmu takaraivossa. Ei tarvita muuta kuin polttaa kolmesti tuota solmua X-säteillä – ja te olette parantuneet kuvittelukyvystänne –

     ainiaaksi.

Kun ihminen ei sovi Ainoan Valtion ideologiaan, se onkin ihminen, joka joutuu muuttumaan ja mukautumaan, ei ideologia. Ja Suuren Operaation menetelmä todella toimii. Minusta tämä on mielenkiintoisen rehellinen, materialistinen käsitys. Onko D-503:n pelkäämä sielu sittenkin pelkkä ”surkuteltava aivosolmu takaraivossa”…?

Syystä moni inhoaa arvosubjektivismia, ja niin monesti inhoan minäkin. Mutta samassa lauseessa kuin myönnän olevani materialisti, tunnustan äärimmäisen arvosubjektivismin – eli nihilismin. Arvosubjektivismia inhoava voi sanoa, että Me on kertomus aivopesusta, ja on säälittävää miten päähenkilö pelkää muutosta ja uskoo omaan onneensa… mutta arvosubjektivistille, hänelle jonka mielestä ei objektiivista, kaikkia koskevaa moraalia ole olemassa, on Ainoan Valtion tarjoama elämäntyyli ”oikein” (nihilistille koko käsite on mieletön) siinä missä mikä hyvänsä muukin.

     Back to earth, minusta oli kyllä kiinnostavaa miten päähenkilö ei täysin ”valaistunut”, millä tarkoitan, ettei hän oppinut näkemään valtionideologian epäkohtia vaan uskoi sen paremmuuteen (nyt viimeistään spoilaan) aina onnettomaan loppuun saakka.

Summa summarum. Me on kirja hänelle, joka rakastaa klassista aikuisten dystopiakirjallisuutta (onhan Samjatin vähintään inspiroinut myös esimerkiksi Huxleyta ja Orwellia, kuten sain oppia!), yhteiskuntafilosofisia ongelmia ja venäläistä kirjoitustyyliä (sillä minusta Samjatinin tyylissä on jotakin ihanan klassisen venäläistä, ehkäpä sen aikaansaavat yllättävät ja juuri naulan kantaan osuvat kielikuvat ja sellainen kertojan yksityinen omien ajatusten pyörittely…?). Tämä kirjailija on niitä, jotka kaipaisivat paljon enemmän hehkutusta.

Indigo

Johan Harstad: Buzz Aldrin, taviksena olemisen taito

Jørn oli nyt minun puhemieheni, ja kuvittelin miten hän ja Havstein, jota en tuntenut, istuivat jossakin kahvilassa Tórshavnissa ja Jørn leputti päätään kyynärpäätään vasten, taputti tahtia jota kukaan ei kuullut, pikkusormillaan nenänjuureensa, ja Havstein sanoi asioita, hän puhui, en tiennyt mitä hän sanoi mutta toivoin hänen sanovat että olin seonnut mutta elokuva esitettäisiin kokonaisuudessaan joskus myöhemmin, ei kannattanut pyytää rahoja takaisin. Tässä elokuvateatterissa vaadittiin vain kärsivällisyyttä, konemiehiä jotka eivät menneet taukohuoneeseen heti sen jälkeen kun filmi oli pyörähtänyt käyntiin vaan jäivät varmuuden vuoksi konehuoneeseen istumaan tai seisomaan.

Norjalainen Mattias on mies, joka haluaa olla ”mitätön hammasratas suuressa koneistossa”. Hän pyrkii elämään mahdollisimman huomaamattomasti, tekemään työnsä kunnolla ja olla aiheuttamatta sen suurempaa häslinkiä muiden elämään. Hänellä on vaimo Helle, työ puutarhurina, hyvä ystävä Jørn ja päällisin puolin ihan mukiinmenevä elämä – kunnes kaikki romahtaa. Vaimo lähtee postipojan matkaan, yritys, jossa Mattias on töissä, ajautuu konkurssiin.

     Ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä reissuun Färsaarille ja ajautua outoon tilanteeseen: muistinsa menettäneenä jonkinlaiseen psykiatriseen kuntoutuskotiin, jossa edes itse psykiatri ei tunnu olevan täysin järjissään.

Tämä kirja on paljon, paljon pidempi kuin sen viitisensataa sivua, jotka raskaasti kahlasin läpi. Enkä tarkoita tätä hyvällä. Virkkeet ovat tökkivän pitkiä, pilkutus mahdoton ja tekotaiteellisuus ylitsepursuavaa (ks. ote yllä). Koen olevani lukija, joka ymmärtää tyyliseikkojen päälle – mutta tämmöinen peli se ei vaan vetele. Tässä tyylikeinoja viljellään kaikkeen, myös Mattiaksen repliikkeihin. Ehkä tämän tarkoitus on ilmentää päähenkilön epävakaata mielentilaa, mutta minusta ylenpalttinen tyylittely tekee monista tilanteista hyvin epäaitoja, ja lisäksi antaa Mattiaksesta vähän tyhmänlaisen kuvan (toisaalta, ehkäpä hänen oli tarkoituskin esittäytyä vähän hölmönä, ei kaikkien protagonistien kuulukaan olla mitenkään poikkeuksellisen välkkyjä!)

    

Tarinan idea sinänsä on kuitenkin mielenkiintoinen. Buzz Aldrin on hauska toistuva tekijä ja ns. nimimotiivi, ikuisen kakkosen symboli. Mattiaksen symboli. Ensin Buzz Aldrin esitetään kuuhun toisena koskaan laskeutuneena miehenä ja ahkerana, hyvänä työntekijänä. Mutta myöhemmin paljastetaan, että yksityiselämässään myös Aldrinilla oli vaikeuksia: masennusta, alkoholismia, useampia avioeroja.

     Hahmoista en saanut mitenkään syvällistä käsitystä, tuskin edes Mattiaksesta itsestään, vaikka kirjassa on minäkertoja ja tarina pyörii täysin päähenkilön ympärillä. Kertojan huomioihin ympätään niin paljon näitä niin taiteellisia sivuhuomioita jäätiköiden sulamisen aiheuttamasta maapallon merenpinnan noususta tai vastaavasta, että itse tarina lahoaa käsiin. On ok taiteilla sopivasti, kertoa vaikka niistä puista jotka eivät pärjää Färsaarilla vaikka niitä kuinka sinne istutetaan – tämähän on symboliikkaa, viittaus Mattiaksen itsensä ”pärjäämiseen”. Mutta rajansa kaikella. Minä en ainakaan jaksa lukea kovin ahkerasti (tämän lukemisessa kestikin naurettavan pitkään) tarinaa, jonka juoni häviää tyylittelyyn – siis suoraa sanottuna tämä oli aika tylsä.

Lyhyesti. Suosittelen tätä kaikille sadan vuoden päästä syntyville kirjallisuuskriitikoille. Sitten menestyy huonompikin teos, etenkin kun tyylikeinoissa ei ole pihtailtu. Vielä ei kuitenkaan kannata vaivautua.

Indigo

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

”Neiti Eyre istuutukoon”, hän sanoi ja hänen jäykässä kumarruksessaan ja kärsimättömässä, joskin muodollisen kohteliaassa äänensävyssään oli jotakin, joka tuntui sanovan: ”Hittoako minä siitä välitän onko neiti Eyre täällä vai ei. Tällä hetkellä minua ei huvita puhua hänelle.”

     Istuuduin täysin vapautuneena jännityksestäni. Jos vastaanotto olisi ollut erittäin kohtelias, olisin varmaan joutunut hämilleni. En olisi osannut vastata siihen yhtä hienosti ja sulavasti, kun taas juro oikullisuus ei velvoittanut minua mihinkään, päinvastoin oli vain eduksi, jos vaikenin säädyllisesti. Sitä paitsi hänen outo käyttäytymisensä oli erikoista ja odotin kiinnostuneena miten hän nyt menettelisi.

Jane Eyre menettää vanhempansa jo nuorena, jolloin orpo lapsi sijoitetaan setänsä perheeseen asumaan. Setä itse kuolee, jolloin jäljelle jäävät ankara varaäiti rouva Reed ja kolme huonotapaista, Janen kanssa täysin erilaista lasta. Eräänä päivänä rouva Reed sulkee syyttömän Janen rangaistukseksi ”punaiseen huoneeseen”. Tapahtuma järkyttää tyttöä niin syvästi, että lääkäri katsoo parhaaksi viedä hänet viimeinkin pois, Lowoodin sisäoppilaitokseen. Näin pohjustetaan päähenkilön vaikeaa lapsuutta, kunnes tarina painottuu sisäoppilaitoksen jälkeiseen elämään kotiopettajattarena Thornfieldissä.

     Rakastuneena kotiopettajattarena.

Jos minut laitettaisiin kuvailemaan Kotiopettajattaren romaania kolmella sopivalla adjektiivilla, valitsisin ensiksi sanan intiimi. Intiimin tunnelman synnyttää erityisesti minäkertoja – iloinen, joskin jotensakin odottamaton yllätys minulle: jostakin hölmöstä ennakkoluulosta johtuen en odottaisi sitä tällaiselta vanhahkolta klassikolta, vaikkei minämuotoinen kerrontatapa mitenkään moderni keksintö olekaan. Jane Eyre tuntuu läheisimmältä nimenomaan kirjan alussa, kun kertoja tutustuttaa lukijan itseensä itsetutkiskelevalla, arvioivalla tyylillä. Sitten arviointi ja kuvaus siirtyvät muihin hahmoihin.

     Toinen adjektiivi olisi synkkä. Melkein ensivirkkeestä lähtien (Sinä päivänä meidän oli mahdotonta lähteä kävelylle) tarinan kudelmaan punoutuu musta lanka, joka kietoutuu kerta toisensa jälkeen Jane Eyren ympärille, varjostamaan myös hänen tarinansa onnellisia hetkiä. Ainakin minä aistin jonkinlaisen synkän puolen jokaisessa kohtauksessa, jokaisessa hahmossa ja ehdottomasti myös kirjan viimeisillä sivuilla asti. En tiedä tarttuuko tämä mielikuva vain päähäni rakentamasta synkeän pilvisestä miljööstä, hämäristä, kolkoista rakennuksista, nummimaisemista ja tummista vaatteista ja tiukasta kurista. Vai puhkuuko kenties tarina todella jotakin syvempää melankoliaa?

      

Kolmanneksi tarjoaisin sanaa voimakas. Jane Eyre on oikeudentajunsa ja päättäväisyytensä suhteen ennen kaikkea voimakas (järjettömän voimakas, jos minulta kysytään, arvostelukyvyttömän voimakas). Muutkin hahmot kuin Jane ovat lähes aina jossakin suhteessa voimakkaita: rouva Reed ankaruudessaan ja vastenmielisyydessään Janea kohtaan, St. John, inhokkihahmoni, uskossaan ja Rochester rakkaudessaan. Koko tarinan välittämä kuva rakkaudesta ylipäätänsä on nimenomaan voimakas.

      Ja kirjalla oli, kuten hyvä onkin olla, jollakin tapaa voimakas vaikutus minuun.

Indigo

Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia (kuvitettu laitos)

Tieteen tehtävä onkin määritelty uudelleen: nyt me etsimme sellaisia luonnonlakeja, jotka mahdollistavat tapahtumien ennustamisen epätarkkuusperiaatteen sallimissa rajoissa. Edelleen jää kuitenkin avoimeksi kysymys, miksi nämä lait ja maailmankaikkeuden alku ovat juuri sellaisia kuin ovat.

Ajan lyhyt historia on popularisoidun modernin fysiikan kirkkain johtotähti. Olen pitkään aikonut lukea sen, sillä fysiikka on vallannut metafysiikalta alaa (filosofi Wittgensteinin sanoin: ”Filosofialle ei jää muuta tehtävää kuin kielen analysoiminen”), ja metafysiikka jos jokin on tavattoman kiinnostavaa. Metafysiikka, eli sanokaamme nyt ihan vain korkea fysiikka, selittää millainen maailmankaikkeuden rakennetta ja kehitystä ja vastaa samalla filosofeja pitkään hiillostaneisiin kysymyksiin kaiken alusta, perussubstanteista jne. Fysiikka vastaa siis kaikkiin kysymyksiin, jotka empirismin ja teorian turvin voi selittää (eli ei kuitenkaan arvokysymyksiin, joissa käsitellään epäeksakteja, empiirisesti tavoittamattomia arvoja: esim. onko oikein valehdella).

     Kirjan kirjoittanut tiedemaailman julkkis Stephen Hawking käy läpi ihmisen käsitystä maailmankaikkeudesta fysikaalisen selittämisen lisäksi myös nimenomaan historiallisesta perspektiivistä. Mikä on kieltämättä mielenkiintoista, sillä siten on mahdollista huomata miten ihminen on taipuvainen ajattelemaan ja millaisia reittejä olemme nykykäsitykseen saapuneet. Ensimmäisessä luvussa käydään läpi kosmologisia malleja loputtomasta kilpikonnapinosta pyöreisiin planeettoihin, Ptolemaioksen maakeskisestä mallista heliosentriseen. 

     

Kirjan toinen luku on otsikoitu tittelillä Avaruus ja aika. Se syynää Newtonin painovoimalakeja sekä selittää, miksei ole olemassa absoluuttista avaruutta eli sellaista avaruuden kiintopistettä, josta voitaisiin sanoa liikkuuko maa junan suhteen vai juna maan suhteen, tai tapahtuvatko edes kaksi eri aikoina sattuvaa ilmiötä samassa vai eri paikassa avaruutta. Kun valon nopeudelle saatiin mitattua äärellinen arvo, Einstein käsitti, ettei absoluuttista aikaakaan ole. Tätä uutta teoriaa kutsuttiin suhteellisuusteoriaksi, jonka pääpointti oli, että luonnonlait ovat kaikille liikkuville havaitsijoille samat nopeuksista huolimatta. Newtonin teorioissa tämä päti, mutta nyt se liitettiin myös valonnopeuteen: valon nopeus on kaikille havaitsijoille sama riippumatta siitä, millä nopeudella havaitsija liikkuu. Tästä seuraa Einsteinin kuuluisa kaava E = mc^2, josta on helppo huomata että nopeudella on yläraja, valonnopeus. Yksikään massallinen kappale ei kuitenkaan voi saavuttaa valonnopeutta tai ylittää sitä, koska mitä suurempi kappaleen nopeus on, sitä suurempi myös massa on (eikä massa voi kasvaa äärettömäksi. Lisäksi kappaleen vauhdittamiseen olisi tarvittu äärettömän paljon energiaa: F = ma). Fotoni on massaton.

     Kuvitetussa laitoksessa teorioiden tukena ovat kuvat, jotka esittävät esimerkiksi aika-avaruus-koordinaatistossa nykyhetken tulevaa ja mennyttä valokartiota (näiden kartioiden ulkopuolelle jäävää aluetta ei havaitsija voi havaita, sillä se vaatisi valonnopeuden ylittämistä). Yleinen suhteellisuusteoria selittää myös sen, että aika hidastuu suuren massan läheisyydessä. Hidastuminen johtuu siitä, että valon energia riippuu taajuudesta (aaltojen lukumäärä sekunnissa): mitä suurempi taajuus, sitä suurempi energia valolla on. Esim. Maan painovoimakentässä ylös kipuava valonsäde menettää energiaa, jolloin sen taajuus pienenee eli aallonpituus kasvaa: ylhäältä tarkasteltuna kaikki alempana olevat tapahtumat näyttävät hidastuneen. Tämä selittää myös kaksos”paradoksin” (juuri näitä muuten käsitellään viime vuonna ensiesityksensä saaneessa, erinomaisessa tieteiselokuvassa Interstellar).

     Toisin sanoen: koska aika ja avaruus muuttuvat tilanteen mukaan, jokaisen hiukkasen aika käy omaan tahtiinsa, joka riippuu paikasta ja nopeudesta.

Sellaista asiaa. Teos siirtyy seuraavissa luvuissa klassisesta fysiikasta modernin fysiikan kvanttimaailmaan. Mutta mitä syvemmälle sinne uppoudutaan, sitä hankalampaa asioita on selittää ilman matematiikkaa. Hawking on kiitettävästi onnistunut tempomaan tuon suon halki, vaikkei kovin kattavaa käsitystä voikaan modernista fysiikasta muodostaa (ei edes klassisesta, ei lähimainkaan) ilman matematiikan eksaktia kieltä.

     Seuraavat kaksi lukua käsittelevät laajenevaa maailmankaikkeutta (mm. muiden galaksien havaitseminen ja tähden valon spektrin hajottamisen kautta Doppler-ilmiön ja punasiirtymän selittäminen, avoimen ja suljetun maailmankaikkeuden kehityksen mallit) ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta (= hiukkasen tulevan paikan ennustamiseksi on ensin mitattava hiukkasen paikka ja nopeus nykyhetkellä. Kun mittaus tehdään valolla, tarkkaa tulosta ei voida saada, sillä valo vaikuttaa aina hiukkasen nopeuteen tavalla, jota on mahdoton ennustaa. Mitä tarkemmin hiukkasen nopeus tiedetään, sitä huonommin paikka tunnetaan ja päinvastoin). Tästä seuraa se, ettemme me ihmiset voi koskaan ennustaa tulevaisuutta, emme edes yhden hiukkasen (mutta eipä se kiellä kohtalonomaista, tutkimatonta determinismiä). Epätarkkuusperiaate johtaa kvanttifysiikan todennäköisyyksien maailmaan, jossa havainnot voidaan tulkita sekä aaltoina että hiukkasina (samanaikaisesti!), joiden välillä voi olla interferenssiä (kaksirakokoe).

     Alkeishiukkasia koskevassa luvussa jaetaan hiukkaset aine- ja voimahiukkasiin (/virtuaalihiukkasiin). Mustia aukkoja koskevassa kappaleessa käydään läpi tähden elinkaari, ja selitetään miksi mustat aukot säteilevät. Seuraavaksi kahlataan läpi maailmankaikkeuden syntyä ja kehitystä ja selitetään inflatorinen laajeneminen (maailmankaikkeus oli alijäähtyneessä tilassa ja siten sillä oli ylimääräistä energiaa, joka toimi kuin antipainovoima [työntövoima] ja kiihdytti laajenemista rajusti. Samalla maailmankaikkeus tuli kauttaaltaan yhtenäiseksi ja laajenemisvauhti lähelle nk. kriittistä arvoa). Ns. reunattomuusmallissa taas käytetään imaginaariaikaa, ja siinä maailmankaikkeus on kooltaan äärellinen mutta reunaton (vrt. pallo).

Tätä kaikkea lukiessani minulle pälkähteli päähän enemmän kysymyksiä kuin ehdin vastauksia saada, mutta kaipa se on ihan sallittua tai jopa suotavaa. Kaiken kaikkiaan, Ajan lyhyt historia yllätti positiivisesti. Ärsyynnyn hypetetyistä kirjoista, ja ilmeisesti myös tieteiskirjallisuudessa tämä dogma pitää. Mutta Hawking todella on taitava popularisoija ja jos ei muuta, saa ainakin lukijan kyseenalaistamaan oman fysikaalisen (ja mikseipä myös aatteellisen) maailmankuvansa.

Indigo

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää

Oletin mutkan takaa avautuvan toisen tunnelin, mutta eteemme levittäytyikin näky, joka oli vertaansa vailla. Meille avautui vaikuttava näköala aivolaaksoon, tuohon suureen onteloon, jollaisia bolloggien aivoissa saattaa olla. Ajatukset suhahtelivat sihisten luolan katossa kuin värikkäät pyrstötähdet pimeässä avaruudessa. Ja alapuolella avautui aivopoimujen labyrintti, joka oli täynnä pieniä, kapeita kujia, joissa kiiti tuhansia ideoita sinne tänne kuin jonkun itämaisen vanhankaupungin kujilla.

Kapteeni Sinikarhu syntyi (tai ainakin luuli syntyneensä) meren kuohuista pieneen pähkinänkuoriveneeseen. Ensimmäisen hänen eepoksensa kolmestatoista ja puolesta elämästä Sinikarhu viettää kääpiömerirosvojen laivalla. Kasvettuaan liian isoksi, merirosvot jättävät Sinikarhun laiva-aaveiden saarelle, jota seuraa seikkailu pulina-aaltojen seurassa sekä Gourmetica Insulariksella. Sinikarhun elämäkerran seurassa lukija voi nauttia mielikuvituksen iloisesta ilotulituksesta pelastajasaurusten kyydissä, professori Yöpöllön yöakatemiassa, Makealla aavikolla, bollogg-jättiläisen aivoissa (ks. tekstiote), Atlantiksessa ja monessa muussa Zamonian omituisia otuksia tulvivassa nurkassa. Mutta mukaan matkaan kannattaa napata ainakin painos Professori Abdul Yöpöllön sanakirjaa, jossa selitetään selitystä vailla olevia ihmeitä ja muita Zamonian ja sen ympäristön elämänmuotoja ja ilmiöitä.

Minä olen vannoutunut Moers-fani, sillä kenenkään toisen kirjailijan en ole tavannut käyttävän yhtä mielettömällä tavalla paitsi mielikuvitustaan, myös kieltään (onnittelut siis myös kääntäjä Marja Kyrölle). Tällaisia kirjoja vanhempien pitäisi lapsillaan luetuttaa enemmän; Sinikarhun seikkailut tarjoaisivat paitsi reippaan kielikylvyn ja viihdykettä, myös intoa jatkaa lukuharrastusta. Toisaalta ei huolta, kohderyhmää ei ole kiveen kirjoitettu: minäkin olen jo lasta varttuneempi ihmisolento ja silti kykenen nauttimaan Moersin teoksista täysin rinnoin. Vaaditaan vain mielikuvitusta turhantarkan elitismin sijaan – hiiteen draaman kaaret ja muut kirjalliset opit rajoittavine nyansseineen!*

     Minuunhan alkaa tarttua perin tulkkumaista anarkismia. Mistä tulikin vielä edelliseen liittyen mieleen että Moers viljelee välillä romaaneihinsa sellaista huumoria, jota nuorempi lukija tuskin täysin ymmärtää (esim. Uinuvien kirjojen kaupungissa eri kirjallisuuden suuntauksilla revittely tai Huviretki hukkateille -kirjassa erityyppisen kerronnallisen kokeilun käyttö). Tässä teoksessa juuri tulkut minä tulkitsen (!) tietyn ihmistyypin ja ideologian (tai jopa uskonnollisuuden) hyväntahtoiseksi karikatyyriksi. C’mon, sinisiä sieniä popsivat, aavikolla vaeltavat nomadit, jotka noudattavat löytämäänsä pullopostia taivaallisena lakinaan. Aloilleen asettuessaan alkavat riidat ja sopusoinnuton elämä. Tällaista alkaa heti väännellä ja käännellä yhteiskunnallisiin raameihin.

Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää pääsee todella vauhtiin siinä hieman ennen kirjan puoltaväliä, kun päähenkilö suuntaa kohti Makeaa aavikkoa ja Atlantista. Ennen tätä eri kertomukset tuntuivat hieman liian toisistaan irrallisilta, eikä kirja vielä täysin imaissut mukaansa (niin, kaikista käyttämistäni ylisanoista huolimatta). Teos avaa Zamonian mantereen maantiedettä, asukkaiden diversiteettiä ja Moersin maailman historiaa antaen samalla vähän uudentyyppistä näkökulmaa muihinkin Zamonian tarinoihin. Aina kuulen puhuttavan vain siitä miten J. R. R. Tolkien on rakentanut kokonaisen fantasiamaailman päästään. Tolkienin paikoin paatoksellinenkin kirjoitustyyli, ympärille muodostunut nörttikultti ja tarinoista sinällään irrallinen haltijakieli varmaan perustelevat tätä suosiota. Mutta minusta moni muukin on kyennyt luomaan hyviä fantasiamaailmoita. Moers ainakin on tehnyt sen täysin itsenäisesti, omalla tyylillään.

Indigo

*Hyvä on, oikeasti kokeilevankin kirjailijan on hyvä tutustua niihin edes välttääkseen kliseisimmät sudenkuopat (tai repiäkseen huumoria niistä).

Kari Enqvist: Olemisen porteilla

Tämä huumaavien kvaliteettien maailma oli Monetin todellisuus, ja hän olisi varmaan loukkaantunut, jos joku olisi ehdottanut, että hänen maailmansa oli pohjimmiltaan väritön ja mauton. Mutta Monet ja muut impressionistit aavistivat myös, etteivät heidän aistinsa välittäneet kuvaa pysyvästä, vaan alati muotoaan ja värejään vaihtavasta todellisuudesta, kuin erilaiset kerrostumat hetkeksi välkähtäisivät valoon. Taidemaalarinkin silmä on vain liian karkea instrumentti, jotta se voisi havaita kaikki kerrokset molekyyleistä aina mahdollisiin supersäikeisiin saakka. Nyt ajatellaan lisäksi, että säieteoriatkin ovat heijastusta vieläkin monimutkaisemmasta M-teoriasta, josta ei oikeastaan tiedetä muuta kuin että se on 11-ulotteinen. Edes siitä, mihin kirjain M viittaa, ei tunnu oltavan perillä.

Kari Enqvist paneutuu filosofiaa ja fysiikkaa yhdistelevässä kirjassaan olevan ja tietoisuuden maailmaan. Lukija saa olla tarkkana, jotta pysyy kärryillä loppupuolen kvanttimekaniikan maailmassa, se on pakko varoittaa etukäteen. Myös filosofinen perustermistö (reduktionismi, emergenssi, dualismi…) on hyvä olla hallussa, vaikka ne pääosin selitetään lyhykäisesti. Teoksen vahvuus kuitenkin onkin, ettei lähtökohtana pidetä ihan ruohonjuuritasoa kuten tavallisimmin tupataan tehdä – mikä johtaakin joko tavattoman paksuun tai moniosaiseen teokseen tai kirjasarjaan, joka ei oikeastaan pääse syventymään tärkeimpien kysymysten ytimeen saakka. Olemisen porteilla on erinomainen, tarkka kirja, jossa Enqvist tutustuttaa lukijan lyhyesti muutamaan tunnettuun teoriaan (Schrödingerin kissa, Turingin kone…), nostaa esille olennaisimman ja toisaalta viljelee tekstiinsä myös populaaritieteen kieltä, mikä tekee tekstistä miellyttävää ja viihdyttävää luettavaa.

    

Keskeisiä kysymyksiä, joihin Enqvist hakee vastauksia ovat: mitä on tietoisuus? Tästä päästään iänikuiseen substanssikysymykseen: montako substanssia on olemassa? Enqvist kumoaa fysikaalisilla päätelmillään henkisen substanssin vaikutuksen ainakin tietoisuuden muodostumiseen:
     Kartesiolainen dualismi on yhtä kuin Descartesin kahden substanssin, hengen ja materian, teoria. Kartesiolaisen dualismin ongelmana on hengen ja aineen välinen vuorovaikutus; jotta henki voisi vaikuttaa materiaan, sen olisi saatava aikaan liikettä materiaalisiin hiukkasiin. Täten hengen olisi saatava aikaiseksi voimaa (liikettä ei synny ilman alkuvoimaa). Voimaa vastaa myös vastavoima, ja koska henki ei voi liikkua (se on aineeton), vastavoimaa ei tässä tapauksessa syntyisikään, mikä vastustaisi tunnettuja fysiikan lakeja. Voima ilman vastavoimaa johtaisi siihen, että kappaleen voimat eivät summautuisi nollaksi, ja syntyisi kappaletta liikuttava nettovoima (tähän liittyi erinomainen astronautti-esimerkki). Toisaalta jos henki vaikuttaisi materiaan ilman vastavoimaa, syntyisi tyhjästä uutta energiaa (esim. lämpöenergia). Koskaan mitatuissa kokeissa ei ole huomattu energian lisääntyneen suljetussa systeemissä.

     Toisaalta Enqvist nostaa esille, että jos todella on olemassa jokin erillinen henkiaines, miksi fysiologisen tilan muutokset vaikuttavat tietoisuuteen niin kovasti? (Esim. isku päähän, huumeet.) Täten tietoisuuden on todella oltava aidosti emergentti ominaisuus. Emergenssi tarkoittaa sitä, ettei kokonaisuutta voi selittää sen aineosasten perusteella, vaan jotakin suurempaa ”nousee esiin” osastensa summasta. Käsitteen merkityksen hoksaa kun siihen törmää tarpeeksi monesti.

   

Emergenttejä ominaisuuksia näyttäisikin maailmankaikkeudessa piisaavan: yksi vesimolekyyli käyttäytyy aivan eri tavoin kuin lasillinen vettä. Yksi kulta-atomi ei ole kellanvärinen, mutta joukko niitä on. Entäpä kun siirrymme yhdestä hermosolusta valtavaan aivojemme kokonaisen hermoverkon, tietoisuuden tyyssijan, tasoon? Jotakin enemmän siis näyttäisi syntyvän matkalla mikrotasolta makroon. Mutta Enqvist väittää, että emergenssissä kyse on aina kuvailun karkeudesta. Kaikki toimii luonnonlakien mukaan, kunhan määrittelemme sopivat alkuehdot. Luonnonlait määrittelevät deterministisellä tarkkuudella millainen kultakimpale on, kunhan alkuehdoissa kerrotaan, että tarkasteltava kohde tosiaan on sen ja sen kokoinen (ja paljon muita tarkasteltavan ominaispiirteitä). Samalla tavalla voisimme kenties selittää tietoisuuden synnyn, kunhan vain listaisimme huikean määrän alkuehtoja. Enqvistin mukaan emergenssi on perspektiiviharha, joka kumpuaa havaitsijasta (ymmärrämme esim. lentokoneen erillisenä kokonaisuutena, mutta missä mielessä se oikeastaan edes on sellainen?) Enqvist puhuukin efektiivisestä kuvailusta, mikä merkitsee samaa kuin emergentti kuvailu, ilman ajatusta siitä että jotakin lisää olisi suureen mittakaavaan siirryttäessä syntynyt (eli aivan eri asiaa). Ihmisen aistit havaitsevat kaiken efektiivisesti, sillä aistinelimemme eivät ole lähellekään tarpeeksi tarkkoja, informaatiota häviää. Mainittu esimerkki esitti, ettemme esimerkiksi saunassa kykene erottamaan jokaista molekyylin pommitusta ihollamme. Tunnemme vain lämpötilan nousseen, efektiivisen karkeasti. Oikeastaan jokaisen molekyyli-iskunkin tunteminen olisi vielä efektiivistä.

Miten syvälle fundamentaalimpaan päin voimme sitten kulkea tätä efektiivisten ilmiöiden jatkumoa? Atomi on efektiivinen kuvaus, kvarkit ovat efektiivisiä, kvanttifysiikkakin on ehkäpä efektiivistä, säikeet, M-teoria...

     Kirjan puolivälistä lähtien siirrytään filosofisten pohdiskelujen ja vain satunnaisten fysiikan faktojen pilkahduksista syvälle kvanttimekaniikan ja muiden outouksien maailmaan. Ja kvanttimekaniikkahan on outoa, sitä ei todella tajua kukaan. Kari Enqvist tutustuttaa lukijan kuumiin fysiikan puheenaiheisiin ja termeihin, joiden merkityksistä suurimmalla osalla on vain hämärä mielikuva. Esimerkkinä vaikkapa Youngin kaksirakokoe, joka paljastaa hiukkasen aalto/hiukkasdualismin, ja jättää auki kysymyksen: mitä on mittaus – mikä saa aaltofunktion romahtamaan? Edelliseen vastausta hakee ns. Kööpenhaminan tulkinta: mittaaminen voi tapahtua vain klassisen fysiikan käsittein, ja siksi kvanttimekaanista todellisuutta ei voida koskaan kuvata täydellisesti. Entäpä oletko kuullut tunneloitumisesta? Lukija saa myös kuulla, miten tunneloituminen voi ihmeellisellä tavalla luoda illuusion valoa nopeammin etenemisestä. Toisaalta jonkun foliohatun voi kuulla puhuvan ns. monimaailmateoriasta. Kuka sellaisen keksi ja mistä siinä on kyse? (Spoileri: Hugh Everett väitti, ettei aaltofunktio romahdakaan, vaan kaikki, mikä on mahdollista, myös tapahtuu. Enqvist kysyy kuitenkin miten käy sitten, jos kyse ei olekaan fifty-fifty-todennäköisyyksistä).  Entäpä kvanttikenttäteoriat? Säieteoriat?
     Lopussa lukija perehdytetään vielä käsitteistä tärkeimpään: dekoherenssiin, joka ”tappaa kvanttimekaanista epämääräisyyttä”. Dekoherenssi on oikeastaan erittäin yksinkertainen asia: "kappaleet eivät koskaan ole erillään ympäristöstään, eikä suuren kappaleen sisäinen tila ole yksiselitteisesti määritetty sen makroskooppisten ominaisuuksien perusteella". Tällä Enqvist perustelee myös ratkaisuaan Schrödingerin kissan tapauksessa.

     Fakta on, että vaikka jatkuvasti fysiikan saralla tapahtuukin merkittäviä läpimurtoja, vielä odotetaan ns. ”teoriaa kaikesta”. Sellaista teoriaa, joka selittäisi olevaisen kaikkein fundamentaaleimman tason ilmiöt. Saa nähdä ehditäänkö moista keksiä, ennen kuin ihmiskunta saapuu tiensä päähän.

Summa summarum: Olemisen porteilla on erinomainen kirja metafysiikasta ja fysiikastafysiikasta kiinnostuneille. Enqvist sanoo, että nykyään fysiikka on yhä enemmän valtaamassa alaa filosofialta, ja on siinä oikeassa. Metafysiikka saa astua fysikalismin tieltä syrjään, halusimme sitä tai emme. Olemisen porteilla näyttää selvästi miten se käy.

Enqvist pohtii lopuksi mikä merkitys "emergenssillä" on, kun fysikalismi on vienyt vapautemme ja samalla koko etiikan (kuulosti äskeinen dramaattiselta tai ei, näin kuitenkin on):

Oikeastaan meidän pitää olla kiitollisia hitaudestamme ja aistiemme karkeudesta. Ne lataavat tajuntamme merkityksillä ja antavat elämälle tarkoituksen. Siksi katsoessamme ulos efektiivisestä todellisuudestamme maailman olemukseen päällimmäinen tunne ei sittenkään ole pelko tai säikähdys. Sielun ikkunan takana voi vallita pimeys, mutta sisällä valot palavat kirkkaina.

Indigo

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro. 1 (Naisten etsivätoimisto #1)

Kadonneiden miesten vaimot ovat aina samanlaisia, Mma Ramotswe ajatteli. Ensin he ovat huolissaan, koska ovat varmoja, että miehelle on tapahtunut jotakin kauheaa. Sitten heidän epäilyksensä heräävät, ja he alkavat miettiä, onko mies sittenkin lähtenyt jonkun toisen naisen matkaan (niin kuin yleensä on), ja lopulta suuttuvat. Siinä vaiheessa he eivät enää halua miestään takaisin, vaikka hänet löydettäisiin. He haluavat vain päästä huutamaan hänelle sydämensä kyllyydestä.

Mma Ramotswe on botswanalainen nainen, ruumiinmuodoltaan tukeva, päästään terävä ja silmiltään tarkka. Sellaisen naisen sopii perustaa etsivätoimisto, ja sen Mma Ramotswe todella tekee: perustaa Botswanan ensimmäisen naisten etsivätoimiston. Kun Mma Ramotswe saa huomiota, vähä vähältä pieniä juttuja ilmestyy ratkottavaksi: kadonnut puoliso, varastettu auto, tyttären mahdollinen poikaystäväkandidaatti… Suurin osa tapauksista on melko pieniä, mutta välillä Mma Ramotswe pääsee käsiksi suurempiinkin juttuihin. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellään myös yksityisetsivän itsensä henkilökohtaista historiaa, isän menneisyydestä lähtien, kuten sukukeskeisessä kulttuuripiirissä sopii tehdä.

Alexander McCall ei itse ole botswanalainen, mutta minulle ainakin välittyi realistisentuntuinen eteläisen Afrikan tunnelma. Tässä on kyse onnistuneesta taustatyöstä.

     Mma Ramotswe on aika sympaattinen hahmo: rauhallinen, viisas ja epätäydellinen. Lukuisissa salapoliisijutuissa päähenkilö on ärsyttävä huippunero kyyninen poliisi, joten Mma Ramotswe on virkistävää vaihtelua. Kirjassa esitellään useampia juttuja muutaman luvun pätkissä (kadonneen pojan tapaus säilyy kuitenkin pääkeissinä), ja väliin sekoitetaan väläyksiä Mma Ramotswen menneisyydestä ja tuokiokuvia hänen tämänhetkisestä elämästään.

     Romaani esittelee pieniä paloja botswanalaisesta ja/tai afrikkalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi ns. noituus on osa (kenties yllättävän) useiden afrikkalaisten uskontoa. Noituus tarkoittaa uskomista esimerkiksi erilaisiin hyviin ja pahoihin luonnonhenkiin, sekä rohtoihin, joita saatetaan valmistaa vaikkapa erikoisten (ja uhanalaisten) eläinten, myös jopa ihmisten osista. Toisaalta kirjassa näkyy myös muut kulttuurilliset piirteet (joista Mma Ramotswe on yleensä ylpeä), kuten perhekeskeisyys tai kiireettömyys. Naisten asemaan etsivän suhtautuminen on asiaankuuluvan kipakka.

Nautin tämän helppolukuisen ja erikoisen kirjan lukemisesta, ja merkitsin jo seuraavan osan to read -listalleni. Tägään tämän hyvänmielenkirjaksi, mutta vaikeilta tai vakavilta aiheilta ei tietenkään voi välttyä.

Indigo