Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

”Neiti Eyre istuutukoon”, hän sanoi ja hänen jäykässä kumarruksessaan ja kärsimättömässä, joskin muodollisen kohteliaassa äänensävyssään oli jotakin, joka tuntui sanovan: ”Hittoako minä siitä välitän onko neiti Eyre täällä vai ei. Tällä hetkellä minua ei huvita puhua hänelle.”

     Istuuduin täysin vapautuneena jännityksestäni. Jos vastaanotto olisi ollut erittäin kohtelias, olisin varmaan joutunut hämilleni. En olisi osannut vastata siihen yhtä hienosti ja sulavasti, kun taas juro oikullisuus ei velvoittanut minua mihinkään, päinvastoin oli vain eduksi, jos vaikenin säädyllisesti. Sitä paitsi hänen outo käyttäytymisensä oli erikoista ja odotin kiinnostuneena miten hän nyt menettelisi.

Jane Eyre menettää vanhempansa jo nuorena, jolloin orpo lapsi sijoitetaan setänsä perheeseen asumaan. Setä itse kuolee, jolloin jäljelle jäävät ankara varaäiti rouva Reed ja kolme huonotapaista, Janen kanssa täysin erilaista lasta. Eräänä päivänä rouva Reed sulkee syyttömän Janen rangaistukseksi ”punaiseen huoneeseen”. Tapahtuma järkyttää tyttöä niin syvästi, että lääkäri katsoo parhaaksi viedä hänet viimeinkin pois, Lowoodin sisäoppilaitokseen. Näin pohjustetaan päähenkilön vaikeaa lapsuutta, kunnes tarina painottuu sisäoppilaitoksen jälkeiseen elämään kotiopettajattarena Thornfieldissä.

     Rakastuneena kotiopettajattarena.

Jos minut laitettaisiin kuvailemaan Kotiopettajattaren romaania kolmella sopivalla adjektiivilla, valitsisin ensiksi sanan intiimi. Intiimin tunnelman synnyttää erityisesti minäkertoja – iloinen, joskin jotensakin odottamaton yllätys minulle: jostakin hölmöstä ennakkoluulosta johtuen en odottaisi sitä tällaiselta vanhahkolta klassikolta, vaikkei minämuotoinen kerrontatapa mitenkään moderni keksintö olekaan. Jane Eyre tuntuu läheisimmältä nimenomaan kirjan alussa, kun kertoja tutustuttaa lukijan itseensä itsetutkiskelevalla, arvioivalla tyylillä. Sitten arviointi ja kuvaus siirtyvät muihin hahmoihin.

     Toinen adjektiivi olisi synkkä. Melkein ensivirkkeestä lähtien (Sinä päivänä meidän oli mahdotonta lähteä kävelylle) tarinan kudelmaan punoutuu musta lanka, joka kietoutuu kerta toisensa jälkeen Jane Eyren ympärille, varjostamaan myös hänen tarinansa onnellisia hetkiä. Ainakin minä aistin jonkinlaisen synkän puolen jokaisessa kohtauksessa, jokaisessa hahmossa ja ehdottomasti myös kirjan viimeisillä sivuilla asti. En tiedä tarttuuko tämä mielikuva vain päähäni rakentamasta synkeän pilvisestä miljööstä, hämäristä, kolkoista rakennuksista, nummimaisemista ja tummista vaatteista ja tiukasta kurista. Vai puhkuuko kenties tarina todella jotakin syvempää melankoliaa?

      

Kolmanneksi tarjoaisin sanaa voimakas. Jane Eyre on oikeudentajunsa ja päättäväisyytensä suhteen ennen kaikkea voimakas (järjettömän voimakas, jos minulta kysytään, arvostelukyvyttömän voimakas). Muutkin hahmot kuin Jane ovat lähes aina jossakin suhteessa voimakkaita: rouva Reed ankaruudessaan ja vastenmielisyydessään Janea kohtaan, St. John, inhokkihahmoni, uskossaan ja Rochester rakkaudessaan. Koko tarinan välittämä kuva rakkaudesta ylipäätänsä on nimenomaan voimakas.

      Ja kirjalla oli, kuten hyvä onkin olla, jollakin tapaa voimakas vaikutus minuun.

Indigo

Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia (kuvitettu laitos)

Tieteen tehtävä onkin määritelty uudelleen: nyt me etsimme sellaisia luonnonlakeja, jotka mahdollistavat tapahtumien ennustamisen epätarkkuusperiaatteen sallimissa rajoissa. Edelleen jää kuitenkin avoimeksi kysymys, miksi nämä lait ja maailmankaikkeuden alku ovat juuri sellaisia kuin ovat.

Ajan lyhyt historia on popularisoidun modernin fysiikan kirkkain johtotähti. Olen pitkään aikonut lukea sen, sillä fysiikka on vallannut metafysiikalta alaa (filosofi Wittgensteinin sanoin: ”Filosofialle ei jää muuta tehtävää kuin kielen analysoiminen”), ja metafysiikka jos jokin on tavattoman kiinnostavaa. Metafysiikka, eli sanokaamme nyt ihan vain korkea fysiikka, selittää millainen maailmankaikkeuden rakennetta ja kehitystä ja vastaa samalla filosofeja pitkään hiillostaneisiin kysymyksiin kaiken alusta, perussubstanteista jne. Fysiikka vastaa siis kaikkiin kysymyksiin, jotka empirismin ja teorian turvin voi selittää (eli ei kuitenkaan arvokysymyksiin, joissa käsitellään epäeksakteja, empiirisesti tavoittamattomia arvoja: esim. onko oikein valehdella).

     Kirjan kirjoittanut tiedemaailman julkkis Stephen Hawking käy läpi ihmisen käsitystä maailmankaikkeudesta fysikaalisen selittämisen lisäksi myös nimenomaan historiallisesta perspektiivistä. Mikä on kieltämättä mielenkiintoista, sillä siten on mahdollista huomata miten ihminen on taipuvainen ajattelemaan ja millaisia reittejä olemme nykykäsitykseen saapuneet. Ensimmäisessä luvussa käydään läpi kosmologisia malleja loputtomasta kilpikonnapinosta pyöreisiin planeettoihin, Ptolemaioksen maakeskisestä mallista heliosentriseen. 

     

Kirjan toinen luku on otsikoitu tittelillä Avaruus ja aika. Se syynää Newtonin painovoimalakeja sekä selittää, miksei ole olemassa absoluuttista avaruutta eli sellaista avaruuden kiintopistettä, josta voitaisiin sanoa liikkuuko maa junan suhteen vai juna maan suhteen, tai tapahtuvatko edes kaksi eri aikoina sattuvaa ilmiötä samassa vai eri paikassa avaruutta. Kun valon nopeudelle saatiin mitattua äärellinen arvo, Einstein käsitti, ettei absoluuttista aikaakaan ole. Tätä uutta teoriaa kutsuttiin suhteellisuusteoriaksi, jonka pääpointti oli, että luonnonlait ovat kaikille liikkuville havaitsijoille samat nopeuksista huolimatta. Newtonin teorioissa tämä päti, mutta nyt se liitettiin myös valonnopeuteen: valon nopeus on kaikille havaitsijoille sama riippumatta siitä, millä nopeudella havaitsija liikkuu. Tästä seuraa Einsteinin kuuluisa kaava E = mc^2, josta on helppo huomata että nopeudella on yläraja, valonnopeus. Yksikään massallinen kappale ei kuitenkaan voi saavuttaa valonnopeutta tai ylittää sitä, koska mitä suurempi kappaleen nopeus on, sitä suurempi myös massa on (eikä massa voi kasvaa äärettömäksi. Lisäksi kappaleen vauhdittamiseen olisi tarvittu äärettömän paljon energiaa: F = ma). Fotoni on massaton.

     Kuvitetussa laitoksessa teorioiden tukena ovat kuvat, jotka esittävät esimerkiksi aika-avaruus-koordinaatistossa nykyhetken tulevaa ja mennyttä valokartiota (näiden kartioiden ulkopuolelle jäävää aluetta ei havaitsija voi havaita, sillä se vaatisi valonnopeuden ylittämistä). Yleinen suhteellisuusteoria selittää myös sen, että aika hidastuu suuren massan läheisyydessä. Hidastuminen johtuu siitä, että valon energia riippuu taajuudesta (aaltojen lukumäärä sekunnissa): mitä suurempi taajuus, sitä suurempi energia valolla on. Esim. Maan painovoimakentässä ylös kipuava valonsäde menettää energiaa, jolloin sen taajuus pienenee eli aallonpituus kasvaa: ylhäältä tarkasteltuna kaikki alempana olevat tapahtumat näyttävät hidastuneen. Tämä selittää myös kaksos”paradoksin” (juuri näitä muuten käsitellään viime vuonna ensiesityksensä saaneessa, erinomaisessa tieteiselokuvassa Interstellar).

     Toisin sanoen: koska aika ja avaruus muuttuvat tilanteen mukaan, jokaisen hiukkasen aika käy omaan tahtiinsa, joka riippuu paikasta ja nopeudesta.

Sellaista asiaa. Teos siirtyy seuraavissa luvuissa klassisesta fysiikasta modernin fysiikan kvanttimaailmaan. Mutta mitä syvemmälle sinne uppoudutaan, sitä hankalampaa asioita on selittää ilman matematiikkaa. Hawking on kiitettävästi onnistunut tempomaan tuon suon halki, vaikkei kovin kattavaa käsitystä voikaan modernista fysiikasta muodostaa (ei edes klassisesta, ei lähimainkaan) ilman matematiikan eksaktia kieltä.

     Seuraavat kaksi lukua käsittelevät laajenevaa maailmankaikkeutta (mm. muiden galaksien havaitseminen ja tähden valon spektrin hajottamisen kautta Doppler-ilmiön ja punasiirtymän selittäminen, avoimen ja suljetun maailmankaikkeuden kehityksen mallit) ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta (= hiukkasen tulevan paikan ennustamiseksi on ensin mitattava hiukkasen paikka ja nopeus nykyhetkellä. Kun mittaus tehdään valolla, tarkkaa tulosta ei voida saada, sillä valo vaikuttaa aina hiukkasen nopeuteen tavalla, jota on mahdoton ennustaa. Mitä tarkemmin hiukkasen nopeus tiedetään, sitä huonommin paikka tunnetaan ja päinvastoin). Tästä seuraa se, ettemme me ihmiset voi koskaan ennustaa tulevaisuutta, emme edes yhden hiukkasen (mutta eipä se kiellä kohtalonomaista, tutkimatonta determinismiä). Epätarkkuusperiaate johtaa kvanttifysiikan todennäköisyyksien maailmaan, jossa havainnot voidaan tulkita sekä aaltoina että hiukkasina (samanaikaisesti!), joiden välillä voi olla interferenssiä (kaksirakokoe).

     Alkeishiukkasia koskevassa luvussa jaetaan hiukkaset aine- ja voimahiukkasiin (/virtuaalihiukkasiin). Mustia aukkoja koskevassa kappaleessa käydään läpi tähden elinkaari, ja selitetään miksi mustat aukot säteilevät. Seuraavaksi kahlataan läpi maailmankaikkeuden syntyä ja kehitystä ja selitetään inflatorinen laajeneminen (maailmankaikkeus oli alijäähtyneessä tilassa ja siten sillä oli ylimääräistä energiaa, joka toimi kuin antipainovoima [työntövoima] ja kiihdytti laajenemista rajusti. Samalla maailmankaikkeus tuli kauttaaltaan yhtenäiseksi ja laajenemisvauhti lähelle nk. kriittistä arvoa). Ns. reunattomuusmallissa taas käytetään imaginaariaikaa, ja siinä maailmankaikkeus on kooltaan äärellinen mutta reunaton (vrt. pallo).

Tätä kaikkea lukiessani minulle pälkähteli päähän enemmän kysymyksiä kuin ehdin vastauksia saada, mutta kaipa se on ihan sallittua tai jopa suotavaa. Kaiken kaikkiaan, Ajan lyhyt historia yllätti positiivisesti. Ärsyynnyn hypetetyistä kirjoista, ja ilmeisesti myös tieteiskirjallisuudessa tämä dogma pitää. Mutta Hawking todella on taitava popularisoija ja jos ei muuta, saa ainakin lukijan kyseenalaistamaan oman fysikaalisen (ja mikseipä myös aatteellisen) maailmankuvansa.

Indigo

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää

Oletin mutkan takaa avautuvan toisen tunnelin, mutta eteemme levittäytyikin näky, joka oli vertaansa vailla. Meille avautui vaikuttava näköala aivolaaksoon, tuohon suureen onteloon, jollaisia bolloggien aivoissa saattaa olla. Ajatukset suhahtelivat sihisten luolan katossa kuin värikkäät pyrstötähdet pimeässä avaruudessa. Ja alapuolella avautui aivopoimujen labyrintti, joka oli täynnä pieniä, kapeita kujia, joissa kiiti tuhansia ideoita sinne tänne kuin jonkun itämaisen vanhankaupungin kujilla.

Kapteeni Sinikarhu syntyi (tai ainakin luuli syntyneensä) meren kuohuista pieneen pähkinänkuoriveneeseen. Ensimmäisen hänen eepoksensa kolmestatoista ja puolesta elämästä Sinikarhu viettää kääpiömerirosvojen laivalla. Kasvettuaan liian isoksi, merirosvot jättävät Sinikarhun laiva-aaveiden saarelle, jota seuraa seikkailu pulina-aaltojen seurassa sekä Gourmetica Insulariksella. Sinikarhun elämäkerran seurassa lukija voi nauttia mielikuvituksen iloisesta ilotulituksesta pelastajasaurusten kyydissä, professori Yöpöllön yöakatemiassa, Makealla aavikolla, bollogg-jättiläisen aivoissa (ks. tekstiote), Atlantiksessa ja monessa muussa Zamonian omituisia otuksia tulvivassa nurkassa. Mutta mukaan matkaan kannattaa napata ainakin painos Professori Abdul Yöpöllön sanakirjaa, jossa selitetään selitystä vailla olevia ihmeitä ja muita Zamonian ja sen ympäristön elämänmuotoja ja ilmiöitä.

Minä olen vannoutunut Moers-fani, sillä kenenkään toisen kirjailijan en ole tavannut käyttävän yhtä mielettömällä tavalla paitsi mielikuvitustaan, myös kieltään (onnittelut siis myös kääntäjä Marja Kyrölle). Tällaisia kirjoja vanhempien pitäisi lapsillaan luetuttaa enemmän; Sinikarhun seikkailut tarjoaisivat paitsi reippaan kielikylvyn ja viihdykettä, myös intoa jatkaa lukuharrastusta. Toisaalta ei huolta, kohderyhmää ei ole kiveen kirjoitettu: minäkin olen jo lasta varttuneempi ihmisolento ja silti kykenen nauttimaan Moersin teoksista täysin rinnoin. Vaaditaan vain mielikuvitusta turhantarkan elitismin sijaan – hiiteen draaman kaaret ja muut kirjalliset opit rajoittavine nyansseineen!*

     Minuunhan alkaa tarttua perin tulkkumaista anarkismia. Mistä tulikin vielä edelliseen liittyen mieleen että Moers viljelee välillä romaaneihinsa sellaista huumoria, jota nuorempi lukija tuskin täysin ymmärtää (esim. Uinuvien kirjojen kaupungissa eri kirjallisuuden suuntauksilla revittely tai Huviretki hukkateille -kirjassa erityyppisen kerronnallisen kokeilun käyttö). Tässä teoksessa juuri tulkut minä tulkitsen (!) tietyn ihmistyypin ja ideologian (tai jopa uskonnollisuuden) hyväntahtoiseksi karikatyyriksi. C’mon, sinisiä sieniä popsivat, aavikolla vaeltavat nomadit, jotka noudattavat löytämäänsä pullopostia taivaallisena lakinaan. Aloilleen asettuessaan alkavat riidat ja sopusoinnuton elämä. Tällaista alkaa heti väännellä ja käännellä yhteiskunnallisiin raameihin.

Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää pääsee todella vauhtiin siinä hieman ennen kirjan puoltaväliä, kun päähenkilö suuntaa kohti Makeaa aavikkoa ja Atlantista. Ennen tätä eri kertomukset tuntuivat hieman liian toisistaan irrallisilta, eikä kirja vielä täysin imaissut mukaansa (niin, kaikista käyttämistäni ylisanoista huolimatta). Teos avaa Zamonian mantereen maantiedettä, asukkaiden diversiteettiä ja Moersin maailman historiaa antaen samalla vähän uudentyyppistä näkökulmaa muihinkin Zamonian tarinoihin. Aina kuulen puhuttavan vain siitä miten J. R. R. Tolkien on rakentanut kokonaisen fantasiamaailman päästään. Tolkienin paikoin paatoksellinenkin kirjoitustyyli, ympärille muodostunut nörttikultti ja tarinoista sinällään irrallinen haltijakieli varmaan perustelevat tätä suosiota. Mutta minusta moni muukin on kyennyt luomaan hyviä fantasiamaailmoita. Moers ainakin on tehnyt sen täysin itsenäisesti, omalla tyylillään.

Indigo

*Hyvä on, oikeasti kokeilevankin kirjailijan on hyvä tutustua niihin edes välttääkseen kliseisimmät sudenkuopat (tai repiäkseen huumoria niistä).

Kari Enqvist: Olemisen porteilla

Tämä huumaavien kvaliteettien maailma oli Monetin todellisuus, ja hän olisi varmaan loukkaantunut, jos joku olisi ehdottanut, että hänen maailmansa oli pohjimmiltaan väritön ja mauton. Mutta Monet ja muut impressionistit aavistivat myös, etteivät heidän aistinsa välittäneet kuvaa pysyvästä, vaan alati muotoaan ja värejään vaihtavasta todellisuudesta, kuin erilaiset kerrostumat hetkeksi välkähtäisivät valoon. Taidemaalarinkin silmä on vain liian karkea instrumentti, jotta se voisi havaita kaikki kerrokset molekyyleistä aina mahdollisiin supersäikeisiin saakka. Nyt ajatellaan lisäksi, että säieteoriatkin ovat heijastusta vieläkin monimutkaisemmasta M-teoriasta, josta ei oikeastaan tiedetä muuta kuin että se on 11-ulotteinen. Edes siitä, mihin kirjain M viittaa, ei tunnu oltavan perillä.

Kari Enqvist paneutuu filosofiaa ja fysiikkaa yhdistelevässä kirjassaan olevan ja tietoisuuden maailmaan. Lukija saa olla tarkkana, jotta pysyy kärryillä loppupuolen kvanttimekaniikan maailmassa, se on pakko varoittaa etukäteen. Myös filosofinen perustermistö (reduktionismi, emergenssi, dualismi…) on hyvä olla hallussa, vaikka ne pääosin selitetään lyhykäisesti. Teoksen vahvuus kuitenkin onkin, ettei lähtökohtana pidetä ihan ruohonjuuritasoa kuten tavallisimmin tupataan tehdä – mikä johtaakin joko tavattoman paksuun tai moniosaiseen teokseen tai kirjasarjaan, joka ei oikeastaan pääse syventymään tärkeimpien kysymysten ytimeen saakka. Olemisen porteilla on erinomainen, tarkka kirja, jossa Enqvist tutustuttaa lukijan lyhyesti muutamaan tunnettuun teoriaan (Schrödingerin kissa, Turingin kone…), nostaa esille olennaisimman ja toisaalta viljelee tekstiinsä myös populaaritieteen kieltä, mikä tekee tekstistä miellyttävää ja viihdyttävää luettavaa.

    

Keskeisiä kysymyksiä, joihin Enqvist hakee vastauksia ovat: mitä on tietoisuus? Tästä päästään iänikuiseen substanssikysymykseen: montako substanssia on olemassa? Enqvist kumoaa fysikaalisilla päätelmillään henkisen substanssin vaikutuksen ainakin tietoisuuden muodostumiseen:
     Kartesiolainen dualismi on yhtä kuin Descartesin kahden substanssin, hengen ja materian, teoria. Kartesiolaisen dualismin ongelmana on hengen ja aineen välinen vuorovaikutus; jotta henki voisi vaikuttaa materiaan, sen olisi saatava aikaan liikettä materiaalisiin hiukkasiin. Täten hengen olisi saatava aikaiseksi voimaa (liikettä ei synny ilman alkuvoimaa). Voimaa vastaa myös vastavoima, ja koska henki ei voi liikkua (se on aineeton), vastavoimaa ei tässä tapauksessa syntyisikään, mikä vastustaisi tunnettuja fysiikan lakeja. Voima ilman vastavoimaa johtaisi siihen, että kappaleen voimat eivät summautuisi nollaksi, ja syntyisi kappaletta liikuttava nettovoima (tähän liittyi erinomainen astronautti-esimerkki). Toisaalta jos henki vaikuttaisi materiaan ilman vastavoimaa, syntyisi tyhjästä uutta energiaa (esim. lämpöenergia). Koskaan mitatuissa kokeissa ei ole huomattu energian lisääntyneen suljetussa systeemissä.

     Toisaalta Enqvist nostaa esille, että jos todella on olemassa jokin erillinen henkiaines, miksi fysiologisen tilan muutokset vaikuttavat tietoisuuteen niin kovasti? (Esim. isku päähän, huumeet.) Täten tietoisuuden on todella oltava aidosti emergentti ominaisuus. Emergenssi tarkoittaa sitä, ettei kokonaisuutta voi selittää sen aineosasten perusteella, vaan jotakin suurempaa ”nousee esiin” osastensa summasta. Käsitteen merkityksen hoksaa kun siihen törmää tarpeeksi monesti.

   

Emergenttejä ominaisuuksia näyttäisikin maailmankaikkeudessa piisaavan: yksi vesimolekyyli käyttäytyy aivan eri tavoin kuin lasillinen vettä. Yksi kulta-atomi ei ole kellanvärinen, mutta joukko niitä on. Entäpä kun siirrymme yhdestä hermosolusta valtavaan aivojemme kokonaisen hermoverkon, tietoisuuden tyyssijan, tasoon? Jotakin enemmän siis näyttäisi syntyvän matkalla mikrotasolta makroon. Mutta Enqvist väittää, että emergenssissä kyse on aina kuvailun karkeudesta. Kaikki toimii luonnonlakien mukaan, kunhan määrittelemme sopivat alkuehdot. Luonnonlait määrittelevät deterministisellä tarkkuudella millainen kultakimpale on, kunhan alkuehdoissa kerrotaan, että tarkasteltava kohde tosiaan on sen ja sen kokoinen (ja paljon muita tarkasteltavan ominaispiirteitä). Samalla tavalla voisimme kenties selittää tietoisuuden synnyn, kunhan vain listaisimme huikean määrän alkuehtoja. Enqvistin mukaan emergenssi on perspektiiviharha, joka kumpuaa havaitsijasta (ymmärrämme esim. lentokoneen erillisenä kokonaisuutena, mutta missä mielessä se oikeastaan edes on sellainen?) Enqvist puhuukin efektiivisestä kuvailusta, mikä merkitsee samaa kuin emergentti kuvailu, ilman ajatusta siitä että jotakin lisää olisi suureen mittakaavaan siirryttäessä syntynyt (eli aivan eri asiaa). Ihmisen aistit havaitsevat kaiken efektiivisesti, sillä aistinelimemme eivät ole lähellekään tarpeeksi tarkkoja, informaatiota häviää. Mainittu esimerkki esitti, ettemme esimerkiksi saunassa kykene erottamaan jokaista molekyylin pommitusta ihollamme. Tunnemme vain lämpötilan nousseen, efektiivisen karkeasti. Oikeastaan jokaisen molekyyli-iskunkin tunteminen olisi vielä efektiivistä.

Miten syvälle fundamentaalimpaan päin voimme sitten kulkea tätä efektiivisten ilmiöiden jatkumoa? Atomi on efektiivinen kuvaus, kvarkit ovat efektiivisiä, kvanttifysiikkakin on ehkäpä efektiivistä, säikeet, M-teoria...

     Kirjan puolivälistä lähtien siirrytään filosofisten pohdiskelujen ja vain satunnaisten fysiikan faktojen pilkahduksista syvälle kvanttimekaniikan ja muiden outouksien maailmaan. Ja kvanttimekaniikkahan on outoa, sitä ei todella tajua kukaan. Kari Enqvist tutustuttaa lukijan kuumiin fysiikan puheenaiheisiin ja termeihin, joiden merkityksistä suurimmalla osalla on vain hämärä mielikuva. Esimerkkinä vaikkapa Youngin kaksirakokoe, joka paljastaa hiukkasen aalto/hiukkasdualismin, ja jättää auki kysymyksen: mitä on mittaus – mikä saa aaltofunktion romahtamaan? Edelliseen vastausta hakee ns. Kööpenhaminan tulkinta: mittaaminen voi tapahtua vain klassisen fysiikan käsittein, ja siksi kvanttimekaanista todellisuutta ei voida koskaan kuvata täydellisesti. Entäpä oletko kuullut tunneloitumisesta? Lukija saa myös kuulla, miten tunneloituminen voi ihmeellisellä tavalla luoda illuusion valoa nopeammin etenemisestä. Toisaalta jonkun foliohatun voi kuulla puhuvan ns. monimaailmateoriasta. Kuka sellaisen keksi ja mistä siinä on kyse? (Spoileri: Hugh Everett väitti, ettei aaltofunktio romahdakaan, vaan kaikki, mikä on mahdollista, myös tapahtuu. Enqvist kysyy kuitenkin miten käy sitten, jos kyse ei olekaan fifty-fifty-todennäköisyyksistä).  Entäpä kvanttikenttäteoriat? Säieteoriat?
     Lopussa lukija perehdytetään vielä käsitteistä tärkeimpään: dekoherenssiin, joka ”tappaa kvanttimekaanista epämääräisyyttä”. Dekoherenssi on oikeastaan erittäin yksinkertainen asia: "kappaleet eivät koskaan ole erillään ympäristöstään, eikä suuren kappaleen sisäinen tila ole yksiselitteisesti määritetty sen makroskooppisten ominaisuuksien perusteella". Tällä Enqvist perustelee myös ratkaisuaan Schrödingerin kissan tapauksessa.

     Fakta on, että vaikka jatkuvasti fysiikan saralla tapahtuukin merkittäviä läpimurtoja, vielä odotetaan ns. ”teoriaa kaikesta”. Sellaista teoriaa, joka selittäisi olevaisen kaikkein fundamentaaleimman tason ilmiöt. Saa nähdä ehditäänkö moista keksiä, ennen kuin ihmiskunta saapuu tiensä päähän.

Summa summarum: Olemisen porteilla on erinomainen kirja metafysiikasta ja fysiikastafysiikasta kiinnostuneille. Enqvist sanoo, että nykyään fysiikka on yhä enemmän valtaamassa alaa filosofialta, ja on siinä oikeassa. Metafysiikka saa astua fysikalismin tieltä syrjään, halusimme sitä tai emme. Olemisen porteilla näyttää selvästi miten se käy.

Enqvist pohtii lopuksi mikä merkitys "emergenssillä" on, kun fysikalismi on vienyt vapautemme ja samalla koko etiikan (kuulosti äskeinen dramaattiselta tai ei, näin kuitenkin on):

Oikeastaan meidän pitää olla kiitollisia hitaudestamme ja aistiemme karkeudesta. Ne lataavat tajuntamme merkityksillä ja antavat elämälle tarkoituksen. Siksi katsoessamme ulos efektiivisestä todellisuudestamme maailman olemukseen päällimmäinen tunne ei sittenkään ole pelko tai säikähdys. Sielun ikkunan takana voi vallita pimeys, mutta sisällä valot palavat kirkkaina.

Indigo

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro. 1 (Naisten etsivätoimisto #1)

Kadonneiden miesten vaimot ovat aina samanlaisia, Mma Ramotswe ajatteli. Ensin he ovat huolissaan, koska ovat varmoja, että miehelle on tapahtunut jotakin kauheaa. Sitten heidän epäilyksensä heräävät, ja he alkavat miettiä, onko mies sittenkin lähtenyt jonkun toisen naisen matkaan (niin kuin yleensä on), ja lopulta suuttuvat. Siinä vaiheessa he eivät enää halua miestään takaisin, vaikka hänet löydettäisiin. He haluavat vain päästä huutamaan hänelle sydämensä kyllyydestä.

Mma Ramotswe on botswanalainen nainen, ruumiinmuodoltaan tukeva, päästään terävä ja silmiltään tarkka. Sellaisen naisen sopii perustaa etsivätoimisto, ja sen Mma Ramotswe todella tekee: perustaa Botswanan ensimmäisen naisten etsivätoimiston. Kun Mma Ramotswe saa huomiota, vähä vähältä pieniä juttuja ilmestyy ratkottavaksi: kadonnut puoliso, varastettu auto, tyttären mahdollinen poikaystäväkandidaatti… Suurin osa tapauksista on melko pieniä, mutta välillä Mma Ramotswe pääsee käsiksi suurempiinkin juttuihin. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellään myös yksityisetsivän itsensä henkilökohtaista historiaa, isän menneisyydestä lähtien, kuten sukukeskeisessä kulttuuripiirissä sopii tehdä.

Alexander McCall ei itse ole botswanalainen, mutta minulle ainakin välittyi realistisentuntuinen eteläisen Afrikan tunnelma. Tässä on kyse onnistuneesta taustatyöstä.

     Mma Ramotswe on aika sympaattinen hahmo: rauhallinen, viisas ja epätäydellinen. Lukuisissa salapoliisijutuissa päähenkilö on ärsyttävä huippunero kyyninen poliisi, joten Mma Ramotswe on virkistävää vaihtelua. Kirjassa esitellään useampia juttuja muutaman luvun pätkissä (kadonneen pojan tapaus säilyy kuitenkin pääkeissinä), ja väliin sekoitetaan väläyksiä Mma Ramotswen menneisyydestä ja tuokiokuvia hänen tämänhetkisestä elämästään.

     Romaani esittelee pieniä paloja botswanalaisesta ja/tai afrikkalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi ns. noituus on osa (kenties yllättävän) useiden afrikkalaisten uskontoa. Noituus tarkoittaa uskomista esimerkiksi erilaisiin hyviin ja pahoihin luonnonhenkiin, sekä rohtoihin, joita saatetaan valmistaa vaikkapa erikoisten (ja uhanalaisten) eläinten, myös jopa ihmisten osista. Toisaalta kirjassa näkyy myös muut kulttuurilliset piirteet (joista Mma Ramotswe on yleensä ylpeä), kuten perhekeskeisyys tai kiireettömyys. Naisten asemaan etsivän suhtautuminen on asiaankuuluvan kipakka.

Nautin tämän helppolukuisen ja erikoisen kirjan lukemisesta, ja merkitsin jo seuraavan osan to read -listalleni. Tägään tämän hyvänmielenkirjaksi, mutta vaikeilta tai vakavilta aiheilta ei tietenkään voi välttyä.

Indigo

Robin Cook: Perimä

”Siinäpä olisi mielenkiintoinen käsikirjoitus, sen perusteella mitä olet miehestä kertonut”, Jack totesi. ”Konnat ovat aina kiinnostavampia kuin hyvät.”

     ”Joudun olemaan eri mieltä.”

     ”Hyvä on. Mitä aiot tehdä ja mikä on minun osani siinä?”

      ”Shawn ja Sana haluavat pitää luuarkun salassa siihen saakka, kunnes he saavat työnsä loppuun. Ja unohdin mainita, että Sana aikoo yrittää eristää luista DNA:ta.”

Kuolinsyyntutkija Jack Stapleton saa eräänä päivänä yllättävän yhteydenoton entiseltä opiskelutoveriltaan kardinaali James O’Rourkelta. Katolisen kirkon mahtimiehenä James on huolissaan arkeologi Shawn Daughtryn (joka myös on kahden edellisen vanha opiskeluaikainen tuttu) tuoreesta löydöksestä, joka on horjuttaa kirkon vakuuttavuutta. Löydös on muuan luuarkku, jonka Shawn salakuljettaa Vatikaanista Amerikkaan tutkiakseen sitä tarkemmin – varmistaakseen todisteet ennen valtavan uutisen julkaisemista.

      Mitä arkku pitää sisällään, ja miten käy mullistavan uutisen julkaisun?

OK. Ihailen kirjailijoita, jotka jaksavat tehdä huolellista taustatyötä romaaninsa eteen (kuten esimerkiksi monissa historiallisissa romaaneissa). Mutta sitten kun luetaan ensin pari kirjaa pohjaksi, ja aletaan kirjoittaa sitä omaa teosta, olisi tärkeää muistaa sälyttää painettavaksi vain tarinan kannalta tarpeellinen tieto, ei kaikkea mahdollista sälää (ihan vain, jotta voisi näyttää miten paljon vaivaa on nähnyt). Kuolinsyyntutkija Stapleton pakenee sairaan lapsen aiheuttamaa vaikeaa perhe-elämää hukuttamalla ajatuksensa muihin projekteihin (samalla kun tämän pyhimysmäinen puoliso jättäytyy kotiäidiksi), kuten vaihtoehtolääkinnän tutkimiseen ja vastustamiseen. Koko vaihtoehtolääkintäosuudesta jäi ärsyttävän irrallinen osuus kirjaan, löyhä side tarinaan löytyy vasta lopuksi (samalla Cook tuli myös vetäneeksi maton koko vaihtoehtolääkinnänvastaiselta saarnaltaan). Ja vielä ärsyttävämpää jotenkin oli, kun Jack tutkiessaan vaihtoehtolääkintää luki kirjan, joka oli sama jonka kirjailija itse luki taustatyöksi (kyseinen Trick or treat -teos mainittiin sekä tarinassa että lopun lähdekirjallisuuslistassa). Ohhoijaa. Tarinan on tärkeää olla ehyt, erityisesti jännärin, jossa tunnelman tulee tiivistyä sivunumeron kasvaessa.

     Jack Stapleton oli muutenkin inhokkihahmoni. Koko henkilöstä paistoi se, miten kirjailija selvästi peilasi itseään tähän. Kaikki kirjoittajat (minäkin joskus) lankeavat aina välillä tähän jippoon: kirjoittamaan hahmon, jonka on joku helkkarin ihanneminä, tylsä, täydellinen ja ärsyttävä hahmo, jossa on realistisesti tarkasteltuna oikeastaan vain kapeita linkkejä kirjailijaan itseensä (esim. sama ammatti). Jack on esimerkiksi henkisesti hyvin tasapainoinen ja järkevä hahmo, vaikka tällä on erittäin vaikea menneisyys (plus se sairas vauva). Jack on töissään hyvin menestynyt ja selvittää kymmenen keissiä tavallisen patologin yhtä kohden. Jack käyttäytyy rauhallisesti riitelevien ystäviensä kanssa, ja kiropraktikon luona sattunut ”pimahduskin” on pelkkä laimea ärähdys räikeälle pahikselle.

    

Romaanissa on välillä selittäviä, tieteellisiä osuuksia – tällaisen teoksen parasta antia. Lääketieteestä tai molekyyli-/solubiologiasta ei kerrota kuin vähän sinne päin, mutta kristinuskon historiallisista juurista hieman tarkemmin. Vaikka uskonnot ovat toki mielenkiintoinen tutkimuskohde, en itse ole erikoistunut koskaan juuri tähän aihepiiriin, joten ote jäi vähän keveäksi. Juuri lääketiede ja solubiologia ovat minulle tutumpia, mutta tämmöinen on tietenkin lukijakohtaista. Tarkoitus on vain selventää, että mikäli etsii ns. lääketieteellistä trilleriä, jollaisista Cook tuntuu olevan tunnettu (tämä oli minun ensimmäinen Cookini), kannattaa kenties valita jokin muu kuin Perimä.

     Suuri plussa oli pieni pujahdus kenttäarkeologian maailmaan. Kaikenlainen muinaisten esineiden, luiden ynnä vastaavien aarteiden esiin kaivaminen, puhtaaksi hipsuttelu ja muu pölyssä kieriskeleminen on kiehtova mutta harvinainen aihepiiri (jota minä taidan ahkerasti romantisoida).

Kirjan teemana on pohdiskella tieteen ja uskontojen suhdetta, mutta tämä jää melko pintapuoliseksi agnostisismiksi. Noo, onhan se se helpoin ratkaisu…

Tälle lukijalle päällimmäisiksi fiiliksiksi jäivät kärjistetyt henkilöhahmot ("täydellinen" Jack, alpha-Shawn sekä James - klassinen uskovainen askeetikko), pääjuonesta irralliset mutkat, pitkittely kaiken toiminnan tarkastelulla (missä sujuvat siirtymät?) ja taskulämpöinen lopputulema tematiikkaan. Hohhoijaa.

Indigo

P.S. Pakko uudelleen korostaa, että tarinan todellinen Neitsyt Maria oli kyllä Jackin puoliso Laurie, joka jättäytyi kotiin hoitamaan perheen yhteistä, sairasta lasta, kuunteli tämän itkua vuorokauden ympäri poistumatta kotoaan mihinkään harrastustoimiin, tuki miestään tämän ongelmissa ja kehotti jatkamaan ”ristiretkiään”, eikä valittanut surkeaa osaansa puolen sanan vertaa. Rispektii.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Pikkuruisen kaupungin laitamilla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin. Hänellä ei ollut äitiä eikä isää, ja se oli oikeastaan aika ihanaa, sillä näin ollen ei kukaan voinut sanoa, että hänen oli mentävä nukkumaan juuri kun oli kaikkein hauskinta, eikä kukaan voinut pakottaa häntä nielemään kalanmaksaöljyä, kun hän mieluummin söi karamelleja.

Kävin tonkimassa isäni varastoja ja löysin paitsi pinon Tintti-sarjakuvia, myös kokoelmakirjan Astrid Lindgrenin rakastetuimpia lastensatuja (Ronja ryövärintytär, Peppi, Eemeli, Melukylän lapset…), jotka itsekin olen lapsena kuunnellut ja lukenut moneen kertaan läpi. Vaahteramäen Eemelin liiankin useasti, Melukylän lapsia taas en ollenkaan. Peppi pitkätossu on minulle yhä rakas kirja, tosin paljon lyhyempi kuin muistin…

     Peppi Pitkätossu muuttaa Annikan ja Tommin naapuriin. Jälkimmäiset ovat hyvin kasvatettuja, sovinnaisia lapsia, kun Peppi taas on rasavilli, rohkea, voimakas ja hauska, vaikkakin monessa suhteessa myös melko ymmärtämätön. Pepillä on apina, Herra Tossavainen ja vieläpä kuistilla oma hevonenkin. Yhdessä lapset leikkivät nuuskijoita, käyvät retkellä, sirkuksessa ja koulussa. Pepin omalaatuisuus viehättää varmasti varttuneempiakin lukijoita, ainakin minua.

Tuumin lukiessani että Muumeissa ja Pepissä on paljon yhteistä. Molemmat elävät itsenäistä elämää omalla tyylillään, antaen muiden tehdä omat ratkaisunsa. Molemmat tarkoittavat hyvää ja toimivat ystävällisesti. Ja niin muumit kuin Peppikin ovat viisaita omalla tavallaan – Peppi osaa lukea vain vaivoin, mutta minä ainakaan en menisi kutsumaan häntä typerykseksi.

     Jos haluaisin jälkikasvua, lukisin niille tämänkaltaisia lastenkirjoja, jossa nalkuttamatta opetetaan hyväksymään erilaisuutta, toimimaan itsenäisesti, rohkeasti ja käyttäytymään hyvää tarkoittaen. Räikeä vastakohta ärsyttävän opettavalle (vaikkakin omalla tavallaan myös tunnelmalliselle) Pikku naisille.

Olipa kerrassaan nostalginen piipahdus lapsuuteen!

Indigo